Anteeksiantamuksen vaikeus

Vaikeinta minun on tässä elämässä ollut antaa anteeksi lestadiolaisuudelle, vaikka se minulle monessa mielessä on opettanutkin ehdotonta anteeksiantamusta. Se. mitä aikuiselämässä, lestadiolaisuuden jättäneenä joudun työstämään, on se, että lestadiolaisuus opetti näkemään viholliskuvia minun ja muun maailman välillä. Lestadiolaisuus tuotti identiteettiini voimakasta ulkopuolisuutta suhteessa tavallisiin ihmisiin.
Kuitenkin lopultakaan, en jaksanut uskoa, että lestadiolaiset olisivat Jumalalle sen rakkaampia kuin muutkaan. Tottakai yhtä rakkaita, mutta ei sen rakkaampia. Tajuan, että lestadiolaisena olen oppinut rakastamaan omiani, mutta en juuri muita. En sillä tavalla, kun nyt opettelen rakastamaan. Olen joutunut riisumaan kaikenlaiset tuomitsevat ja vääristävät ja muista etäännyttävät silmälasit, mitkä koen saaneeni lapsuudenuskoni sivutuotteena. Vaikeata on antaa anteeksi myös se, että tällä hetkellä kaikki lähipiirissäni ovat lestadiolaisia, ja koen, ett he kokevat tietynlaista oikeassaolemisen varmuutta suhteessa minuun, kun puhumme uskosta. Haluaisin puhua heidän kanssaan Jeesuksesta ja Jumalasta, armosta, niiden suuruudesta, ihmeellisyydestä, niin kuin sen koen. Mutta koen, että minun puoleni puhua asiasta heidän kanssaan on väärä. Harva antautuu kanssani keskusteluun. Vielä harvempi myöntää, että myös lestadiolaisuuden ulkopuolella voisi elää Jumalan armon varassa. Jotenkin minua loukkaa, minun puolestani surullisena rukoilevat ihmiset, jotka haluavat että tekisin parannuksen lestadiolaisuuteen, vaikka koen itse saaneeni parannuksen lestadiolaisuudesta.