Ministerin sanoma:

Suomessa on perustuslaillinen oikeus uskonnonvapauteen. Sillä tarkoitetaan sekä vapautta uskoa että olla uskomatta. YK:n lasten oikeuksien sopimuksessa lapselle tulee taata myös uskonnonvapaus. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että valtio ei saa johdatella kansalaisiaan tietyn uskontokunnan jäseniksi tai aiheuttaa tilanteita, joissa vakaumus tulee ilmi. Uskonto on yksityisasia, jokaisen oikeus, jokaisen vapaus.

Paperilla kaikki näyttää Suomessakin hyvältä.

Laissa jokaiselle taataan oikeus opiskella omaa uskontoaan. Itse poistaisin erillisen uskonnonopetuksen kokonaan ja opettaisin kaikille yhdessä eri uskontojen historiasta ja tavoista. Muistan, millaista oli olla luokan ainoa oppilas, joka lähti opiskelemaan ortodoksiuskontoa. Millaista oli olla musiikintunnilla ainut, joka ei osannut laulaa virsiä ja jolla ei ollut edes virsikirjaa. Olla se, jonka vuoksi luokka ei voinut tulla aamulla vasta yhdeksään kouluun, kun omat uskonnontuntini olivat aina aamuisin. Vähemmän kovapäinen olisi mennyt itkien kotiin. Muun uskontokunnan edustaja saattaisi mennä kotiin muuten vain, vapautettuna uskonnonopetuksesta, kun kaupungilla ei ole varaa palkata vain kahdelle oppilaalle opettajaa.

Opetusministeriön mukaan uskonnon harjoittamiseen ei tarvitse uskonnonvapauden nojalla osallistua, vaikka kuuluisikin kirkkoon ja uskonnonopetus olisi pakollista. Minkälaista vapautta on se, että jumalanpalveluksen, hartauden tai uskonnollisen aamunavauksen vaihtoehtona on istua yksin käytävällä? Parhaassa tapauksessa saa kyniä ja paperia viihdykkeeksi. Minulle uskonnonvapaus on merkinnyt sitä, että yksin jäämisen pelossa olen osallistunut luterilaisiin jumalanpalveluksiin. Ja ahdistunut papin saarnan aikana kirkonpenkissä.

Tässä ei ole kyse maahanmuutosta. Ei islamista, ei pelottavista huiveista. Suomessa on useita tutuilta ja turvallisilta tuntuvia uskontokuntia, mutta edes kahden valtiollisen kirkon välinen tasa-arvo ei toteudu. Kaksi kertaa vuodessa olin tilanteessa, jossa minun täytyi päättää, mistä ryhmästä olisin ulkopuolella. Menisinkö koulujumalanpalvelukseen ja jättäisin oman luokkani koulupäivän väliin. Vai menisinkö kouluun ja olisin uskonnontunneilla se, joka ei ollut mukana kirkossa.

Edes oikeuskanslerin ratkaisussa ei puhuta uskonnon kieltämisestä. Siinä on kyse siitä, sallimmeko koulumaailmassa syntyä tilanteita, joissa erilainen uskonnollisuus aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta. Ei kyse ole virsistä vaan siitä, mikä rikkoo muiden vapautta omaan uskontoonsa. Mikä aiheuttaa tässä tapauksessa muille kuin luterilaiselle valtaväestölle ikävän ulkopuolisen tunteen. Ei puhuta uskonnosta kaduilla, kotona tai kerhoissa. Puhutaan siitä, miten uskonto saa näkyä koulussa, johon jokaisella lapsella on oppivelvollisuus. Miksi aamunavauksissa puhuvat vain luterilaiset pastorit.

Loppujen lopuksi kyse on vähemmistön oikeuksista: jos perustuslain uskonnonvapaudesta voidaan lipsua, voidaanko lipsua muidenkin vähemmistöjen oikeuksista?

Uskonnonvapautta halutaan ylistää, ei kieltää uskontoa.