Olen nykyään avoliitossa ja olemme olleet miekkoseni kanssa yhdessä yli 1,5 vuotta. Miehelläni on aiemman tyttöystävänsä kanssa 8 v poika. Itselläni ei ole lapsia ja olen myös miestäni nuorempi. Poika asuu joka toinen viikonloppu meillä ja välillä useamminkin. Viime vuonna hän oli kaikki pyhät meidän kanssa.
Olen vain hieman pulassa nyt, sillä kun tutustuimme sanoin ettei lapsista ole minulle haittaa ja se ei ole este tutustumiselle. No meidän tutustuminenhan sitten ajautui parisuhteeseen ja lopulta avoliittoon ja siihen, että mies kuulee tuulen havinassa välillä kirkonkelloja, mutta itse toppuuttelen. Rakastan miestäni todella paljon ja tulemme todella hyvin toimeen. Mieheni ei ehkä näytä Hollywood -tähdeltä, mutta luonne on todellakin kohdallaan ja hän on todella huomaavainen, sydämellinen ja hassuttelija. Yhdessä ollessa meillä ei ole mitään ongelmia, kunnes.... viikonloppuihin ilmestyy hänen poikansa.
Itse olen keskiluokkaisesta perheestä ja sen vuoksi minua ensinnäkin jo harmittaa tämän pojan asema, sillä itse haluaisin tarjota mahdollisille tuleville lapsilleni vain parasta ja tarjota vähintäänkin saman elintason kuin itselläni aikanaan oli. En väitä etteikö vähäosaisillakin voisi olla hyvä ja onnellinen elämä, mutta oma kasvatukseni mieltää vähäosaiset tän yhteiskunnan rupusakiksi ja sellaisiksi, joilla on paljon sosiaali- ja terveysongelmia. Minua harmittaa, ettei pojalla ole juurikaan kavereita ja hänellä ei ole mitään harrastuksia. Kuinka tylsää se olikaan tenavana sanoa, ettei itse harrasta mitään ja itselläni oli eniten kavereita juurikin kouluikäisenä ala-asteelta lukioon asti. Olen monesti ehdottanut miehelleni, että poika tarvitsisi omanikäisten seuraa. Poika tuntuu jo nyt olevan ujo ja kiinni vanhemmissa eikä uskalla tehdä tuttavuutta muiden kanssa. Hän on oikea mammanpoika, sillä heti jos jokin ei mene hänen mielen mukaisesti hän on soittamassa äidilleen ja "uhkailee" äidillään. Noh itse tiedän haukkua aiheesta, joten en pelkää hänen äidin reaktiota. Tiedän olleeni samanlainen lapsena, mutta jotenkin minun on vaikea käsittää että joku muukin on samanlainen. Olin todella ujo, mutta kyllä minulla leikkikavereita riitti aina! Minusta on surullista, että joku jää niinkin yksin ja kun ei periaatteessa niitä kavereitakaan voi luoda tyhjästä kyseiselle pojalle.
Pojalla ei ole mitään tekemistä meidän luona. Hän on jo sitä ikäpolvea, ettei piirrustusleikit ja ulkoilut kiinnosta yhtä paljon kuin tietokone ja kännykkä. Koko ajan pitäisi pelata pleikkarilla ja käyttää puhelimen internetiä. Noh me olemme osasyyllisiä tähän, vaikka käytämmekin poikaa HopLopissa, Heurekassa yms rahastuskeitaissa ja olen huomannut, että sellaisissa paikoissa tarvitsisi olla kaveri mukana. Poika ei uskalla tehdä mitään yksin ja roikkuu isänsä hihassa. Lisäksi pleikkarilla mieheni antaa pelata k16 ja k18 pelejä. Poika haluaa pelata kyseisiä pelejä, mutta ei osaa kuitenkaan pelata niillä ja kysyy jatkuvasti neuvoa. Tiedän mitä peliriippuvuus aiheuttaa pahimmillaan ja olenkin piilottanut nämä pelit aina pojan ollessa meillä ja siitäpä vasta poika alkaakin kiukutella ja sanoo soittavansa äidille. Onneksi hänen äiti on sen verran jämpti, että tajuaa niiden pelien olevan paljon vanhemmille. Olen myös puhunut miehelleni, että pleikkarilla pelaamista tulisi rajoittaa, sillä pahimpina viikonloppuina poika tulee meille vain pelatakseen pleikkarilla. No pleikkarilla pelaamisen määrä onkin jo vähentynyt :)Tietokoneelle ei poikaa ole päästetty, joten siinäkin yksi ongelma vähemmän.
Toinen asia mihin kiinnitin huomiota on se, että mieheni antaa pojan katsoa mm. k16 elokuvia. Ja joo joo tiedän niiden olevan suosituksia, mutta enpä itse haluaisi omien lapsieni katsovan sellaisia elokuvia (esim. Die Hard, Homefront). Tunnen itseni natsiksi ja ylisuojelevaksi, kun en halua "vieraan" lapsen niitä katselevan. Kyllähän hän niitä tulee näkemään myöhemminkin varmasti, mutta mielestäni tuonikäiselle ei kuulu vielä noiden katselu. Itse leikin puistossa koulukavereiden kanssa ja olin läheisen asukaspuiston iltapäivähoidossa koulun jälkeen niin en oikein ymmärrä nykynuoria, vaikka itsekin olen vasta hieman päälle parikymppinen.
Miten minä kehtaisin sanoa miehelleni, että en hyväksy hänen tiettyjä kasvatustapojaan? Lapsi ei kuitenkaan ole minun ja lapsi on hyvin harvoin meillä, mutta toisaalta tämähän on myös minun huushollini, joten eikö minulla tulisi olla oikeus sanoa oma näkökulmani? Lisäksi mieheni kasvatustavat tiettyjen asioiden suhteen ovat pielessä, joten haluaisin saada tarpeeksi rohkeutta sanoa mielipiteeni ja siten auttaa miestäni olemaan parempi isä lapselleen. Tosin kasvatustapojen kritisointi on ehkä pahinta mitä vanhempi voi kuulla ja haluaisin jotenkin asiallisesti ottaa aiheen esille.
Olen vain hieman pulassa nyt, sillä kun tutustuimme sanoin ettei lapsista ole minulle haittaa ja se ei ole este tutustumiselle. No meidän tutustuminenhan sitten ajautui parisuhteeseen ja lopulta avoliittoon ja siihen, että mies kuulee tuulen havinassa välillä kirkonkelloja, mutta itse toppuuttelen. Rakastan miestäni todella paljon ja tulemme todella hyvin toimeen. Mieheni ei ehkä näytä Hollywood -tähdeltä, mutta luonne on todellakin kohdallaan ja hän on todella huomaavainen, sydämellinen ja hassuttelija. Yhdessä ollessa meillä ei ole mitään ongelmia, kunnes.... viikonloppuihin ilmestyy hänen poikansa.
Itse olen keskiluokkaisesta perheestä ja sen vuoksi minua ensinnäkin jo harmittaa tämän pojan asema, sillä itse haluaisin tarjota mahdollisille tuleville lapsilleni vain parasta ja tarjota vähintäänkin saman elintason kuin itselläni aikanaan oli. En väitä etteikö vähäosaisillakin voisi olla hyvä ja onnellinen elämä, mutta oma kasvatukseni mieltää vähäosaiset tän yhteiskunnan rupusakiksi ja sellaisiksi, joilla on paljon sosiaali- ja terveysongelmia. Minua harmittaa, ettei pojalla ole juurikaan kavereita ja hänellä ei ole mitään harrastuksia. Kuinka tylsää se olikaan tenavana sanoa, ettei itse harrasta mitään ja itselläni oli eniten kavereita juurikin kouluikäisenä ala-asteelta lukioon asti. Olen monesti ehdottanut miehelleni, että poika tarvitsisi omanikäisten seuraa. Poika tuntuu jo nyt olevan ujo ja kiinni vanhemmissa eikä uskalla tehdä tuttavuutta muiden kanssa. Hän on oikea mammanpoika, sillä heti jos jokin ei mene hänen mielen mukaisesti hän on soittamassa äidilleen ja "uhkailee" äidillään. Noh itse tiedän haukkua aiheesta, joten en pelkää hänen äidin reaktiota. Tiedän olleeni samanlainen lapsena, mutta jotenkin minun on vaikea käsittää että joku muukin on samanlainen. Olin todella ujo, mutta kyllä minulla leikkikavereita riitti aina! Minusta on surullista, että joku jää niinkin yksin ja kun ei periaatteessa niitä kavereitakaan voi luoda tyhjästä kyseiselle pojalle.
Pojalla ei ole mitään tekemistä meidän luona. Hän on jo sitä ikäpolvea, ettei piirrustusleikit ja ulkoilut kiinnosta yhtä paljon kuin tietokone ja kännykkä. Koko ajan pitäisi pelata pleikkarilla ja käyttää puhelimen internetiä. Noh me olemme osasyyllisiä tähän, vaikka käytämmekin poikaa HopLopissa, Heurekassa yms rahastuskeitaissa ja olen huomannut, että sellaisissa paikoissa tarvitsisi olla kaveri mukana. Poika ei uskalla tehdä mitään yksin ja roikkuu isänsä hihassa. Lisäksi pleikkarilla mieheni antaa pelata k16 ja k18 pelejä. Poika haluaa pelata kyseisiä pelejä, mutta ei osaa kuitenkaan pelata niillä ja kysyy jatkuvasti neuvoa. Tiedän mitä peliriippuvuus aiheuttaa pahimmillaan ja olenkin piilottanut nämä pelit aina pojan ollessa meillä ja siitäpä vasta poika alkaakin kiukutella ja sanoo soittavansa äidille. Onneksi hänen äiti on sen verran jämpti, että tajuaa niiden pelien olevan paljon vanhemmille. Olen myös puhunut miehelleni, että pleikkarilla pelaamista tulisi rajoittaa, sillä pahimpina viikonloppuina poika tulee meille vain pelatakseen pleikkarilla. No pleikkarilla pelaamisen määrä onkin jo vähentynyt :)Tietokoneelle ei poikaa ole päästetty, joten siinäkin yksi ongelma vähemmän.
Toinen asia mihin kiinnitin huomiota on se, että mieheni antaa pojan katsoa mm. k16 elokuvia. Ja joo joo tiedän niiden olevan suosituksia, mutta enpä itse haluaisi omien lapsieni katsovan sellaisia elokuvia (esim. Die Hard, Homefront). Tunnen itseni natsiksi ja ylisuojelevaksi, kun en halua "vieraan" lapsen niitä katselevan. Kyllähän hän niitä tulee näkemään myöhemminkin varmasti, mutta mielestäni tuonikäiselle ei kuulu vielä noiden katselu. Itse leikin puistossa koulukavereiden kanssa ja olin läheisen asukaspuiston iltapäivähoidossa koulun jälkeen niin en oikein ymmärrä nykynuoria, vaikka itsekin olen vasta hieman päälle parikymppinen.
Miten minä kehtaisin sanoa miehelleni, että en hyväksy hänen tiettyjä kasvatustapojaan? Lapsi ei kuitenkaan ole minun ja lapsi on hyvin harvoin meillä, mutta toisaalta tämähän on myös minun huushollini, joten eikö minulla tulisi olla oikeus sanoa oma näkökulmani? Lisäksi mieheni kasvatustavat tiettyjen asioiden suhteen ovat pielessä, joten haluaisin saada tarpeeksi rohkeutta sanoa mielipiteeni ja siten auttaa miestäni olemaan parempi isä lapselleen. Tosin kasvatustapojen kritisointi on ehkä pahinta mitä vanhempi voi kuulla ja haluaisin jotenkin asiallisesti ottaa aiheen esille.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olet mustasukkainen ja kateellinen lapselle, kun vertailet häntä joka asiassa
itseesi. Sinulla oli sinun tavat ja eipä nuo kummoisilta kuullosta. Anna lapsen
ja isän rauhassa tavata toisiaan, ja iloita omalla tavallaan yhteisestä ajasta.
Lapsen kasvatuksesta vastaavat hänen oikeat vanhempansa. " Lapsi on hyvin
harvoin meillä, mutta toisaalta tämähän on myös MINUN huushollini, joten eikö
minulla tulisi olla oikeus sanoa oma näkökulmani ?" - Näin kirjoitat. Eikö koti
ole myös lapsen isän koti ? Mikä sinä olet pienen 8-vuotiaan pojan kohdalla
muka arvoimaan hänta kriittisesti ?
Sinusta saa todella kieron ihmisen kuvan, yrität päteä asioissa jotka ei sinulle
kuulu ! Mitä tunteita sinulla on pientä poikaa kohtaan ? Ei ainakaan mitään
rakentavaa ja positiivista tule esille kirjoituksestasi.
Pah, tuo mitä kirjoitit taustastasi oli pelkkää scheissea, enpä ole typerämpää
lukenut aikoihin ! Miten mies on haksahtanut sinuun ? Näytä tuo kirjoitelmasi
hänelle, niin että silmät aukeaa ajoissa, hänellekin !
Onpa tyly vastaus tuo edellinen. Mielestäni olet oikeassa ja pojalla tulee olemaan todella murheellinen aikuisuus, jos kavereita ei löydy. Toivottavasti hänellä on äitinsä lähellä ja koulussa kavereita. Tosin kahdeksanvuotiaan kanssa asialle voi vielä tehdä paljonkin. Toivottavasti lapsella on joku harrastus, josta voisi saada kavereja.
Minusta sinun tulisi miettiä miten pystyt esittämään miehesi kasvatuksessa tekemät virheet, siten että kyseessä ei ole suora kritiikki. Löytyisikö MLL:n sivuilta tai jostain jotain materiaalia esim. pelien ja elokuvien ikärajoista...
Jos miehen ajatusmaailma ei muutu, sama voi olla edessä oman lapsen kanssa. Tosin silloin sinulla on sananvaltaa asiaan.
titityyyy
Perheessä kaikki asiat kuuluu kaikille joten ota keskusteluun avoimesti mikä huolettaa sinua. Havaintosi siitä mikä olisi hyvää vaikutti asialliselta. Ilman kannan ottoasi asioihin ei kukaan tiedä mitä mieltä olet mistäkin. On muistettava että kaikilla on oikeus mielipiteeseensä olisi vain sovitettava sanansa että ne ei loukkaa toisia.
Kannan oton siemen jää kyllä itämään vaikka ei heti tapahdu mitään.
Siispä rakentavassa hengessä porisemaan sitä viisastuu molemmat kuullessaan erilaisia mielipiteitä. Yhteisesti sovituilla mielipiteillä on vahva perusta ja vain siten elämä parisuhteessa on oikeilla jengoilla. Yhteisesti yhteiseksi iloksi.
Lopuksi vielä mielipiteitä ei kannata pantata sillä silloin niitä ei voi hyödyntää.
Hyvää kevään odotusta nimimerkki fgkgkjfkgjk alias titityyyy jne. ;)
Negatiivisuus ei kannata etenkään kasvatusasioissa, positiivisuus ja hieman enemmän suusrpiirteisyyttä, niin hyvä tulee.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/12125869
Jos poika tulee isälle joka viikonlopuksi vain istumaan pleikalla ja pelaamaan K 18-pelejä/katselemaan K18-filmejä, niin eiköhän olisi parempi ettei tule ollenkaan. Isä ja poika voisivat silti tavata kotien ulkopuolella harrastusten ja ulkoilun merkeissä.
Nyt aikuinen vaihtoehto olisi, että soitat pojan äidille, kerrot olevasi pikkuisen huolissaan pojasta, ja tapaatte tuon äidin kanssa kahdestaan (mieluiten ilman isää ekaksi), sitten joskus kolmestaankin. Teette äidin kanssa kirjallisen yhden sivun sopimuksen siitä, mitä lapsi saa ja ei saa tehdä, äidin nimi vielä alle.
Mielestäni olet ihan aiheesta huolissaan.
Sääli kun nyky-yhteiskunnassa vain hyvin harvat pikkumiehet pääsevät osalliseksi sellaisesta "me suvun miehet"-touhusta, missä yhdessä vaarin ja isän kanssa tervataan venettä tai tehdään pikku rakennushommia tai vaikka polttopuita. Jos isä haluaa tavata poikaa usein, häntä pitää herätellä siihen, mitkä tuon ikäisen pojan psykofyysiset kehitystarpeet ovat. Nyt suoraan sanottuna isäviikonlopuista on pelkkää haittaa pojan fyysiselle ja henkiselle hyvinvoinnille.
Aloittaja on vähän yli 20- vuotias äitipuoli, tai avo sellainen.
Sanatarkasti hän kirjoittaa näin. " Itse olen keskiluokkaisesta perheestä ja sen
vuoksi, minua enninnäkin harmittaa tämän pojan asema. ( siis miehen pojan.)
Sillä itse haluaisin tarjota mahdollisille tuleville lapsilleNI ( olisivathan nekin
miehen ) vain parasta ja tarjota vähintäänkin saman elintason kuin itselläni
oli. ( syrjittäisikö miehen poikaa, mutta ei yhteisiä lapsia.)
Lainaus jatkuu. " En väitä etteikö vähäosaisillakin voisi olla hyvä ja onnellinen
elämä, mutta OMA KASVATUKSENI mieltää vähäosaiset tän yhteiskunnan
RUPUSAKIKSI ja sellaisiksi joilla on paljon sosiaali- ja terveysongelmia. "
Kirjoittajalla on mielestäni asennevamma jos lievimmästi sanotaan. Useat
menestyjät ponnistavat vaatimattomista oloista, tosin lapsena syrjinnän ja
kotikiusaamisen kohteeksi joutuneet kantavat tunnevammoja koko ikänsä.
Väärinkohteluun myös perheen sisällä on puututtava.
Ap puhuu asiaa, minä olen myös ihmeissäni mieheni exän kasvatustapojen kanssa, nainen ei osaa yhtään mitään. Minä kun sanon lapselle niin se on niin, mutta miehen exä ei saa muutamaan kakaraa kuriin. Meille kun kakarat tulee, ei huudeta, ei riehuta, ei sotketa, ei tuoda leluja olohuoneeseen, ei mennä meidän makkariin, eikä pompita sovuilla, eikä käydä jääkaapilla ilman lupaa.
Minä, vaikka mulla ei ole lapsia, osaan paremmin kasvattaa ja tehdä sääntöjä kuin heidän oma äiti.
Se voi olla, että äidit ei raatsi komentaa kakaroitaan, mutta mulla kun ei oo mitään tunteita noille kakaroille, laitan kuriin. Kyllä täällä itketään monta kertaa päivässä, mutta meillä minä sanon mitä tehdään ja mitä ei. Aina se on äiti kyl antaisi, joo äiti, mutta minä en. Ilmankos lapset ovat hulttioita melkeen, kun ei ole rajoja.
Minä lapton ihminen en saa kiitosta vaikka kuinka kasvatan... se eukko joka ei omia lapsiaan saa kuriin, on niin ihana äiti!!! Voi ihme...
Jos kakarat ei tottele, meille ei tarvi tulla. Heidän isä yrittää vaivaisesti puolustaa, että kun kotona... muta nyt ollaan miellä, ja meillä on tiukat säännöt. Kakarat ei riehu eikä hypi mun silmille.
'Toivonmukaan ei käy meillä enää kovin usein.... en vaan jaksa kasvattaa.
"Poika asuu joka toinen viikonloppu meillä ja välillä useamminkin. Viime vuonna hän oli kaikki pyhät meidän kanssa.
Lapsi ei kuitenkaan ole minun ja lapsi on hyvin harvoin meillä, mutta toisaalta tämähän on myös minun huushollini, joten eikö minulla tulisi olla oikeus sanoa oma näkökulmani? "
Mitenkähän tuo nyt on? Usein vai harvoin?
"Pojalla ei ole mitään tekemistä meidän luona. Hän on jo sitä ikäpolvea, ettei piirrustusleikit ja ulkoilut kiinnosta yhtä paljon kuin tietokone ja kännykkä. Koko ajan pitäisi pelata pleikkarilla ja käyttää puhelimen internetiä. Noh me olemme osasyyllisiä tähän, vaikka käytämmekin poikaa HopLopissa, Heurekassa yms rahastuskeitaissa ja olen huomannut, että sellaisissa paikoissa tarvitsisi olla kaveri mukana. Poika ei uskalla tehdä mitään yksin ja roikkuu isänsä hihassa."
Kaverit ovat siellä missä lapsi normaalisti asuu ja käy koulua. Voisittehan yhdessä mennä puistoon ja ulkoilemaan, eikä viedä poikaa koko ajan pois kotipiiristä. Et kai odota, että 8-vuotias keksii itse tekemistä vieraassa paikassa, jossa kukaan ei itsekään tee mitään? Yhdessä voi myös pelata, laittaa ruokaa, katsoa elokuvia...
8-vuotias voi aloittaa oikein hyvin jonkun liikunnallisen harrastuksen. Mahdollisuuksia on vaikka mitä jalkapalloa- sählyä - suunnistusta.
Miksi ette tarjoa pojalle mahdollisuutta harrastaa ja vie häntä ikäistensä ryhmään ?
Kiitoksia kaikille keskusteluun vastanneille ja koen nyt itseni todella typeräksi, kun tulin tuohduspäissäni tänne avautumaan. Minun oli kuitenkin pakko päästä jonnekin purkamaan tuntojani, sillä tämä asia ei kuulu omille sukulaisilleni ja en haluaisi liikaa kritisoida mieheni kasvatustapoja, sillä hän näkee poikaansa niin harvoin. Nyt on muutenkin tilanne muuttunut niin, että pojan äiti asuu uuden miehen kanssa ja heillä on lähes samanikäinen poika, joten on sanomattakin selvää ettei poika viihdy täällä yhtä hyvin kuin kotonaan.. Kotikotona hänellä on kuulemma hieno oma huonekin, mutta itse olen vielä koulussa ja asumme kuitenkin mieheni kanssa sen verran isossa kaksiossa, että se riittää meille niin kauan kunnes löydän vakituisen työpaikan opiskelujen valmistuttua. Tiedostan kyllä, että poika viihtyisi paremmin täällä jos hänellä olisi oma huone ja omaa rauhaa, mutta nyt tämä koko asunto on jaettuna 3 hlölle.. Ennen minua hän asui isänsä yksiössä, joten periaatteessa tämäkin tilanne on jo parempi.
Haluaisin selventää pari asiaa minua kritisoiville henkilöille;
* poika ei ole kiinnostunut laittamaan ruokaa kanssamme; ollaan kyllä koitettu ja vastauksena tulee vaan sitä tyypillistä nenän nyrpistelyä
* itse en koe olevani vastuussa tuosta ulkoilusta, mutta ulkoilemme kyllä aina yhdessä koiran kanssa ja poika otetaan mukaan sinne minne mennään, mutta hänen isukkinsa ei ole kiinnostunut ulkoilusta
* olen ehdottanut monesti harrastuksia, mutta ilmeisesti koulussa on jotain hankaluuksia, etteivät vanhemmat halua kustantaa lapselleen jtn harrastusta. Itse koen, että esimerkiksi partio olisi mukava ja edullinen harrastus, sillä itseltäni löytyy jo kaikenlaista rinkkaa yms roipetta. Itse aloitin partion sen ikäisenä, joten en uskoisi sen olevan liian vaativa harrastus tuonikäiselle
* Meidän tulisi tarjota enemmän aktiviteettejä pojalle, mutta hänen asenteensa on yleensä se, että "kotona äidin luona on kaikki paremmin" ja ymmärtäähän sen.
* En ole itse valmis äidiksi, joten en pidä itseäni täydellisenä ja tämä on vain pohdintaa perustuen omaan kasvatukseeni, kun meillä vallitsi suhteellisen tiukka kuri
(tiukka ja upea äitip -nimimerkistä sen verran, että tuohan on järkyttävää! itse kyseenalaistan mieheni kasvatusmetodeja, mutta en kuitenkaan rupea määräilemään noin tolkuttomasti!!)
Puutun sellaisiin asioihin, jotka vaikuttavat minuunkin. Ja toisaalta ihan oikeasti vaikka esim. elokuvien ikärajat ovat vain suosituksia niin pitääkö sietää sitä että isä asettaa lapsensa joka viikonloppu tuijottamaan k15 ja vanhemmillekin tarkoitettuja leffoja? Mä ainakin sanon mielipiteeni niin etten minä ole vastuussa, jos pojasta kasvaa epätasapainoinen ihminen. Minusta ei ole väärin, jos vaikka 12 v katsoo k15 elokuvia, mutta mielestäni alle 10 -vuotiaille ei vielä kuulu nuo räiskintä yms. leffat
* Vaikka puhun omista lähtökohdistani niin painotan, etten ole pojalle osoittanut minkäänlaista välinpitämättömyyttä tai syrjimistä (muuten kuin ehkä tänne kirjoitetussa tekstissä, mutta reaalielämässä ei ole vastaavaa)! Mutta voin kertoa, että kyllähän se jotakin kertoo kun äitinsä elää sossun tuella eikä edes etsi työpaikkaa.. Hänen äitinsä ei ole mitenkään fyysisesti tai henkisesti sairas eikä hänellä ole vauvaa, joten ihmettelen miksei hän etsi töitä, kun poikakin on arkipäivät koulussa. Onneksi löysi itselleen miehen niin rahaa riittää paremmin lapsen ja heidän uusperheen toisen lapsen kasvattamiseen. Vaatteetkin ovat ihan merkkikamaa, joten en väitä tietäväni minkälaiseen asemaan tämä poika vanhempana pääsee.. Olen kuullut paljon menestystarinoitakin. Toivon hänen saavan toteuttaa omia unelmiaan ja elävän juuri sitä elämää kuin haluaa, mutta sossun luukulla ja viinapullon kanssa eläväksi en toivo hänen joutuvan :) Tiedän myös erään vanhahkon herrasmiehen, joka luopui maallisesta omaisuudestaan, vaikka hänellä on maaomistuksien takia rahaa kuin roskaa, joten eipä koskaan voi arvata ihmisen elintasoa ulkonäön perusteellakaan.
*
mukakiltti_isä 4.4.2014 09:27 - kiitos kommentistasi; tuo kuulostaa todella järkevältä ja minunkin olisi aika ryhdistäytyä pojan äidin tutustumisen kanssa.. Tähän mennessä olen pitänyt sellaisen asenteen, ettei minun tarvitse häntä tuntea, sillä mies sopii kaikki tapaamiset enkä minä joudu vahtimaan yksin poikaa koskaan.. En usko, että miehen sairastuessakaan joutuisin olemaan pojasta vastuussa, sillä niin etäinen hän minulle on. Toisaalta pojan pelaamistapoihin vaikuttavat monet muutkin henkilöt ja olenkin ilmaissut asian miehen sekä pojan kuullen niin että tässä kodissa on nämä säännöt ja toisessa kodissa voi sitten tehdä siten miten siellä asiat hoidetaan, vaikkakin yhteinen kasvatussuunnitelma olisi hyödyksi.
* Uskon jakavani mieheni kanssa samanlaiset kasvatustavat, mutta hän haluaa olla mieliksi pojalleen ettei viitsi aina kaikkiin ns. pikkuseikkoihin puuttua, vaikka syytä olisi..
* Tässä on nyt kasvun paikka minulle ja päätän sulkea tämän ketjun ennenkuin puhun itseni pussiin. Lopullinen tulos taitaa olla se, että olen 50% oikeassa ja 60% on sitten omaan henkiseen kasvuun liittyvää.
Itse en kyllä voisi mitenkään rakastua avauksessa kuvatun kaltaiseen mieheen, joka henkisesti pahoinpitelee omaa lastaan. Jos 8-vuotias saa katsoa K16 -elokuvia ja pelata K16 ja K18 -pelejä, kyseessä on RIKOS.
Tee lastensuojeluilmoitus, jos kannat lapseesta yhtään huolta ja nosta sitten kytkintä.
Onneksi meillä ei ole koskaan vieraillut miehen naikkoset jotka rikkoivat perheemme. Ei ikinä ole väkisin tuonut heitä meille, eikä meitä vienyt sille naikkoselle. Lapsetkaan ei ole pakotettu näkemään isänsä suturoita eikä meitä ole pakotettu eroamaan toisistamme.
Olisi kauheeta jos en enää tuntisi lapsiani kun vastaan tulisvat, ja muutenkin olisivat hunnigolla, jos olisivat joutuneet isänsä sutturan kynsiin.
Olisi hävettävää, jos minä äitinä olisin pakottanut lapset muuttamaan isän ja sutturan luokse, ja unohtamaan minut, en olisi kestänyt sitä.
Meillä on onneksi asiat hyvin, lapset ovat onnellisia, kun ei ole tarnnut nähdä sutturoita, eikä ne ole mielle utlleet sotkmaan.
Olemme niin etuoiketetussa asemassa olleet, ja mis sanoikin että hänen sutturat ovat erittäi huonoa seuraa meille. Olemme täysin samaa mieltä. Mihin ihmeeseenme olisimme heitä tarvinneet? Emmehän tarvinneet ketään ulkopuolista naikosta silloinkaan ennenkuin mieheni vietiin.
Olisi kauheeta sanoa sukulaisille, ettei meillä ole enää isää, että olemme eronneet, emme kehtaa sanoa että suttura vei meidän lasten isän.
Minulla on edelleen vihkisormukset kdessä, jotteikukaan aavista että perheenrikoja rikoi perheemme, sanomme vaan aeetä mies on ulkomailla töissä.
Rn ymmärrä ihmsiiä jotka pakottaa omat lapset jättämään oman äidin ja muuttamaan uuden naikkosen kotiin, miksi? Se on minust epäselvää, eikö lapset kuitenkin rakasta äiditä, ja pelkäävät vieraita naisia?
Kyllä lapset menee vähemmästäkin sekaisin, jos pakotetaan asumaan siellä ta täällä ja näkemään täysin vieraita ja ulkopuolisia ihmisiä jatkuvana virtana elämässään, eikä missään saa olla ruahassa.
Lapsen elämään ei kuulu vieraat ihmiset jota ei kuulu sukuun ja lheisiin.
Jos mies jättää perheensä ja hylkää lapset, ei hän voi vaatia että ex perhe ottaa uuden naikkosen avosylin vastaan ja hyväksyy hänen haukkumisensa, se on anteeksiantamtonsta.
Hmmm. Te onnen ydin(jäte) perhe ja sinä .Se että lapsi käy isänsä luona on lapsen oikeus nähdä isäänsä mutta isällä ei ole mitään velvollisuutta tapailla ex:ää joka on se ulkopuolinen . Ja sinä suttura onnen ydinjäte perhe olet vain eroperheen toinen osapuoli et ydin perhe ja mikä sai sinut kuvittelemaan että ex miehesi nykyinen vaimo(ei suttura) haluisi edes tulla teille ??? On aivan normaalia että isä tapaa lapsiaan omassa kodissa (suotavaakin olla poissa ex:n luota) ei missään ulkopuolisen luona.
Luojan kiitos et ex mies pitää sutturat pois meidän elämästä ja piti silloinkin kun lapset olivat pieniä, ei koskaan antanut sutturoiden haukkua tai nähdä meidän ihania lapsia, olisivat menneet pilalle noisen haahkan näkemisestä.
Olisin äitinä todella epäonnistunut, jos lapset olisivat joutuneet miehen sutturan kynsiin, onneksi näin ei koskaan tapahtunut.
Meille ei perheenrikkojilla ole mitään asiaa, ei silloin eikä nytkään, emmehän mekään mene katsomaan sitä haahkaa.
Sanoin jo heti alussa kun perheemme rikottiin, että sutturoilla ei sitten ole asiaam eille eikä lastenmme lähehelle, sillä sitä riskiä minä en ota, että laspet joutuisivat väärille teille. Mies sanoikin että hänen naikkoset ovat erittäin huonoa seuraa meille.
Nyt olemme onnellisia, kun ei ole uhkia koskaanollut meidän tiellä mitä nyt mies vietiin ja lapset jäivät ilman isää, mutta hyivn ovat elämässään pärjänneet.
Mishän tässä eniten on kräsinyt, kun lapset ovat hänet hylänneet, ja aiheetakin, sitä saa mitä tilaa.
Onko pojan isä eli miehesi rupusakkia, koska vihjaat pojan olevan sellainen? Eikä miehesi ole edes komea, hän ei osaa kasvattaa lastaan jne.
Kuinka moiseen tyyppiin haksahditkaan, vai etkö saanut parempaa?
"Miehelläni on aiemman tyttöystävänsä kanssa 8 v poika."
Tehdäänkö niitä lapsia nykyään tyttöystäville? Silloin kun minä olin parhaassa lapsentekoiässä, lapsia tehtiin vaimon tai avovaimon kanssa. No, maailma muuttuu... :D
Miksi jotkut tekee vaan lapsia ja sitten vaihtaa kamua? Ei jakseta hoitaa lapsia vaan vaihdtaan heti uusi kamu. Kuka hoitaa ne lapet, jotk ajää uusien lasten tilta.
Ilmankos suomessa ei enää pysty maksaaa lapsilisää kenellekkään, kun lapsi a on liikaa.
Minusta aloittaja vaikuttaa todella vastuuntuntoiselta ikäiaekaeen ja asemassaan järkevältä, Mies taas kyosymätön, aloittaja on oikeassa että poika EI saisi pelata aikuusten pelejä, koulutkin nykyään antaa ohjeita näistä asioista. Voi olla tikollista jopa antaa pelata. Tuntuu, että kahdenkeskinen keakustelu miehen kanssa voisi auttaa. Aloittaja on tosi järkevä. Eikä pyri loukkaamaan ketään ja huomioi ennenkaikkea pojan näkökulman kaikessa.
Pahoittelen lukuisia näppäilyvirheitä :/em.vastaaja. Ilmoittelehan kuinka tilanteenne paranee.
Montako sivupersonaa sinulla on onnen ydin perheen lisäksi