Ajattelen elämääni ja miten sitä on sinnitelty. Tuntuu kuin se olisi ollut yhtä yhdentekevää ajelehtimista lapsuudesta asti. Tuntuu kuin millään ei olisi ollut mitään merkitystä. Asiat vain tapahtuivat - niin hyvät kuin huonotkin.
En voi sille mitään, mutta tunnen itseni elämässäni ja ihmisenä hyvin epäonnistuneeksi. Minä en jaksanut työelämässä montaakaan vuotta. Se hävettää, mutta asian kanssa on eletty. Olisin niin toivonut, että olisin löytänyt paikkani - saada tehdä jotain hyödyllistä ja ansaita siinä elantonsa. Tiedän kyllä - ei ihmisen arvoa mitata maksetuilla veroilla.
Jotenkin minä vaurioiduin lapsuudessa henkisesti. Lapsuus ei ollut mitenkään erityisen pahaa vaikka köyhiä oltiin niin taloudellisesti kuin henkisestikin ja vanhempien kasvatus oli monella tapaa minua sairastuttavaa. Asiat vain menivät miten menivät. Isä ja äiti olivat ymmärtämättömiä tekojensa ja puheidensa suhteen. Parhaansa he yrittivät.
Minä olin kiltti lapsi. En tykännyt käydä koulua. Minua rasittivat kaikenlaiset mölyapinat ja typerykset. Opettajista minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Koska olin kiltti enkä aiheuttanut ongelmia niin minua kohdeltiin kyllä hyvin. Jotkut toiset oppilaat saivat mielestäni epäoikeudenmukaista kohtelua ja jotkut silmäätekevien lapset saivat taasen erivapauksia.
Lähtökohdat olivat mitä olivat, mutta silti on myönnettävä, että virheitä ja väärinarvioita olen tehnyt itsekin. Olisin voinut olla rohkeampi, olisi pitänyt uskaltaa. Uskaltaa puhua silloin nuorena jonkun kanssa niistä omista ongelmista ja ajatuksista ja niistä asioista jotka painoivat sydäntä. Mutta se oli niin vaikeaa. Ei meillä tietääksen ollut mitään koulupsykologia ja vaikka olisi ollutkin niin eihän semmoisen puheille olisi kehdannut mennä. Muut olisivat ihmetelleet, että miksi kävit siellä. En varmasti olisi uskaltanut puhua kenenkään kanssa. Se olisi ollut häpeällistä.
Heti perään on sanottava, että olen myös tehnyt oikeita ratkaisuja. Sain opiskeltua. Jaksoin työskennellä ne muutamat vuodet. Vaikka raskasta oli, niin siitä sai elämään monenlaista arvokasta kokemusta.
Vaimon ja lapset sain. Koti on. Joitakin ystäviä. Yksi harrastus.
Silti minulla on täysin arvoton ja epäonnistunut olo. Yritän vielä sinnitellä vuoden, sitten luulen, että tämä saa jäädä. Hirveästi minua pelottaa, se on rehellisesti sanottava.
En voi sille mitään, mutta tunnen itseni elämässäni ja ihmisenä hyvin epäonnistuneeksi. Minä en jaksanut työelämässä montaakaan vuotta. Se hävettää, mutta asian kanssa on eletty. Olisin niin toivonut, että olisin löytänyt paikkani - saada tehdä jotain hyödyllistä ja ansaita siinä elantonsa. Tiedän kyllä - ei ihmisen arvoa mitata maksetuilla veroilla.
Jotenkin minä vaurioiduin lapsuudessa henkisesti. Lapsuus ei ollut mitenkään erityisen pahaa vaikka köyhiä oltiin niin taloudellisesti kuin henkisestikin ja vanhempien kasvatus oli monella tapaa minua sairastuttavaa. Asiat vain menivät miten menivät. Isä ja äiti olivat ymmärtämättömiä tekojensa ja puheidensa suhteen. Parhaansa he yrittivät.
Minä olin kiltti lapsi. En tykännyt käydä koulua. Minua rasittivat kaikenlaiset mölyapinat ja typerykset. Opettajista minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Koska olin kiltti enkä aiheuttanut ongelmia niin minua kohdeltiin kyllä hyvin. Jotkut toiset oppilaat saivat mielestäni epäoikeudenmukaista kohtelua ja jotkut silmäätekevien lapset saivat taasen erivapauksia.
Lähtökohdat olivat mitä olivat, mutta silti on myönnettävä, että virheitä ja väärinarvioita olen tehnyt itsekin. Olisin voinut olla rohkeampi, olisi pitänyt uskaltaa. Uskaltaa puhua silloin nuorena jonkun kanssa niistä omista ongelmista ja ajatuksista ja niistä asioista jotka painoivat sydäntä. Mutta se oli niin vaikeaa. Ei meillä tietääksen ollut mitään koulupsykologia ja vaikka olisi ollutkin niin eihän semmoisen puheille olisi kehdannut mennä. Muut olisivat ihmetelleet, että miksi kävit siellä. En varmasti olisi uskaltanut puhua kenenkään kanssa. Se olisi ollut häpeällistä.
Heti perään on sanottava, että olen myös tehnyt oikeita ratkaisuja. Sain opiskeltua. Jaksoin työskennellä ne muutamat vuodet. Vaikka raskasta oli, niin siitä sai elämään monenlaista arvokasta kokemusta.
Vaimon ja lapset sain. Koti on. Joitakin ystäviä. Yksi harrastus.
Silti minulla on täysin arvoton ja epäonnistunut olo. Yritän vielä sinnitellä vuoden, sitten luulen, että tämä saa jäädä. Hirveästi minua pelottaa, se on rehellisesti sanottava.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eipä toi ny pahalta näytä jos muksut löytyy, pää vaan ulos perseestä ja ajatus muksuille hehän tässä nyt sinua tarttee, itse säälillä ei paljoo rakkautta jaeta.
On se syvään juurtunut suomalaiseen ajatteluun tuo työn kautta saatu kunnia ja arvokkuuskäsitys. Sinullakin on vaimo, lapset ja varmaan pian myös lapsenlapsia. Jospa nyt jatkossa voit sonnustautua olemaan sitten isovenhempi.
Ymmärrän mitä tuolla vuoden sinnittelyllä tahdot sanoa. Tuollainen suunnitelma varmasti helpottaa ja antaa tunteen, että sittenkin omaa olemssaoloa voi hallita. Mikäli toteutat tiuon ikävän suunnitelman, jätät jäkeesi todella ikuisen murtuman.
Hoidan vanhuksia ja eräs mummo, yli 90-vuotias suree joka ikinen päivä nuorena aikuisena kuollutta poikaansa. Poika teki itsemurhan. Vanhukselta on kuollut jo toinenkin lapsi, ja muita läheisiä, myös puoliso nuorena, mutta tuio itsemurhan kautta mennyt ei jätä häntä rauhaan.
Sinulla on nyt vieläkin mahdollista saada rikas elämä ja päästä tuosta masennuksesta ja arvottomuuden tunteesta. Ateeksi, jos tämä teksti tuntuu siltä, että en ymmärrä syvällisesti. Tuo tunne on sinulle, tietenkin todellinen, mutta ei vastaa todellisuutta, miten ihmisarvosi on.
Jokainen meistä on tärkeä omana itsenään ja paikallaan.
Oletkos käynyt lääkärissä?
Kun sulla kerran perhe ja yksi harrastuskin on, pitäisi olla eväitä ainakin jossain määrin onnelliseen elämään.
Masennukseen vajonnut ei niistä osaa nauttia, tarvit jotain ulkopuolista apua.
Samantyyppinen kuvio on minulla, lapsuuskokemukset ovat vaurioittaneet minua, ehkä olen muutenkin outo.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi.
Minulla on perhe ja työ.
Olen roikkunut viime keväästä asti itsarin partaalla.
Kävin lääkärillä, sain lääkkeet ja keskusteluapua.
Tänään oli ensimmäinen hyvä päivä pitkästä aikaa(1kk ssri- lääkkeitä, yksi keskustelu sairaanhoitajan kanssa takana).
Käyttäkää niitä muksujanne terapeuttina, sen helpompaa ja aidompaa seuraa et tule terapiasta löytämään, samalla tutustutte omiin muksuihinne, tartteeko sitä loppupeleissä elämältä muuta kun tiedon että omalla muksulla on aina joku johon luottaa, kaikki ajatus vaan sinne eikä turhanpäiväsiin juttuihin.
Lasten seura toki on aitoa ja siitä nautin.
Mutta lievää vakavampi masennus ei ihan noilla eväillä hellitä.
Voit touhuta ja jutella pienen suloisen lapsen kanssa ja sydäntä raastaa silti pohjaton suru, tunnet itsesi arvottomaksi...
Vaikka järki sanoo, että vastasit juuri lapsen tärkeään kysymykseen ja teit jotain todella arvokasta, piru olkapäällä(tämä siis kielikuva) ilkkuu, että noin suloinen lapsi ja tuollainen surkimus isänä.
Itse en ilman lääkkeitä olisi päässyt jaloilleni.
Nyt osaan taas iloita lasteni seurasta.
Ja tänään pitkästä aikaa työstäni.
Terapeutteja varmaan on monenlaisia, yhdellä kurssilla törmäsin psykoterapeuttiin, joka oli täysi torvi.
Sinänsä ihan hyvää tarkoittavia ohjeita kaikilta, kiitokset. Kaikenlaisista pienistä asioista sitä yrittää saada iloa elämään ja mielekkyyttä ja niiden avulla elelty.
Sitä olen miettinyt, että voisinkohan sairastaa maanis-depressiivisyyttä, jossa toi depressiivisyys olisi vallitseva. Monta muuta diagnoosia on jo. En jaksa enempää kirjoittaa nyt.
Onko sinulla mahdollisuus käydä psykiatrilla, jolloin saisit oikean diagnoosin.
Jossain kohtaa psykoterapia, jonka avulla saat selviteltyä ongelmiasi ja saat uusia näkökulmia elämääsi.
Itse kaiken tuon läpikäyneenä, suosittelen todella lämpimästi.
Muista sen synkimmän hetken aikanakin, että sinä selviät.
Käyn harvakseltaan keskustelemassa ps. sairaanhoitajan kanssa. Ihan mukava mies, ei siinä mitään, mutta entinen terapeutti oli kyllä taitavampi. Nyt jälkikäteen sen ammattitaidon näkee paremmin. Se osasi kannatella hyvin ja ohjata mieltä ja jollain lailla vetää oikeista naruista. Silloin sitä ei niinkään ymmärtänyt ja osannut arvostaa. Joskus kauempaa asiat näkee paremmin.
Joskus tuntuu, että olen tosi hullu. Omat mielentilat. Se, että asiat pitää saada tehtyä nopeasti ja tehokkaasti. Yhtään ei saa pysähtyä. Odottaminen on aivan hirveää.Välillä tuntuu, että pää menee tukkoon, kun ei saa ratkaistua jotain asiaa, yrittää miettiä jotain ratkaisua johonkin asiaan, mutta ei löydä ja sitten tulee ahdistus.
Nyt pitää huilia.