Kun näen mutta en usko

Taas piti tulla purkaan mietteitä. Vain höpiseen ulos ajatukseni. Ei muuta.

sitä on välillä niin sokeutunut ympäristölleen ettei vain näe totuutta vaikka sitä heilutetaan nenän edessä ja yritetään kaikin keinoin huudella. itselläni tällainen tilanne. Tai kyllä minä jollain tavalla näen en vain pysty uskomaan siihen mitä näen. Epäilen vaikka sydämessäni jo tiedän totuuden.

Ikävöin täällä ihmistä jota silloin tällöin näen ohi mennen livessä. Olemme jonkin verran olleet joskus tekemisissä. Jollain tavalla minulla on tunne ollut kokoajan että hänkin ikävöi minua. Välillä tuntunut että hän kaikin keinoin yrittäisi saada minut ymmärtämään sen.

Minä olen ohittanut kaikki ne yritykset ja sulkenut silmäni siltä mitä hän yritää ehkä viestittää. Varmaan kovin turhauttavaa hänen kannaltaan kun en ymmärrä. Epäilen tulkintojani enkä siksi osaa toimia mitenkään.

Itsetunto ja itseluottamus.. kun ne alamaissa ihminen sokeutuu ympäristölleen. Epäilee tulkintojaan mitä on muista ihmisistä tehnyt. Tulkitsee muiden sanoja ja eleitä enemmän negatiiviseksi.

Se muodostuu ongelmaksi koska käytös muuttuu samalla vetäytyväksi ja torjuvaksi jonka taas sinua lähestyvä tukitsee että tuota ei kiinnosta. Totuus minun osaltani on ihan toinen mutta käytökseni ei vastaa sitä.

viestintämme ihmeellisiä ristiriita koukeroita.

ps: en ole varattu (kuitenkin joku heti sitä alkaa musta väittään niin torpataan se nyt tähän aloitukseen jo heti kun en jaksa tulla tänne joka päivä ja uuteen päivään ei aikaa ole kuin 1,5 h)