Leikkauksen kokeneet

Minut leikattiin v. -03 Töölön sairaalassa, Helsingissä. Muistelen, niin alussa puoli vuotta oli sekavaa ja kokeissa sekä seurannassa juoksemista. Sitten alkoi vähitellen lääkkeiden vähentäminen. Sen jälkeen alkoi olla aikaa miettiä, mitä oikein on tehty. Henkinen puoli oli ihan riekaleina. Halusin tavata jonkun toisen ihmisen, joka oli kokenut saman. Hakeuduin Kuopioon eräälle Kela:n tukemalle kurssille, mikä oli tarkoitettu juuri leikatuille epileptikoille. Meitä oli samalla kurssilla kymmenkunta kirurgisesti hoidettua eri puolilta maata. Siellä käytiin perusteellisesti läpi, niin leikkaus, kuntoutus ja vertaistuki.
Kurssilla luennoi myös, neurologi, psykologi, ravintoterapeutti sekä kurssia veti ammattitaitoset ihmiset, ja tärkein, sai keskustella muiden kanssa, ketkä olivat kokeneet saman.
Näin minulle ratkesi moni ongelma, suosittelen muillekin!

Multa leikattiin oikean ohimolohkon epämuodostuma/kasvain -95.

En mä leikkauksen jälkeen huomannut masennusta tai mitään ...olin takaisin töissä jo kahdeksan viikon päästä.

Se sitten masensi, kun n.6 kuukauden jälkeen sainkin taas kohtauksen.
Heh, koko homma osoittautui ihan turhaksi...

No, ainakin kivunsietokyky kasvoi. Mulla on teini-ikäisenä ollut pari klassista migreenikohtausta ja toi päänsärky leikkauksen jälkeen oli moninkertainen migreeniin verrattuna... siis sen jälkeen, kun eivät enää antaneet morfiinia.

Eniwei, älä sitä leikkausta murehdi tai ala sitä liikaa pohdiskelemaan.
Jos alat masennuksia miettimään, niin varmasti masennut .

Ja jos kerran muisti on parantunut, niin ei kai sitä kannata murehtimaan alkaa;)

Olo parantui välittömästi kirurgian (-92) jälkeen. Minulla oli paranemista neuropsykologian testeissä, mutta Satakunnan sairaanhoitopiiri ei pitänyt siitä. Lääkitystä alettiin vähentää vasta viime vuonna, joten 18 vuuotta söin turhan kauan täyttä annosta. Ei ole ollut nimittäin yhtään epilepsiakohtausta.

Minulla migreeni putosi minimiin, sillä satunnaisesti tulee vielä auroja.

Minut leikattiin vuonna 2005, ja eka puoli vuotta meni leikkauksessa toipumisessa ja sen jännittämisessä että tuleeko oireita. Kun se alkoi hellittää, alkoi psykkinen kelaus siitä että mitäs nyt: olenko nyt terve, alkaako uusi elämä, kuka oikein olen! Se oli tosi rankkaa ja vaikeaa. Olin masentunut ja söin masennuslääkitystä jonkun aikaa.
Sitten menin Epilepsialiiton kuntoutuskurssille jossa sain jakaa omia ajatuksia ja kokemuksi sairaudesta, kun en ollut sitä aiemmin tehnyt. Kurssi oli todella hyvä kokemus.
Masennus on hyvin yleistä suurien leikkauksien jälkeen, jotka vaikuttavat kokonaisterveydentilaan kuten sydänleikkausten ja aivoleikkausten jälkeen. NÄin minulle sanoi myös Kuopion neurologi.
Kyllä se elämä siitä voittaa kun antaa itselleen aikaa ja hakee tukea!

Leikattu-05: tekstisi oli kuin suoraan minun kirjoittamani. Itse kävin ohimolohkoepilepsialeikkauksessa 1,5v. sitten.

En olisi ikimaailmassa voinut kuvitella aivojen ja siihen liittyvän kirurgian niin vahvasta siteestä psykeen puolelle. Onneksi myrskytila saatiin tasoitettua ja hyvän hoitotyön ansiosta ahdistus ja siitä seurannut lievä masennus ovat menneisyyttä. Koskaan ei ollut tullut mieleenikään, että saattaisin elämäni aikana tarvita psyykelääkitystä. Minulla oli kuitenkin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, joka oli seurausta operaatiosta ja psykologin sekä lääkkeiden avulla se on nyt historiaa. Suora lainaus edellisestä: "Kyllä se elämä siitä voittaa kun antaa itselleen aikaa ja hakee tukea!"

Leikkausta mainostetaan lääkkeettömänä vaihtoehtona. Kaikki nämä kertomukset osoittavat toista.

Olethan "Lobotomiaa" tietoinen siitä, että myös ihan jokainen epilepsiakohtaus vaikuttaa aivojen hermojärjestelmään ja saa aikaan tuhoa solutasolla? Jos siis ihminen saa kohtauksia liian usein eikä lääkehoito tehoa, tulee kohtaustasapainon löytymiseen käyttää tarkkaan harkitusti myös kirurgiaa.

Itse en kadu ollenkaan sitä, että lähdin mukaan leikkausoperaatioon. Mikäli olisin etukäteen tiennyt, kuinka vaikeaa aivojen tasapainotilan löytäminen l. toipuminen on, en olisi lähtenyt (ahdistus on todella ikävä tila). Mutta onneksi elämää ei ole etukäteen käsikirjoitettu ja emme tiedä polkuja, joita pitkin me kuljemme.

Täysin selvää kuitenkin on, että Suomen epilepsiakirurginen hoitotaso ei ole lobotomiaa nähnytkään, sen sanon kokemuksella "Lobotomia". Ja tämä lainaukseni lobotomian historiasta sen tuokoon vielä selvemmäksi:

"... - Molempiin ohimoihin porattiin reikä ja paikallispuudutuksessa työnnettiin reiästä veitsi, jota heiluteltiin muutamaan suuntaan. Tällä pyrittiin katkaisemaan otsalohkojen ja muiden aivojen osien väliset yhteydet siinä määrin kuin nähtiin kunkin potilaan kohdalla tarpeelliseksi, kuvailee lobotomian historiaa Suomessa tutkinut Ville Salminen.

Lobotomian tarkoitus ei ollut sairauden parantamisessa, vaan pikemminkin oireiden helpottamisessa. Lobotomian rauhoittavat vaikutukset havaittiin Salmisen mukaan nopeasti.

- Toisaalta potilaiden oma-aloitteisuus saattoi kadota, potilaista saattoi tulla myös lapsekkaita tai riettaita. Muista haittavaikutuksista mainittavia olivat mielikuvituksen ja käsitteellisen ajattelun heikkeneminen."
(http://yle.fi/uutiset/lobotomia_oli_oman_aikansa_tuote/5312795)

Onkohan siis tuo ylle kirjoittama tekstini siis käsitteeliseltä ajatteluntasolta heikentyneen oloista?