En tiedä selviänkö tästä erosta

muista, kukaan ei ole sen arvoinen että itsellesi jotain tekisit, elämä on elämisen arvoinen kaikkine huonoine puolineenkin, joku päivä jaksat hymyillä ja nauraa..
usko tiedän mistä puhun: samaan aikaan itsellä päättynyt suhde, ongelmia talouden kanssa ja siskon syöpä - kaikki saman kuukauden aikana, mutta silti jaksan, puoli vuotta meni mutta eilen nauroin lenkillä ihan vaan sen takia kun kevät tuuli osui kasvoille. ehkä joku päivä saan palkkion tästä ajasta, mutta jos en tiedän ainakin kasvaneeni ihmisenä ja seuraavan kerran kun elämä tökkii olen vahvempi.

uskoa ja toivoa sinulle, koita jaksaa!

Kun rakas ihminen lähtee viereltä,se on katastrofi.
Tulee monia tuntemuksia. Miksi en kelvannut,miksi toinen on parempi,mitä olisi pitänyt tehdä toisin.
Mies on jostain syystä tehnyt tämän ratkaisun. Hän sen tietää.
Avoliitosta voi helpommin lähteä,kun avioliitosta.
Tai niin ainakin luulisin.
Tylsää sanoa,mutta aika auttaa.
Teitä ei sittenkään ollut tarkoitettu yhteen.
Käännä katseesi tulevaisuuteen.
Elämä kantaa.

Sen verran haluan puuttua, että kukaan "kolmas pyörä" ei voi väkisin viedä ketään. Exälläni oli joku yhden illan säätö (ei sen suurempaa), mutta en missään nimessä vierittänyt syytä tämän säädön, naisen, harteille, koska yhtä lailla tämä ex-poikaystäväni lähti nuoleskeluun mukaan (nainen oli molemmille täysin tuntematon). Eihän sitä tiedä, mitä ex-avomiehesi on tuolle naiselle sanonut. Sinulla on täysi syy olla vihainen ja pettynyt tuohon mieheen.
Tilanne on vaikea, ja tiedän, että on vaikeasti suhtautua asiallisesti mihinkään kun tunteet jylläävät. Onko sinulla ketään läheistä,kenelle voisit asioista puhua?Älä jooko tee itsellesi mitään peruuttamatonta. Voit ottaa yhteyttä kriisikeskukseen tms., josta voisit saada nyt akuuttiin tilanteeseen apua. Ehkä sen jälkeen omat ajatuksesi selvenisivät. Tuo mies, eikä hänen kanssaan vietetty aika eivät todellakaan ole niin arvokkaita, että sinun pitäisi oma elämäsi sen takia uhrata. Ole vahva, näytä, että nouset silti jaloillesi. Voihan olla, että hetken huumassa löydetty uusi parisuhde osoittautuukin exällesi virheeksi, mutta älä enää anna hänen satuttaa sinua.

Ole vahva, jaksamista!

Ikävä juttu tietysti, mutta täytyy ilman jälkiviisastelua sanoa ettei tuollainen noin voimakas toiseen hirttäytyminen ole/ollut kovin viisasta.

Teillä ei ollut lapsia, ei ilmeisemmin suurta asuntovelkaa ja vielä avoliitto. Ei tarvitse eron jälkeen jäädä riitelemään mistään tuollaisista. Harmitus ja ikävöinti menee ohi. Keskity muihin asioihin elämässäsi.

Toiselle naiselle avautuminen ei kannata. Hän kyllä tietää, usko pois. Toisekseen, jos realistisesti kuvittelet tapahtumien kulkua, niin miten kuvittelet naisen asiaan suhtautuvan? Onko hän aidosti pahoillaan puolestasi, vai leimaako hän ihastuksissaan sinut katkeraksi psykopaatiksi? Entä mitä saisit tilanteesta itsellesi? Asiat eivät muuttuisi mihinkään, paitsi että itsellesi jäisi vain entistä kurjempi olo, kun paha mieli ei poistunutkaan. Voi omassa mielessäsi kirota naisen alimpaan helvettiin, se jopa joskus auttaa, mutta konkreettiset pahan olon purkaukset kääntyvät aina lopulta sinua itseäsi vastaan.

Vietä aikaa ystäviesi ja perheesi parissa. Puhu asioista, aina kun siltä tuntuu. Myöhemmin tunnen itsestäsi ylpeyttä, kun huomaat selvinneesi elämäsi toistaiseksi vaikeimmasta ajanjaksosta, ja voit asiallisen käytöksesi ansiosta katsoa peilikuvaasi selkä suorana, ilman katkeruutta. Viha on helppoa, lempeys aina vaikeaa.

Minä olin samalla lailla ripustautunut eksääni. Kohta erosta tulee kaksi vuotta, eikä minulla ole elämänhalua sitäkään vertaa kuin heti eron jälkeen. Ikävöin eksääni aivan tolkuttomasti, yhteistä huumoriamme, sitä kun toinen ymmärsi jo puolesta sanasta, reissujamme, kaikkea. Itken joka päivä kun tulen tyhjään kotiin.

En ole elämässäni kohdannut ketään toista, joka olisi samalla lailla ymmärtänyt minua. Rakastuin häneen aina vain uudelleen. Sairastuin kuitenkin masennukseen eikä minusta ollut enää parisuhteen osapuoleksi. Mies löysi sitten toisen ja järkytyksenähän se tuli, kun en kaikesta huolimatta ollut halunnut luopua toivosta, että hän jaksaisi taivaltaa rinnallani.

Rakastan häntä yhä valtavasti ja vaikka ajatus hänen uudesta suhteestaan repii sielun kappaleiksi, toivon hänen elämäänsä kaikkea hyvää.

Olen pahoillani puolestasi. Ei varmaan juuri nyt lohduta, mutta selviät kyllä. Minäkin olen selvinnyt. Alussa kipu oli kuin vyöryvä tsunami. Se peitti kaiken alleen. Kipu oli henkistä ja fyysistä. Rintaa puristi, itketti ja itketti. Musiikin kuuntelu oli toisaalta terapeuttista, toisaalta se veti itsesäälin ja katkeruuden aallonpohjaan.

Tuska helpotti ja juuri kun luuli olevansa vahvempi tuska palasi kuin aaltona. Kuukausien myöstä elämä helpotti, vuosien myötä pettys muutti muotoaan. Uskomatonta, mutta totta on se että 2-4 vuoden kuluttua toinen tuntui ihan oudolta. Tietoisesti tiedän että olimme vuosia naimisissa, mutta tunneyhteys muistoihin on kadonnut. Olin 35 erotessamme. Erosta on nyt 8 vuotta. Olen onnellinen enkä muistele eroa eikä se saa minussa enää tunteita aikaan. Aika parantaa.

Omalla kohdalla hyötyä oli varmasti siitäkin, että erosta riippumatta olin samaan aikaan vaihtamassa työpaikkaa. Myöhemmin muutin lähemmäs uutta työpaikkaani ja pakko sanoa että "poissa silmistä, poissa mielestä" ptää osin paikkansa. Eron tuskaa kyllä helpotti se ettei toista eikä yhteisiä muistoja näe.

Voimia sinulle! Erontuska on hirveä, ahdistus rintakehässä, unettomat yöt, syömättömät päivät, itkemistä, suremista, toivoa, epätoivoa ja kaikkea muuta. Erosin itse viisi vuotisesta suhteesta noin puoli vuotta sitten. Minut jätettiin yllättäen se tuli vaikkakaan meillä hyvin mennyt. Kaksi ensimmäistä kuukautta olivat pahimmat ajattelin etten pääse tästä yli ja etten halua enään elää.. avasin silmät ja aloin katsomaan muuta, urheilun ori. Yhteyttä ystäviini, perheeseen ja tein uusia mukavia asioita. Löysin taas jonkunlaisen elämän tahdon. Helppoa se ei ollut mutta hyvä niin se mikä ei tapa se vahvistaa. Muista että et ole yksi, vaikka joskus tuntuisikin semmoiselt, et ole . Lähetän siylle suuren halauksen ja voima ajatuksia. Sinä selviät, minäkin selvisin!

Aika aika aika....se auttaa..Minulla exä rakastu naapuriini ja muutti hänen luo ja kerrostalossa jouduin heitä näkemään vaikka koitin olla näkemättä. Oksensin yökötyksestä, vedin pameja ja itkin. Meni reilu puoli vuotta niin vappuheila sai vähän helpotusta olooni. Katkeruutta kannoin vuosia. Älä ota yhteyttä siihen naiseen, hän on syytön miehesi tekoihin. Jos miehesi ei rakasta sinua, et voi pakottaa häntä rakastamaan. Voimia kulta! Elämä voittaa....aikanaan.

tai näin, mene kakkosen luo ja kerro kaikki:kakkonen alkaa kehua seksielämää miehesi kanssa ja haluaa miehen itselleen..

Erosta kulunut yli 3 kk, edelleen olen täysin hajalla. Itken melkein joka päivä.. Saan ihan ihmeellisiä itkukohtauksia jos esim. olen liian kauan jossain tilanteessa, jossa asiat muistuttavat yhteisistä hetkistä (esim. ostoskeskuksessa jossa kävimme usein yhdessä). Olen täysin eri ihminen nyt kuin ennen eroa... kaikin puolin.. ryhti on lyhistynyt ja saan selkäkipuja... koko ajan ahdistava itkun tunne rinnassa ja kurkussa. Juoksulenkeillä uudesta persoonastani tosin on ollut hyötyä, juoksen ihan kuin eri ihminen, siis lujempaa, joka on hyvä asia. Tosi inhottavaa ajatella, että erot on "normaaleja", monet ihmiset eroaa ja jatkaa siitä pienen "suruajan" jälkeen normaalisti eteenpäin. Mä en ymmärrä, mut mä en pysty... Lisäksi tunnen, että mun vanhemmat on vähän sitä mieltä että mä oon mokannut, et oma vika tää ero... vaikka ei ne sitä suoraan sano, mutta rivienvälistä sen kyl huomaa. Meidän suvussa ei ole kukaan koskaan eronnut.. esim. mun lapsuudessa ei ole koskaan ollut lähipiirissä ketään, joka olis eronnut. kaikki tuntuu niin paskalta ja en näe minkäänlaista miellyttävää tulevaisuutta itselläni edessäpäin. Elämäni tulee olemaan yhtä alamäkeä tästä eteenpäin.. Haluaisin oikeasti vaan poistua tästä maailmasta, kuolla ja päästä jonnekinmuualle..! Mutta sitäkään en näillä näkymin uskalla tehdä ja se ahdistaa ja masentaa vielä enemmän... ehkä taas pian googlaan "jäi junan alle" lauseella tai jollain vastaavalla.. haluaisin vaan tietää millä tapaa täältä lähtis, jos lähtis.

En ehdi kirjoittamaan enempää, mutta haluan tsempata sinua. Kyllä sinä selviät erosta, niinkuin sadattuhannet muutkin. Olet vielä nuori, vaikka et niin itse ajattelisikaan. Ulkopuolisen silmin sinulla on kaikki mahdollisuudet löytää uusi rakkaus ja perustaa perhe. Olet nyt tunteiden vallassa. Aikaa myöten tunteet laimenevat vääjäämättä, se on aivan aivojen kemiaakin. Onnea sinulle!

Minulla ei ole tarjota sinulle apua..sillä olen juuri itse joutunut erotetuksi..suhde oli vaikea alusta loppuun, jokunen aika meni ihan hyvin. Niin vaikeat lähtökohdat oli, mutta syvästi rakastavana (ehkä rakastin vain mielikuvaa, kuvitelmaa miehestä..) jaksoin viimeiseen saakka uskoa, että suhde voitaisiin pelastaa. No mies ei sitä halunnut vaan jo viimeisen puolen vuoden ajan teki oikeastaan kaikkensa, jotta ymmärtäisin itse hävitä maisemista..

Ehkä joku päivä voin katsoa taaksepäin ja nähdä kaiken sen pahan, mitä jouduin tai annoin itseni kokea, alistumista ja sairasta suhdetta, ja näen että minun on parempi olla yksin, vaikka tunnen itseni NIIN yksinäiseksi joka päivä..Mikään ei tunnu vievän tunnetta ahdistuksesta pois, kyllä, olin jo miettimässä myös päivieni päättämistä (mikä on hei ihan normaali tunne shokin alkuvaiheessa)..

On mentävä eteenpäin päivä kerrallaan. Tämä ero ei ole kuitenkaan se pahin, edellinen paha ero oli avioero ja sitä ennen suhteen päättyminen todelliseen sielunkumppaniin, parhaaseen kaveriin. Siinä erossa iso osa minusta kuoli enkä ole toipunut tuosta omaa itseäni kohdanneesta katastrofista edelleenkään, miehen poistumisesta elämästäni kyllä.

Olen huolissani siitä, että olin niin riippuvainen ja alistunut, että tuntuu kuin maailmani olisi romahtanut totaalisesti. Se ei ole tervettä. Koen kuitenkin, että kaiken sen riippuvuuden taustalla oli koko ajan halu jakaa enemmän, kokea syvempää yhteenkuuluvuutta, tunnetta rakastumisesta kun emme kuitenkaan olleet edes vielä mielestäni ylittäneet rakastumisen vaihetta..mitä enemmän ripustauduin, sitä kauemmaksi mies meni..Mitä enemmän kyselin ja toivoin häntä kotiin hänen sanomaansa aikaan (ainahan se venyi tunneilla ja mies alkoi viipyä yhä vähemmän seurassani..)..

Miehen tarpeet eivät jollain henkisellä tasolla kohdanneet kanssani. Ei minullakaan, mutten silti lähtenyt hakemaan niitä tunteita kodin ulkopuolelta. Hän sen sijaan oli koko suhteemme ajan enemmän kuin ystävä naiskavereidensa kanssa. Tuskin ehkä fyysistä pettämistä, mutta kuitenkin selvästi pakosalla meidän liitostamme. Minulla siis ei ollut konkreettista mahdollisuutta pelastaa yhtään mitään, koska mies ei halunnut :/

Olen niiiiiiiin yksinäinen, eihän minulla ole edes kavereita, vain muutama luottoystävä ja loput tekstiviestikavereita ja sellaisia, joita tapaan pari kertaa vuodessa. Olen niin onnettomasti sosiaalinen, mutta tylsä, ettei minua kukaan oikein edes muista. Masentunutkin tämän viimeisen suhteen myötä, kun olin läheishoitaja toiselle masentuneelle ja tuki kaikenlaisissa vaikeuksissa.. En saanut silti mitään tukea itse :'( Julma on maailma..

Huokaus..siis kaipa lähinnä reflektoin tässä nyt omaa tilaani sillä hyviä neuvoja minulla ei tietystikään ole. On vain kunnioitettava toisen ihmisen ratkaisua, sillä hänen puolestaan ei voi päättää ja toisaalta, jotenkin hän on ollut onneton jos on lähtenyt uuteen suhteeseen jo. Ehkä masentuneisuutesi vaikutti, kuka tietää. Kunnollinen puoliso pysyy rinnalla hyvät ja pahat ajat. Parempi näin, jos ei ollut luonteeltaan petturi, että lähti nyt eikä sitten kun olisitte jo naimisissa..

Tiedän itsestäni, että vain se kunnollinen parisuhde jossa on riittävä määrä välittämistä voi poistaa tämän yksinäisyydentunteen. Sillä ei ole tekemistä sen kanssa, etteikö voisi harrastaa yksin/yhdessä, nähdä kavereita, olla busy muutoin, vaan se joillekin ihmisille (liekö sitten väärä peruste) on tärkeämpää olla yhteydessä toiseen eli mieheen parisuhteen kautta. Ihmisluonteelle on ominaista se, ettei yksin ole hyvä olla..

On tavallaan lohduttavaa lukea kun tietää että muillakin on sydänsuruja, en ole yksin. Minua lohduttaa ajatus, että jokainen hengenveto on lähempänä hyvää oloa ja tämän ahdistuksen loppumista. Kaikesta on selvitty tähänkin asti ja kyllä tästäkin selvitään! Voimia kohtalotoverit