Miten mä ikinä voin selvitä normaaliin elämään tai sopeutua työelämään?! Ihmiset puhuu mulle ja mun vastaukset vaihtelee välillä hmmh, joo, aijaa, kiva tai niimpä. Oon hiljanen, enkä koskaa keksi mitää sanottavaa. Ja jos keksin, en uskalla ilmaista itseäni. Alkaa pelottaa ja ahdistaa.
Työhönvalmennukses, jossa käyn, pitäis tietenki olla edes jollain lailla sosiaalinen. Osallistua kahvitauoille ym mut mulle ne on epämiellyttäviä pakkoja, koska en uskalla/pysty/halua olla siinä sosialisoimassa. Hiljaa paikallaan ihmettely taas on tyhmännäköistä, mikä siinä tietysti sitten alkaa mieltä vaivata. Sitten ahdistaa jo etukäteen, että kun pitäisi pystyä siihen ja tähän ja tuohon.
Tuohon työhön liittyen ahdistuin kovasti yhestä asiasta, mikä jäi vaivaamaan mieltä. Ku tällänen ahdistuspiikki tulee, se vetää kaikki muut mahdolliset möröt mukaansa ja se onki sit menoa, alamäkeä pitkin. Oon ollu niin ahdistunu, että itsemurhaki noussu taas ajatuksiin.
Mua ei juurikaa enää ees kiinnosta muut ihmiset, jopa oma perhe ja kaverit samoin. Ei oo kiinnostusta pitää yhteyttä. Ja yhteydenpito/aloitteellisuus itsessään on mulle erittäin vaikeeta, joskus niin ylivoimaista, että ahdistaa pelkkä ajatuskin esim. tekstarin laitosta.
Mua siis ahdistaa ja pelottaa sosiaaliset tilanteet, tai on muuten epämiellyttäviä, vaikka mitään sos.tilanteiden pelkoa ei oo diagnosoitu. Toisaalta haluaisin vaan erakoitua, eikä olis mitää pakkoja sosiaalisiin tilanteisiin. Joskus taas olis kiva olla se pälättäjä ja ulospäinsuuntautunu. Mut oon niin epävarmaki, ja tää on vaan liuennu käsistäni, etten usko että tätä saa koskaan korjattua/musta normaalia ihmistä.
Työhönvalmennukses, jossa käyn, pitäis tietenki olla edes jollain lailla sosiaalinen. Osallistua kahvitauoille ym mut mulle ne on epämiellyttäviä pakkoja, koska en uskalla/pysty/halua olla siinä sosialisoimassa. Hiljaa paikallaan ihmettely taas on tyhmännäköistä, mikä siinä tietysti sitten alkaa mieltä vaivata. Sitten ahdistaa jo etukäteen, että kun pitäisi pystyä siihen ja tähän ja tuohon.
Tuohon työhön liittyen ahdistuin kovasti yhestä asiasta, mikä jäi vaivaamaan mieltä. Ku tällänen ahdistuspiikki tulee, se vetää kaikki muut mahdolliset möröt mukaansa ja se onki sit menoa, alamäkeä pitkin. Oon ollu niin ahdistunu, että itsemurhaki noussu taas ajatuksiin.
Mua ei juurikaa enää ees kiinnosta muut ihmiset, jopa oma perhe ja kaverit samoin. Ei oo kiinnostusta pitää yhteyttä. Ja yhteydenpito/aloitteellisuus itsessään on mulle erittäin vaikeeta, joskus niin ylivoimaista, että ahdistaa pelkkä ajatuskin esim. tekstarin laitosta.
Mua siis ahdistaa ja pelottaa sosiaaliset tilanteet, tai on muuten epämiellyttäviä, vaikka mitään sos.tilanteiden pelkoa ei oo diagnosoitu. Toisaalta haluaisin vaan erakoitua, eikä olis mitää pakkoja sosiaalisiin tilanteisiin. Joskus taas olis kiva olla se pälättäjä ja ulospäinsuuntautunu. Mut oon niin epävarmaki, ja tää on vaan liuennu käsistäni, etten usko että tätä saa koskaan korjattua/musta normaalia ihmistä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuohan on, kuin mun näppäimistöltä kirjoitettu. Anteeksi vain, minusta tuskin mitään apua ole, kun olen samanlainen.
Yllättäen huomasin, että olen ollut samassa työpaikassa 6 vuotta, alkutaipaleen n. 2 vuotta menikin shokissa siinä, että pitääkö täällä olla ja keskustella muiden ihmisten kanssa.
No nyt jälkeenpäin olen huomannut, että pärjäähän täällä vaikka mitään keskustelun aihetta mistään ikinä olekkaan.
Eipä nuo muut siitä näytä välittävänkään vaikka olenkin ylivoimaisesti hiljaisin koko työporukasta.
Aina on joku joka pälättää jatkuvasti, joten hänen kanssaan ei itse tarvitse keksiä mitään keskusteltavaa, kun kaikki aiheet tulee toisen suusta.
Työn touhussa ei tarvitse miettiä mistä puhuu, tekee omat työt vain kunnolla niin se riittää.
Keskustelun onkin huomattavasti siellä helpompaa, kun voi puhua vaikka siitä työstä mitä tekee.
Kahvitauoilla en puhu yleensä ikinä mitään, jos joku kysyy minulta jotain, niin vastaan siihen, mutta siihen se sitten jää.
Ei siihen moni mitänä ikinä sano kun olen hiljaa ja jos joku ihmettelee voi vain sanoa, että "jotkut ovat hiljaisia". Yleensä kyselyt loppuvat siihen.
Eli ei ainakaan kaikissa töissä tarvitse mikään sosiaalinen olla.
Itse olen töissä teollisuudessa huoltomiehenä.
Tietenkin kaikennäköisiä junttejakin löytyy jotka jaksaa vittuilla tästä, mutta näille ei tarvitse sanoa yhtään mitään.
Yllättäen tuolla taktiikalla lässytys loppui.
Yksityiselämä onkin ihan toinen juttu. se nyt onkin omasta mielestä täysin toivotonta.
Itse kanssa haaveilen , että voisi asua jossain syrjässä ilman muita ihmisiä. Rahat loppuisivat joten ei onnistu sekään.
Vanhemmille tai sisarruksilleni en soita ikinä, koska en osaa enään heillekkään puhua mitään. No olemme viikottain tekemisissä, johtuen siitä, että he soittelevat minulle.
Ryhmäterapiasta on ollut sen verran hyötyä, että nää asiat ei enään ahdista niin paljon kun ennen, eikä itsemurhakaan pyöri enään mielessä.
Eli voin suositella. Mitään kaverisuhteita en kuitenkaan uskalla/osaa solmia.