Kerrotaan nyt ensin vaikka vähän taustoja. Eli olin lokakuusta helmikuuhun osastolla anoreksian takia ja nyt mitata on 162cm ja 45kg. Osastolla toki punnittiin joka viikko. Mut nyt ku oon ollu jo hyvän aikaa kotona ja mulla menee muutenkii nyt hirmu hyvin ni en nää mitää tarvetta tai järkeä viikottaisille punnituksille. '
Osastolta kotiutumisen jälkee kävin viikottain terkkarilla mut nyt oon työssäoppimassa enkä voi käydä terkalla ni iskä vaatii,että kävisin nyt joka viikko hänen valvonnassa vaa'alla. Mä en haluis käydä, koska vaikka en haluukaa painon laskevan ja mun puolesta ois jopa ihan ok jos se vähän nousis, ni noi punnitukset tulis kuitenkii vaikuttamaa mun syömisii ja ne saa ajatukset kohdistumaa painon pohtimisee. Paino on pysyny nyt melko samoissa lukemissa, lukuunottamatta yhtä selvää notkahdusta, johtuen siitä että olin kovassa kuumeessa ja muutenkii niin heikossa kunnossa pahan infektion ja verenmyrkytyksen takia, etten oikee saannu syötyäkää (ja säikähdin ehkä vähän ku paino oli suolanesteitten ym. tiputuksen takia noussu aika paljon)
Mun mielestä tässä vaiheessa, ku menee näin hyvin ja paino ei tipu ni on ihan turhaa kytätä painoa noin tiheesti, mut vanhempien mielestä pitää kytätä, ettei paino romahda (öö, anteeks mitä?) Mut onhan niillä silmät päässä ja ne näkee että mä syön, ja miten hyvin mä syön ni sitte ois kyllä jotain pahasti vialla jos laihtuisin jotenkii yhtäkkiä räjähdysmäisesti.
Tuli vähän pitkä teksti mut kysymys kuuluu siis, että kuinka usein (ja kenellä (hoitaja, terkka, huoltaja...)) teillä on punnituksia ja kuinka usein ois järkevää punnita tässä mun tilanteessa?
Iskän mielestä ei oo normaalia etten haluu käydä vaa'alla kovin usein ja iskä on myös sitä mieltä että se kertoo siitä, että mua ahdistaa painon näkeminen, vaikka niin ei todellakaa oo. Ei paino ahdista mut pienetkii heilahdukset painossa saa ajatukset aina muuttumaa anorektisempaa suuntaa. Pelkään myös että jos paino oiskii noussu vaikka 500g viikossa ni alkaisin vähentämää syömisiä, vaikka varsin hyvin tiedän ettei tarvi vähentää ollenkaa tai vastaavasti jos paino ois laskenu esim. 500g ni anorektinen mieli innostuis siitä, enkä saikaa painon laskua pysäytettyä.
Osastolta kotiutumisen jälkee kävin viikottain terkkarilla mut nyt oon työssäoppimassa enkä voi käydä terkalla ni iskä vaatii,että kävisin nyt joka viikko hänen valvonnassa vaa'alla. Mä en haluis käydä, koska vaikka en haluukaa painon laskevan ja mun puolesta ois jopa ihan ok jos se vähän nousis, ni noi punnitukset tulis kuitenkii vaikuttamaa mun syömisii ja ne saa ajatukset kohdistumaa painon pohtimisee. Paino on pysyny nyt melko samoissa lukemissa, lukuunottamatta yhtä selvää notkahdusta, johtuen siitä että olin kovassa kuumeessa ja muutenkii niin heikossa kunnossa pahan infektion ja verenmyrkytyksen takia, etten oikee saannu syötyäkää (ja säikähdin ehkä vähän ku paino oli suolanesteitten ym. tiputuksen takia noussu aika paljon)
Mun mielestä tässä vaiheessa, ku menee näin hyvin ja paino ei tipu ni on ihan turhaa kytätä painoa noin tiheesti, mut vanhempien mielestä pitää kytätä, ettei paino romahda (öö, anteeks mitä?) Mut onhan niillä silmät päässä ja ne näkee että mä syön, ja miten hyvin mä syön ni sitte ois kyllä jotain pahasti vialla jos laihtuisin jotenkii yhtäkkiä räjähdysmäisesti.
Tuli vähän pitkä teksti mut kysymys kuuluu siis, että kuinka usein (ja kenellä (hoitaja, terkka, huoltaja...)) teillä on punnituksia ja kuinka usein ois järkevää punnita tässä mun tilanteessa?
Iskän mielestä ei oo normaalia etten haluu käydä vaa'alla kovin usein ja iskä on myös sitä mieltä että se kertoo siitä, että mua ahdistaa painon näkeminen, vaikka niin ei todellakaa oo. Ei paino ahdista mut pienetkii heilahdukset painossa saa ajatukset aina muuttumaa anorektisempaa suuntaa. Pelkään myös että jos paino oiskii noussu vaikka 500g viikossa ni alkaisin vähentämää syömisiä, vaikka varsin hyvin tiedän ettei tarvi vähentää ollenkaa tai vastaavasti jos paino ois laskenu esim. 500g ni anorektinen mieli innostuis siitä, enkä saikaa painon laskua pysäytettyä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kerro isällesi, että vaaka vaikuttaisi syömisiisi. Sopikaa yhdessä, että kävisit vaa'alla vähän harvemmin, vaikka kerran tai kaksi kuussa - joko yksin tai hänen kanssaan. Jos paino lähtisi hurjaan laskuun tai nousuun, niin asiaan ehtisi kuitenkin puuttua, ei parissa viikossa kovin paljon ehdi laihtua ainakaan jos syö. :)
Itselläni oli pahimmassa vaiheessa punnitukset ensin koululla kahdesti viikossa ja myöhemmin polilla kerran. Jäätyäni kiinni huijaamisesta ja jouduttuani osastolle oli punnitus yhä kerran viikossa. Kotiutuksen jälkeen olin yhä reilusti alipainoinen, ja punnituksia oli kerran kahdessa viikossa. Myöhemmin käyntejä vähitellen harvennettiin ja epäsäännöllistettiin. Normaalipainoon asti kuitenkin vähintään 1x/kk.
Sun ei kannata katsoa lukemaa vaa'alla!!
Sopikaa, että käyt vaa'alla vaikka kahden viikon välein, jotta vanhempasi näkevät painon. Sä siis seisot vaa'alla selkä numeroihin päin.
Sun ei ole mitään järkeä lietsoa syömishäiriötä kyttäämällä painoa, mutta on ihan ok, että vanhemmat näkevät painon, ja osaavat olla tarvittaessa yhteydessä hoitotahoon.
Jos isäsi ei usko sua tässä asiassa, voithan näyttää tämän keskustelun isällesi?
Tsemppiä!
Sovittii (tai mä sovin) nyt niin että käyn hoitajalla kolmen viikon välein punnituksissa samalla ku käyn piikityttämässä yhen lääkkeen. Mun mielestä kolme viikkoa on ihan sopiva väli punnituksille ja tässä vaiheessa se riittää hyvin ku syömiset on jo niin hyvällä mallilla. Ei se paino vaan yksinkertasesti voi laskea muutamassa viikossa järkyttävästi, jos (ja kun) syö, ja vaikka se muutaman sadan gramman laskis ni se nyt ei merkitse paljon paskaakaa, vaikka toki parempi ois että suunta ois pikkasen ylöspäin mut ei tollasista pieniestä heilahteluista kannata mitää paniikkia saada (ei mun eikä kenenkää muunkaa..) Polilla käyn punnittavana ja lääkäriä tapaamassa suunnillee 1-1½ kk välein.
Ärsyttää ja suututtaa ku vanhemmat ei tue tai ymmärrä yhtää! Iskäkii on pudonnu ihan totaalisesti kärryiltä, eikä tietenkää suostu uskomaa mua, ku yritän vakuutella, että pystyn jo syömää yllättävänkii vapaasti ja mielen mukaa ja että todellakii syön töissä ihan kunnon ruokaa ku siellä sellanen on tarjolla.
Iskä kuvittelee tietävänsä hirveesti mun asiosta ja luulee että syöminen ja kaikki muukii vaati vieläkii hirveetä taistelua ja että haluisin kokoajan vaa lopettaa syömisen ja nälkiinnyttää itteäni. En mä jaksa sen kanssa alkaa tappelemaa, jos ei usko ni sitte ei. Totuus on kuitenkii se, että mä ihan aidosti nautin syömisestä ja oon menny melko lyhyessä ajassa paljon eteepäin paranemisessa. Iskä ei nää niitä pieniä asioita mitä oon ite tehny parantumisen eteen ja takertuu niihin asioihin, mitkä vaatii vielä aikaa ja työstämistä. Miten se voi edes kuvitella että siirtyisin kertaheitolla rasvattomista tuotteista normaaleihin, läträisin öljyillä ja salaatinkastikkeilla ja että herkuttelu ja kylässä syöminen ois yhtäkkiä hirveen helppoa jne? Pientä edistystä tapahtuu kokoajan ja se on ihan hyvä, ei kukaa parannu yhdessä yössä. Parempi edetä rauhallisesti ja antaa asiotten mennä omalla painollaa mulle sopivassa tahdissa, eikä haukata kerralla liian isoa palaa ja sen jälkee mennä taas taaksepäin.
Halusin vaa että vanhemmat edes yrittäis vähän tukea ja ymmärtää ja yrittäis taas pikkuhiljaa alkaa luottaa siihen, että osaan jo syödä nälkätuntemusten ja mielitekojen mukaan ilman sen isompaa taistelua tai ponnistelua... Ku ei siitä raivoomisestakaa ainakaa mitää hyötyä oo.
Tulipa taas avauduttua tänne... Tuntuu vaa taas niin pahalta ku ei oo oikee ketää kuka kuuntelis ja ymmärtäis. Tuntuu siltä, että mua kohtaa on hirveet odotukset ja muitten silmissä oon aina epäonnistunu vaikka tekisin parhaani .
Hieno homma että olet paranemaan päin ja motivaatio löytyy! Pidä siitä vaan lujasti kiinni! :-)
Oliskohan tuo juttu isäsi kohdalla vaikka niin, että hän on tosi tosi huolissaan takiasi? Hän sen takia "ylireagoi"? Anoreksiahan on kuitenkin kamalan vakava ja hyvin vakavasti otettava sairaus. Ehkä kun aikaa vähän kuluu näin ja kun isäsikin näkee että mitään pahaa ei tapahdu, hänkin alkaa sitten pikkuhiljaa rauhoittua? Mun mielestä kyseessä siis on isäsi rakkaus omaan tyttäreen ja huoli hänestä!
Voisitteko jutella siitä, ja tehkää sopimus että saat rauhassa jatkaa näin, jonkun määrätyn ajan, ja sitten katsotte mitä on tapahtunut? Ja asiaan hän ja muut voi puuttua jos sille alkaa näyttää, vaikka saman tien?
Olet hyvällä tiellä, jaksa ja jatka! :-)
Komppaan! Kannattaa sopia isäsi kanssa toimintasäännöistä. On hyvä, että sulle annetaan vapautta, mutta tarvittaessa isälläsi on oikeus puuttua tilanteeseen, jos suunta on väärä.
Tsemppiä aloittajalle!