Miten mä ikinä voin selvitä normaaliin elämään tai sopeutua työelämään?! Ihmiset puhuu mulle ja mun vastaukset vaihtelee välillä hmmh, joo, aijaa, kiva tai niimpä. Oon hiljanen, enkä koskaa keksi mitää sanottavaa. Ja jos keksin, en uskalla ilmaista itseäni. Alkaa pelottaa ja ahdistaa.
Työhönvalmennukses, jossa käyn, pitäis tietenki olla edes jollain lailla sosiaalinen. Osallistua kahvitauoille ym mut mulle ne on epämiellyttäviä pakkoja, koska en uskalla/pysty/halua olla siinä sosialisoimassa. Hiljaa paikallaan ihmettely taas on tyhmännäköistä, mikä siinä tietysti sitten alkaa mieltä vaivata. Sitten ahdistaa jo etukäteen, että kun pitäisi pystyä siihen ja tähän ja tuohon.
Tuohon työhön liittyen ahdistuin kovasti yhestä asiasta, mikä jäi vaivaamaan mieltä. Ku tällänen ahdistuspiikki tulee, se vetää kaikki muut mahdolliset möröt mukaansa ja se onki sit menoa, alamäkeä pitkin. Oon ollu niin ahdistunu, että itsemurhaki noussu taas ajatuksiin.
Mua ei juurikaa enää ees kiinnosta muut ihmiset, jopa oma perhe ja kaverit samoin. Ei oo kiinnostusta pitää yhteyttä. Ja yhteydenpito/aloitteellisuus itsessään on mulle erittäin vaikeeta, joskus niin ylivoimaista, että ahdistaa pelkkä ajatuskin esim. tekstarin laitosta.
Mua siis ahdistaa ja pelottaa sosiaaliset tilanteet, tai on muuten epämiellyttäviä, vaikka mitään sos.tilanteiden pelkoa ei oo diagnosoitu. Toisaalta haluaisin vaan erakoitua, eikä olis mitää pakkoja sosiaalisiin tilanteisiin. Joskus taas olis kiva olla se pälättäjä ja ulospäinsuuntautunu. Mut oon niin epävarmaki, ja tää on vaan liuennu käsistäni, etten usko että tätä saa koskaan korjattua/musta normaalia ihmistä.
Työhönvalmennukses, jossa käyn, pitäis tietenki olla edes jollain lailla sosiaalinen. Osallistua kahvitauoille ym mut mulle ne on epämiellyttäviä pakkoja, koska en uskalla/pysty/halua olla siinä sosialisoimassa. Hiljaa paikallaan ihmettely taas on tyhmännäköistä, mikä siinä tietysti sitten alkaa mieltä vaivata. Sitten ahdistaa jo etukäteen, että kun pitäisi pystyä siihen ja tähän ja tuohon.
Tuohon työhön liittyen ahdistuin kovasti yhestä asiasta, mikä jäi vaivaamaan mieltä. Ku tällänen ahdistuspiikki tulee, se vetää kaikki muut mahdolliset möröt mukaansa ja se onki sit menoa, alamäkeä pitkin. Oon ollu niin ahdistunu, että itsemurhaki noussu taas ajatuksiin.
Mua ei juurikaa enää ees kiinnosta muut ihmiset, jopa oma perhe ja kaverit samoin. Ei oo kiinnostusta pitää yhteyttä. Ja yhteydenpito/aloitteellisuus itsessään on mulle erittäin vaikeeta, joskus niin ylivoimaista, että ahdistaa pelkkä ajatuskin esim. tekstarin laitosta.
Mua siis ahdistaa ja pelottaa sosiaaliset tilanteet, tai on muuten epämiellyttäviä, vaikka mitään sos.tilanteiden pelkoa ei oo diagnosoitu. Toisaalta haluaisin vaan erakoitua, eikä olis mitää pakkoja sosiaalisiin tilanteisiin. Joskus taas olis kiva olla se pälättäjä ja ulospäinsuuntautunu. Mut oon niin epävarmaki, ja tää on vaan liuennu käsistäni, etten usko että tätä saa koskaan korjattua/musta normaalia ihmistä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.