En halua taistella olemattomista työpaikoista muiden innokkaampien ja töitä enemmän tarvitsevien kanssa. Minulla on velaton asunto ja pienet menot. Minulle riittää pienen yritykseni tuotot, jos yritys kaatuu niin sitten säästöt, tulevat perinnöt tai vaikka pullojen keräily ja leipäjonot. SOssun luukulle en mene koskaan. Jos rahat loppuu, muutan kavereiden nurkkiin, jos eivät huoli, lähden vaeltamaan kunnes kupsahdan. Kannatan luonnonvalintaa.
Minulla on pienet menot, koska en ole kiinnostunut mistään. Viihde on viihdettä, en tarvitse sitä. Nauran pienille ja ilmaisille asioille paljon mieluummin ja nauru on makeampaa. Nautinnot on nautintoja, en tarvitse niitä .Nautin pienistä ja ilmaisista asioista paljon mieluummin, ja nautinto on makeampaa. Minulle tulee paha mieli jos ostan jotain, jonka olisi saanut halvemmalla. En välitä matkailusta.
Läheiseni, sekä minua hoitavat psykiatrit ym. ovat huolissaan. Että ei ole tervettä olla niin epäinnostunut elämään. Että minun olisi annettava panokseni tähän yhteiskuntaan, olenhan akateeminen ajattelija, terve ja fiksu... Mutta ei.
Olen kokenut masennuksen, tämä ei ole sitä. Olen vain hyväksynyt kuoleman ja lakannut pelkäämästä sitä. Olen myös mielestäni kokenut kaiken tarpeellisen elämässä: ilon, surun, köyhyyden, rikkauden, nuukuuden, yltäkylläisyyden, kiireen, joutilaisuuden, pelon, rohkeuden, riskinoton ja turvautumisen. Ne asiat joita en ole kokenut, voin hyvin kuvitella mielikuvituksellani. Minulle riittää että katson valokuvaa sademetsästä, ei minun tarvitse päästä sinne itse. Minulle riittää että luen koskettavan tarinan äitiydestä, ei minun tarvitse kokea sitä itse.
Vakava masennus, itsemurha-ajatukset ja psykoosini ovat antaneet todellista perspektiiviä elämään. Lapsia, niitä en halua, olen itsekäs enkä halua elättää muita enkä olla vastuussa muista. Miestä, sellaista en halua. En ainakaan pysyvää, olen erakkoluonne ja kranttu seurani suhteen. Seksiä saa jos haluaa, tuntuu etten sitäkään enää kaipaa. En tarvitse mitään lisää, näin on oikein hyvä.
Minulla ei ole tavoitteita elämässä eikä haaveita. Olen äärimmäisen onnellinen. Olen niin onnellinen, että se tappaa kaiken kiinnostuksen tulevaisuutta kohtaan. Pitääkö minulle tapahtua jotain kamalaa, jotta kiinnostun taas elämästä? Olenko sairas, kun olen onnellinen 90 % sisällyksettömästä elämästäni? Ja mitä ihmettä se on, että olen onnellinen mutten jaksa elää? Ei kiinnosta tällainen. Eikä muunlainenkaan. Tämä planeetta ei ole minua varten.
Minulla on pienet menot, koska en ole kiinnostunut mistään. Viihde on viihdettä, en tarvitse sitä. Nauran pienille ja ilmaisille asioille paljon mieluummin ja nauru on makeampaa. Nautinnot on nautintoja, en tarvitse niitä .Nautin pienistä ja ilmaisista asioista paljon mieluummin, ja nautinto on makeampaa. Minulle tulee paha mieli jos ostan jotain, jonka olisi saanut halvemmalla. En välitä matkailusta.
Läheiseni, sekä minua hoitavat psykiatrit ym. ovat huolissaan. Että ei ole tervettä olla niin epäinnostunut elämään. Että minun olisi annettava panokseni tähän yhteiskuntaan, olenhan akateeminen ajattelija, terve ja fiksu... Mutta ei.
Olen kokenut masennuksen, tämä ei ole sitä. Olen vain hyväksynyt kuoleman ja lakannut pelkäämästä sitä. Olen myös mielestäni kokenut kaiken tarpeellisen elämässä: ilon, surun, köyhyyden, rikkauden, nuukuuden, yltäkylläisyyden, kiireen, joutilaisuuden, pelon, rohkeuden, riskinoton ja turvautumisen. Ne asiat joita en ole kokenut, voin hyvin kuvitella mielikuvituksellani. Minulle riittää että katson valokuvaa sademetsästä, ei minun tarvitse päästä sinne itse. Minulle riittää että luen koskettavan tarinan äitiydestä, ei minun tarvitse kokea sitä itse.
Vakava masennus, itsemurha-ajatukset ja psykoosini ovat antaneet todellista perspektiiviä elämään. Lapsia, niitä en halua, olen itsekäs enkä halua elättää muita enkä olla vastuussa muista. Miestä, sellaista en halua. En ainakaan pysyvää, olen erakkoluonne ja kranttu seurani suhteen. Seksiä saa jos haluaa, tuntuu etten sitäkään enää kaipaa. En tarvitse mitään lisää, näin on oikein hyvä.
Minulla ei ole tavoitteita elämässä eikä haaveita. Olen äärimmäisen onnellinen. Olen niin onnellinen, että se tappaa kaiken kiinnostuksen tulevaisuutta kohtaan. Pitääkö minulle tapahtua jotain kamalaa, jotta kiinnostun taas elämästä? Olenko sairas, kun olen onnellinen 90 % sisällyksettömästä elämästäni? Ja mitä ihmettä se on, että olen onnellinen mutten jaksa elää? Ei kiinnosta tällainen. Eikä muunlainenkaan. Tämä planeetta ei ole minua varten.
Vastaukset 12
Vanhimmat
No olet omalaatuinen tapaus. Voisit kuitenkin kiinnostua jostain mikä ei vaadi varallisuutta.
Kun en ole koskaan ollut oikein kiinnostunut mistään, sen kummemmin. Eikä minulle ole ollut koskaan tavoitteita itselleni, etten joutuisi pettymään. Ehkä aivoistani puuttuu tämä ominaisuus.
ap
Siis tarkennan, olen puuhaillut jos jonkinlaista ja moni asia on KIVAA. Mutta entä sitten..
Minä taas kiroan jokaista päivää, jonka joudun täällä vielä viettämään, olen
tehnyt sitä jo hyvin kauan aikaa, meni vaan melko pitkään ennen kuin tajusin
asian. Vihaan myöskin jo suurinta osaa ihmisistä, kaiken sen jälkeen mikä
minun osaksi koitui niiden seassa väkisin elämisestä.
Minun puolesta tänne joutais tulla jo vaikka heti huomenna joku äärikatastrofi
mikä hävittäisi tämän lajin pois, en jäis kaipaamaan. Mielestäni se olisi vain
oikeus ja kohtuus, tämä laji ei ansaitse jäädä henkiin.
Jos olet tyytväinen oloosi niin mikäs siinä?
Itse myös vakavan masennuksen kautta psykoosin kokenut ja siihen lääkkeitä syönyt (neuroleptit)
Oma ajattelumaailmanani hyvinkin samankaltainen kuin ap:lla, minulla ei ole enää tunteita. Elämä on hyvin, hyvin harmaata. Viimeisen kahden vuoden aikana mikään ei ole saanut minkäänlaista tunnereaktiota aikaan. En tunne vihaa, en iloa, en surua, en pettymystä, en toivoa.
Epäilen oman neuroleptikuurin tehneen peruuttamattomia jälkiä keskushermostoon. Tilanteelle en voi mitään, joten näillä mennään. Elämältähän tämmöinen olla olemisen vuoksi ei tunnu, tämä on elämisen irvikuvaa.
Olen kuin robotti, nousen aamuisin, teen työni ja tehtäväni. Työpäivän jälkeen minulla on kiire kotiin, jossa vain olen. Televisiota en ole katsonut enää vuosiin, radiota kuuntelen paljon; oli aikoja jolloin kaikki äänet teki pahaa.
Tiedän myös elämäni viimeisiä vuosia eläväni vaikka olen vasta 40 vuotias. En ole tekemässä tai suunnittelemassa mitään itsemurhaa, mutta olen päättänyt mm etten mene ikinä enää yhteenkään lääkäriin. Odotan että sairastun vakavasti ja pääsisin sitä kautta pois.
Minä jätin neuroleptit pois. Jaksan taas katsoa telkkaria, käydä harrastamassa. Olen alkanut muistaa asioita ja ahmiminen loppui jne...en suosittele kellekään kuitenkaan tätä.mutta siis ne tunteet on olemassa. Ne on vain piilossa jossain.
Olen tyytyväinen, mutta minua musertaa muiden suhtautuminen tyhjään elämääni. Ehkä minulla on huono itsetunto kun otan itseeni halveksuvat katseet ja arvottomana puhuttelu. En ole mitään, ellen saavuta jotain suurta.
ap
Jaan tuon tunteen kanssasi. Minä haluan elää mahdollisimman pienesti, koska en halua kuormittaa maapalloa, mutta kuitenkaan itsetuntoni ei tahdo kestää sitä, että minua kohdellaan säälittävänä surkimuksena. Elämässä voi tehdä hyvin vähän hankintoja, jos pyrkii mahdollisimman suureen eettisyyteen luonnon kannalta. Pois lukeutuvat iso asunto, oma auto, matkailu, eläinperäiset tuotteet, muodin seuraaminen pukeutumisessa, sisustuksen trendien seuraaminen, kosmetiikka, uusimman elektroniikan hankkiminen ja mitähän kaikkea vielä.
Ihmiseen, joka haluaa jättää täällä pallolla oleskelustaan mahdollisimman pienen jäljen, suhtaudutaan enimmäkseen todella ylenkatseisesti. Ajatellaan, että tuo on niin tyhmä, ettei ymmärrä, mitä kuuluisi omistaa tai niin köyhä, ettei sillä ole varaa.
Ehkä olen pataluha laiska! Pienen mittakaavan elämä on helpompi hallita ja omaisuus olisi kiva saada mahtumaan matkalaukkuun.
No mitäs pahaa siinä on että tykkää pitää asiat yksinkertaisina? Vouhottajia varmaan harmittaa että joku on viisaampi ja vaatimattomampi. Kaikki kuolee. Minä nautin paikallani olosta, kävelyretkistä luonnossa ja raakaravinnosta. Minulla ei juuri ole omaisuutta. On helppo muuttaa- Helpompi siivota.
Minä ainakin haluan pitää elämän yksinkertaisena. Tiedän että minua sen vuoksi pidetään outona... Aina kaiken pitäisi olla uutta ja hienoa. Jos et tavoittele kuuta taivaalta niin sut leimataan luuseriksi ja laiskaksi niin kuin täälläkin yksi kommentoijista. Mikä ihme siinä on.. Ei kaikki ihmisten tarvitse elää samalla tavalla, tai ajatella samalla tavalla. Jokaisella on lupa omaan maailmankatsomukseensa. Nykyään on kyllä yhä enemmän näitä jotka eivät ota osaa materialistisuuteen ja oravanpyörässä juoksemiseen. Onneksi on.. Onneksi on ihmisiä jotka ymmärtävät.
Olet taloudellisesti autonominen, kulutat vähemmän ympäristöä kuin useimmat, tyytyväinenkin olet osittain tilanteeseesi. Itse pyrin iloitsemaan erakkona näistä asioista, nykyään saan muutenkin hetkittäiset onnellisuuden kokemukset lähinnä muualta kuin muista ihmisistä. Ovatko he oikeasti niin "kiinnostuneita" siitä mitä olet, vaiko tavoittelevatko he onnettoman typerällä suhtautumisellaan jotain muuta? Tätä kannattaa pohtia, saatat oivaltaa yllättäviä syy yhteyksiä ja siitä voi pitkällä pitkällä tähtäimellä kehittyä ajattelumalli joka auttaa käsittelemään asiaa tai on ainakin yksi puolustuskeino. Siis jos et heistä muuten pääse eroon. Oikeasti, mitä hyötyä sinulle on epäkiinnostavista vinoilijoista?