Ehdottaisin perustettavaksi palstaa, jossa keskusteltaisiin "vanhoista klassikoista" - me emme tiedä mitä uudet elokuvat muuttuvat ajanpatinoimina klassikoiksi. Mitä oikeastaan sana "klassikko" elokuvaa luonnehdittaessa tarkoittaa? Minulla tulee mieleen elokuva alkuajoista; äänielokuvasta 1960-luvun alkuun, yleensä Hollywood-tuotannon helmet. Se saattaa olla yksipuolinen tapa ajatella, mutta 1930-1960 ajanjakso kuitenkin mielestäni käsittää ne kaikkien aikojen "suurimmat" elokuvat; joissa oli selkeä juoni, ei mitään action-paukuttelua, romantiikkaa, estetiikkaa, glamouria, onnelliset elokuvan loput. Eikö yksi tapa ajatella elokuvaa ole hyvönmielen saavuttaminen? On toki muitakin tapoja tarkastella. Itselleni elokuvalla on pelkkä viihdearvo. Tässä viimeksi katsomiani: Some like it hot, Duel in the sun, Guess Who is coming to dinner, Hole in the head...
Mikä on klassikko?
Klassikko-fani
151053
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Eikös oikea klassikko ole aina vanha? Siis markkinoijat tietysti voivat puhua uutuudestakin klassikkona, mutta se onkin eri asia. Aika paljastaa teoksen todellisen arvon, tai onko sitä ollenkaan.
Elokuvalla on viihdearvo, mutta paljon muutakin arvoa toki.
Hyvän mielen (mitäs se tarkoittaa?) käsite on hieman abstrakti, mutta voihan sitä sillä tavallakin subjektiivisesti miettiä.
Kun olet nähnyt elokuvan Cool Hand Luke -Lannistumaton Luke niin voit sanoa että olet nähnyt klassikon...
Olen nähnyt "Lannistumattoman Luken" ja upea leffa! Montako kananmunaa Newman pisteli poskeensa! Siinä katselija kitui mukana. Jos arvosteluasteikko on 1-10 niin pisteitä heruu 8. Ja tuosta tuli "aasinsiltana" mieleen Paul Newman, joka on niin hyvä näyttelijä, että hänen roolityötään katsoesaan unohtaa, että "tuohan on vain elokuvaa"; hän ei näyttele, vaan hän elää roolinsa läpi. Ja erittäin monipuolinen näyttelijä, ei ole typologisoitunut kuten suurin osa suurista tähdistä; Paul Newman "Cat on a hot tin roof"-leffassa on erilainen Newman kuin "Prize":ssä tai "Stingissä".
Olikohan mahdollisesti 50 kananmunaa (kovaksi keitettyä) tunnin aikana!? On siinä miehellä ollut kolesterolit korkealla jonkin aikaa ja melkoinen ähky.
Paul Newmanin kohtaus nakuseminaarissa "Prizessä" on kuin toisinto Hitchcockin "North by north-west"- leffan huutokauppakamarilla Cary Grantin käytöstavoista. Sama käsikirjoittaja asialla Ernest Lehmann,jonka kädenjälki on tunnistettavissa monen muunkin huippuleffan teeman muokkauksessa.
kun joku ehdottaa keskustelua 1930-1960 lukujen väliin sijoittuvista klassikoista, niin ensimmäiseksi tarjotaan Lannistumatonta Lukea vuodelta 1967. Pian on tietysti vuorossa Tähtien sota, Harry Potter tai Taru sormusten herrasta. Onko keskustelijoiden ikärakenne ja asiantuntemus todella niin alhainen, ettei kukaan ole nähnyt Hollywoodin loistokauden tuotantoa?
Itse olen keskittynyt lähinnä 1930-50-lukujen ranskalaistuotantoon ja etenkin ukrainalaiseen marginaalituotantoon. Niistä löytyy klassikkoja siinä missä Hollywood-tuotoksissakin.
1930-luvulta Otona no miru ehon - Umarete wa mita keredo ja etenkin Ksen ozou-hahamo ovat upeita.
IMDb:stäkin puuttuva (IMDb tosin on aika pintapuolinen sivusto) Mon existe'ntia on Unkarin pustalle sijoittuva tarina ukrainalaispariskunnasta ja puiden eksistenssiin keskittyvä briljantti tarina. Ehdoton klassikko näistä harvinaisemmista tapauksista.
Älkääkä tosiaan tulko sanomaan/lisäämään mitään Pottereita tähän väliin.
Jatkakaamme klassikoiden parissa, myös harvinaisempien. Pahoittelen mikäli myöhäinen kirjoitusaika on tehnyt tekstistäni hankalaselkoista tai virheitä sisältävää.
Tämä ei ole provo vaikka siltä ehkä näyttääkin, vaan rehti totuus: olen nähnyt noin viisi mielestäni hyvää ennen 90-lukua tehtyä elokuvaa. Kaikkiaan olen kuitenkin nähnyt aika paljon elokuvia. Tuo kertoo jotain iästäni sekä asiantuntemuksestani mitä tulee 30-60-lukujen leffoihin. Uudempia tunnenkin sitten paremmin. Se, mitä kukakin pitää "loistokautena", on makuasia, samoin kuin esim. millaisista elokuvista pitää tai pitääkö elokuvia ylipäänsä viihteenä, taiteena vai jonain muuna.
Klassikkouden alaikäraja on mielestäni vain muutama vuosi. Oleellista on että filmi on genrensä tunnettu edustaja (sikäli kun genre voidaan määritellä), pidetty ja tavalla tai toisella erityinen.
Kerro mihin asioihin kiinnität elokuvassa eniten huomiota? Tarina, dialogit, lavasteet, tehosteet, näyttelijät, genre...tietenkään elokuvan arvosteleminen ei ole matematiikkaa. Tai jos muotoilen eri tavalla kysymyksen: Mainitse muutamia suosikkielokuviasi ja jokunen niistä ennen 1990-luvulla tehdyistä, jotka sinua miellyttävät. Itseäni kiukuttaa nykyelokuvissa eniten juonen puuttuminen. Siitä on tullut oikein muotilaji...ehkä olen hieman kiukkuinen tämän päivän saldosta mitä näin; Steven Soderberghin ohjauksen "Full frontal", jota tuskin olisin katsonut, ellei siinä olisi ollut Julia Roberts ja ohjaajana Soderbergh, jonka kaikki muut tähänastisen näkemäni leffat ovat olleet hyviä, mutta "Full frontal" oli minun asteikollani 2-3 pisteen arvoinen, jos kymppi on paras mahdollinen.
Helpointa on tietenkin havaita visuaaliset asiat, kuten lavasteet ja tehosteet. Pidän tärkeinä kuitenkin myös tunnepuolen asioita, kuten juonen kulkua ja henkilöhahmoja.
Suurin osa omista suosikeistani on sellaisia, jotka ainakin ensimmäisellä katselukerralla ovat aiheuttaneet jonkinlaisen vau!-elämyksen sillä että niissä on ollut jotain uskomattoman hienosti tehtyä. Käytännössä tämä tarkoittaa esim. tehosteita, lavastusta ja vaikeita näyttelijäsuorituksia. Näkökulmani on nimittäin se, että parhaatkin näyttelijät loppujen lopuksi "vain" esittävät roolihenkilöitään, ja oikeassa elämässämmehän näemme jatkuvasti parempia suorituksia: ihmiset esittävät koko ajan itseään täydellisesti. Visuaalisen puolen saavutukset sitä vastoin tarjoavat huikeita elämyksiä, joita ei muuten voisi mitenkään kokea. Oma lukunsa on myös musiikki, jonka merkitystä pidän suurena sekä tunnelman luojana että parhaissa tapauksissa sopivasti käytettynä jopa kohtausten pääelementtinä. Tästä on tietenkin poikkeuksia, ja esim. kekseliäs dialogi tekee myös vaikutuksen. Roppakaupalla lisäpisteitä sille joka saa minut itkemään (sattuu joskus mutta hyvin harvoin).
Syy siihen miksi pidän enemmän toiminnallisemmista elokuvista saattaa olla myös siinä, että draamassa katsoja on sivustakatsoja, vaikka kuinka eläytyisi mukaan (mitäänhän ei tapahdu _hänelle_), kun taas visuaalisessa temmellyksessä katsoja ajautuu alitajuisesti reagoimaan tilanteisiin, jotka selkäytimessä luokittuvat vaarallisiksi. Ero on kärjistetysti sama kuin katsoa vuoristorataa ja istua sen kyydissä.
Tässä vaiheessa onkin jo helppo arvata, että suosikkejani edustavat esim. Sormusten herra -trilogia, Pirates of the Caribbean ja Gladiaattori.
Ennen 90-lukua tehdyistä voisin mainita vaikka ensimmäiset Alienit, Tähtien sodat ja Terminatorin. No mutta tuossahan niitä on jo enemmän kuin viisi. Ovat muuten aikamoisia klassikoita kaikki (sillä ei tietenkään ole mitään vaikutusta omaan arvosteluuni).
Olisi kiva nähdä vastaavanlaisia perusteluja puhtaan draaman ystäviltä. Yleensä näkee vain viestejä joissa haukutaan tehoste-elokuvia sisällöttömiksi teini-popcorn-leffoiksi, Hollywood on kirosana ja sen tekeleet "musiikkivideoita", ja viihteellisyys on julistettu pannaan. Itseä pidetään sivistyneenä heittämällä peliin muutamat kummisedät ja citizenkanet. En väitä että olisin oikeassa tai muut väärässä, makuasioistahan on kyse. Argumentointi vain usein tuppaa olemaan luvattoman heikkoa.
Todellakin pitäisi muistaa, mitkä elokuvat oikeasti pysäyttivät tajunnan; muistatteko esim. milloin ensimmäisen kerran näitte "Panssarilaiva Potemkinin". Olin järkyttynyt kuinka hienoa elokuva voikaan olla, sittemmin olen nähnyt teoksen useasti, välillä jo kyllästynyt, mutta taas alkuperäisen musiikin kanssa aivan ehdoton helmi. Entäpä Jean Vigon L´Atalante; suuria tunteita uskottavasti, ilman Hollywood-hörhöilyitä.
Ja mielestäni kaunein valkokankaalla nähty nainen on Louisa Brooks. (Tämä vastauksena toisaalla tällä palstalla olleeseen kyselyyn.)
Jos et tiennyt kuka on Brooks, olet väärällä foorumilla! Katselen edelleen syntyykö täällä oikeata keskustelua "oikeista klassikoista". Jos niin kerron mielelläni enemmän mielipiteitäni. Ja toki Marilyn on suuri suosikkini, Some like it hot - uuuuh.
Louise Brooks. "Pandora's Box"
Kaikki Marilyn-elokuvat on klassikoita. Olen samaa mieltä ku eräs, et "Marilyn on puhdasta elokuvaa".
oikea klassikko on The Godfather...
Sanoit tossa et klassikoissa on onnellinen loppu.
Joissakin on, joissakin ei, aika monessa ei oo. Onnellinen loppu ei todellakaan tee elokuvasta klassikkoa.
Klassikko elokuvasta tulee siinä vaiheesta kun se on riittävän kauan pyöriny ihmisten tajunnassa, kun elokuvasta tulee käsite, kun se kuuluu elokuvan harrastajien yleissivistykseen tai laajaan tietämykseen.
Aika harvasta elokuvasta tulee mikään klassikko parin vuoden sisään ensiesityksestä, mut kyllä mun mielestä muiltakin ajanjaksoilta on upeita klassikoita ku mainitsemas 30-60-lukujen elokuvat; vai mite ois esim Kummisedät? 70-luvun alkupuolen rososet upeet hyvin tehdyt jenkkileffat ehdottomasti kuuluu elokuvaklassikoihin parhaimmasta päästä.
Ja kyllä klassikkoihin voidaan myös lukea monet vähemmän laadukkaatkin rymistely- ja actionelokuvat; itse asiassa termi klassikko ei pidä välttämättä sisällään arvovarausta siitä onks elokuva hyvä vai huono.
Kulttiklassikko on useimmiten vähemmän katsottu vähemmän yleisesti tiedossa oleva jotenki erikoinen, usein pienimuotonen elokuva jossa on "sitä jotain", se voi olla huippumestariteos kuten esim Gus van Zandtin "Drugstore Cowboy" tai sitte joku erikoinen vaikkapa exploitica-juttu, esim joku Roger Cormanin omituisuus.
katsoppa sellainen elokuva kuin kotkat kuuntelevat, on muuten hyvä pätkä, burton ja eastwood samassa leffasa, se on musta kullä klassikko! ja sit vielä niin hyvä juoni... se on mahtava