Jos olisit saanut aika erillaisen perheen, vanhemmat sisaruksen ja sitä kautta erillaisen elämän mitä sinulla on ollut, niin olisit aika erillainen ihminen tietyllä tapaa vaikka olisitkin syntynyt samanluonteiseksi mitä olet nyt?
Vai uskotko siihen, että oma luonne vaikuttaa enemmän, eikä ympäristö tekijät lähes juurikaan, että susta ois tullu erillaisissa ympyröissä aivan samanlainen mitä olet nyt, koska luonne?
Entä koetko, että elämä on muokannut luonnettasi?
Itse oon miettiny et miks mä pienenä synnyin esim. niin arkana ja ujona ja hiljasena. Sit elämä kouli mua, mua koulukiusattiin ja mä päätin muutenkin teini-iän tullessa vaan rohkastua, koska koin että mua oli aina painettu alle päin. Mun luonteessa on aina myös ollu tietynlaista tempperamenttisyyttä, mutta pienempänä en oikeen uskaltanut tuoda sitä kavereiden edessä ulospäin. Aina kun mä kuuntelin musiikkia, musiikki loi mulle tietynlaisia mielikuvia ja mietin miten tuossa ja tuossa tilanteessa olisin ollut näyttävämpi ja rohkeampi. Mun perhe oli myös loppupeleissä aika epätasapainoinen ja huono...
Mietin, et jos mä oisin saanu tasapainoset vanhemmat ja tasapainosen perheen. Vanhemmat jotka oikeasti ovat onnellisia toistensa kanssa ja se heijastuu myös ulospäin ja kotiin. Sellaset vanhemmat joissa on kanssa luonnetta silleen hyvällä tavalla ja niitä voi ihailla. Monet kaveritkin ihailisi niitä vanhempia, pitäisivät semmosina "cooleina" ja mukavina tyyppeinä. Vanhemmat jotka olisivat osanneet sopivalla tavalla kasvattaa lapsia ja asettaa myös rajoja sopivassa mittasuhteessa. Isoveli joka olisi ehkä vähän semmonen "kovismainen" ja ollut myös suosittu.
Olisinko minä ollut ja kasvanut aika erillaiseksi tyypiksi, vaikka olisin syntynyt saman luonteen kanssa?
Olisinko sillon mokaillut samalla tavalla ja joutunut koulukiusatuksi?
Olisinko mä ollut pienestä pitäen niin arka, ujo, herkkä ja hiljainen vai oisko musta pienenä voinut tulla jo aika peloton ja ulospäin suuntautunut? jos vanhemmat eivät olisi olleet semmosia turhanpäiväsiä jännittäjiä ja ressaajia aikuisiälläkin, vaan olisivat ottaneet rennosti asian kun asian ja opettaneet myös että lähes mitään ei tarvitse pelätä. Ei edes kuolemaa, mikä on luonnollinen juttu vaan ihmisen elämässä. Mutta minä kun pelkäsin ja jännitin esimerkiksi ihan saatanasti kouluesiintymisiäkin... en osannut nauttia ja ajatella, että ompas kiva kun mä pääsen nyt pitämään esitelmää! :) et ei tollasta mun tarvii jännittää ja pelätä. Niin ne muutkin joutuu pitämään ja mä oon hyvin valmistautunu, esim. saanu harjotella vanhempien ja ehkä myös sisaruksen kanssa kotona puheen pitoa kun ne on istuneet yleisössä ja ottaneet mut asiallisesti. Mutta senkin sijasta mä jouduin oikeassa elämässä esimerkiksi näkemään kun meidän äiti piteli mahaansa ja jännitti isää, millon mistäkin negatiivisestä syystä...
Kertokaa mitä ajatuksia tämä teissä herättää... mielenkiinnolla kuuntelen muidenkin mielipiteitä.
Vai uskotko siihen, että oma luonne vaikuttaa enemmän, eikä ympäristö tekijät lähes juurikaan, että susta ois tullu erillaisissa ympyröissä aivan samanlainen mitä olet nyt, koska luonne?
Entä koetko, että elämä on muokannut luonnettasi?
Itse oon miettiny et miks mä pienenä synnyin esim. niin arkana ja ujona ja hiljasena. Sit elämä kouli mua, mua koulukiusattiin ja mä päätin muutenkin teini-iän tullessa vaan rohkastua, koska koin että mua oli aina painettu alle päin. Mun luonteessa on aina myös ollu tietynlaista tempperamenttisyyttä, mutta pienempänä en oikeen uskaltanut tuoda sitä kavereiden edessä ulospäin. Aina kun mä kuuntelin musiikkia, musiikki loi mulle tietynlaisia mielikuvia ja mietin miten tuossa ja tuossa tilanteessa olisin ollut näyttävämpi ja rohkeampi. Mun perhe oli myös loppupeleissä aika epätasapainoinen ja huono...
Mietin, et jos mä oisin saanu tasapainoset vanhemmat ja tasapainosen perheen. Vanhemmat jotka oikeasti ovat onnellisia toistensa kanssa ja se heijastuu myös ulospäin ja kotiin. Sellaset vanhemmat joissa on kanssa luonnetta silleen hyvällä tavalla ja niitä voi ihailla. Monet kaveritkin ihailisi niitä vanhempia, pitäisivät semmosina "cooleina" ja mukavina tyyppeinä. Vanhemmat jotka olisivat osanneet sopivalla tavalla kasvattaa lapsia ja asettaa myös rajoja sopivassa mittasuhteessa. Isoveli joka olisi ehkä vähän semmonen "kovismainen" ja ollut myös suosittu.
Olisinko minä ollut ja kasvanut aika erillaiseksi tyypiksi, vaikka olisin syntynyt saman luonteen kanssa?
Olisinko sillon mokaillut samalla tavalla ja joutunut koulukiusatuksi?
Olisinko mä ollut pienestä pitäen niin arka, ujo, herkkä ja hiljainen vai oisko musta pienenä voinut tulla jo aika peloton ja ulospäin suuntautunut? jos vanhemmat eivät olisi olleet semmosia turhanpäiväsiä jännittäjiä ja ressaajia aikuisiälläkin, vaan olisivat ottaneet rennosti asian kun asian ja opettaneet myös että lähes mitään ei tarvitse pelätä. Ei edes kuolemaa, mikä on luonnollinen juttu vaan ihmisen elämässä. Mutta minä kun pelkäsin ja jännitin esimerkiksi ihan saatanasti kouluesiintymisiäkin... en osannut nauttia ja ajatella, että ompas kiva kun mä pääsen nyt pitämään esitelmää! :) et ei tollasta mun tarvii jännittää ja pelätä. Niin ne muutkin joutuu pitämään ja mä oon hyvin valmistautunu, esim. saanu harjotella vanhempien ja ehkä myös sisaruksen kanssa kotona puheen pitoa kun ne on istuneet yleisössä ja ottaneet mut asiallisesti. Mutta senkin sijasta mä jouduin oikeassa elämässä esimerkiksi näkemään kun meidän äiti piteli mahaansa ja jännitti isää, millon mistäkin negatiivisestä syystä...
Kertokaa mitä ajatuksia tämä teissä herättää... mielenkiinnolla kuuntelen muidenkin mielipiteitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse uskon siihen että perhe jossa kasvamme, se mitkä arvot meille pyritään antamaan, se minkälaiset kaverit me valitaan yms vaikuttaa moniin asioihin.
Koulukiusatuksi on helppo joutua, se ei tarvitse kovinkaan kummoisia asioita.
Itse olen hyvän perheen lapsi joka on saanut hyvän itsetunnon, on nähnyt kuinka vanhemmat rakastaa ja kunnioittavat toisiaan ja ovat saman arvoisia suhteessaan. Aina mietin että haluan samanlaisen suhteen kuin mitä heillä on.
Itsekkin jouduin koulukiusatuksi yläasteella, syystä että yksi "kovan porukan" tytön poikaystävä ihastuin minuun. Tästähän ei tämä tyttö pitänyt ja siinä se sitten oli, kolmen vuoden helvetti alkoi. Kyllähän se huorittelu yms todellakin nakesti itsetuntoa (onneks se oli kuitenkin lapsena taottu hyvin vahvaksi) käytökseni ei missään vaiheessa olisi ansainnut tuota huorittelua, en liikkunut siinä kovassa porukassa mutta en ollut se hiljaisinkaan. En myöskään koskaan vienyt tätä kiusaamisen aloittaneen tytön poikaystävää. Vuosia myöhemmin pari kiusaajaani on pyytänyt minulta anteeksi, se oli hieno hetki :) vaikka olin asioiden kanssa jo sujut ja se oli vain surullinen muisto menneessä niin tuntui kyllä tosi hyvältä nähdä että kiusaaja katui.
Tämä kiusaaminen kuitenkin muutti minua paljon. Se teki minusta herkemmän, se sai minut pitämään itseäni lihavana ja rumana ihmisenä. En tiedä onko se suora seuraus tästä mutta seuraus jostain kuitenkin niin aloin seurustelemaan miehen kanssa joka olikin alkuun aivan ihana. Kehui ja nostatti sitä itsetuntoa, juuri sitä mitä 16 vuotiaana tarvitsin kaiken sen kiusaamisen jälkeen. Noh, ei menyt montaa vuotta kun nyrkki heilui ja jäin kotiin neljän seinän sisälle ja pihalla ollessa mies oli vahtimassa. Tätä suhtetta kesti usean vuoden ajan..
Nään tuon suhteen asiana joka muutti perusluonnettani täysin. Tietysti ikäni puolestakin koin muutoksia kun kasvoin kohti aikuisuutta, mutta kyllä tuo suhde jätti niin isot arvet että ne seuraavat vielä tänäkin päivänä minua.. Monesti on ihmiset ihmetelleet sitä että miten hyvän perheen lapsi joka ei ole koskaan joutunut pahemmin vanhempiensa riitelyä katsomaan eksyy tuollaiseen suhteeseen. Yleensä tälläisissä suhteissa olevilla löytyy lapsuudesta jotain vajavaisuutta, heikkoa itsetunttoa tai he ovat nähneet omassa lapsuudessaan väkivaltaa, heille se on normaalia käytöstä.
Onhan se niin että ehkästä perheestä on parempi ponnistaa mailmaan. En tarkoita tällä ehjyydellä sitä että biologiset vanhemmat välttämättä olisivat yhdessä, vaan kaikkea muuta jota hyvä perhe pitää sisällään. Sitä että rakastetaan, sitä että lapsi näkee mitä rakkaus on ja mitä oikea parisuhde pitää sisällään, hyvän itsetunnon luomista.. Valitettavasti nykyään monilla lapsilla ei tälläistä ole vaan vanhemmille on ne omat jutut tärkeämpiä ja lapset viilettää sitten ties missä.
Vastaus siis kysymykseesi: Uskon että kokemukset yms muuttaa ihmisen luonnetta. Se miten ihminen reagoi ikäviin kokemuksiin vaikuttaa monella tapaa tulevaan. Jotkut katkeroituvat, jotkut taasen ottavat asian karaisevana kokemuksena ja selviävät siitä entistä vahvempana. Todella ikävät asiat kuitenkin jättävät pysyvät arvet ja kyllä ne vaikuttavat moniin.
Esim: koulukiusattu masentuu ja oikeasti uskoo siihen että hän on huono ja tyhmä ihminen.. --> hän alkaa elämään tällä tavalla, hän siis muuttuu sellaiseksi. Meidän kasvuympäristö vaikuttaa moniin asioihin, mutta uskon että eniten vaikuttaa se mitä itse päätämme vanhemmiten.
Tiedän monia huonon perheen lapsia jotka ovat nykyään pitkällä. suuri osa ihmisistä muuten pelkää esiintymistä. Minä en ole koskaan nähnyt vanhempieni jännittävän tilanteita, mutta siitä huolimatta olen aina jännittänyt ihan hirveästi, se on osa luonnettani :)
Saatan nyt olla väärässä, mutta minusta tuntuu että mietit liikaa mennyttä ja olet siinä vieläkin kiinni. Syylistät vanhempiasi asioista joille he eivät kuitenkaan voineet mitään. Sinun pitää päästää irti menneestä ja jatkaa elämääsi. Asiat mitä on tapahtunut ovat muuttaneet sinua, se mitä olisit ilman kokemuksiasi et voi tietää joten sitä on aivan turha miettiä. Ala katsomaan eteenpäin äläkä mieti että mitä olisi voinut tehdä toisin.
"Itse uskon siihen että perhe jossa kasvamme, se mitkä arvot meille pyritään antamaan, se minkälaiset kaverit me valitaan yms vaikuttaa moniin asioihin."
eli uskot että oisin tämän perusteella ollu ihan erillainen ihminen...? :) mä en kyl tiiä miten oisin kaverit voinu tällä asuinalueella valita toisin...
Ja mulla taas on aina ollu päinvastoin, oon miettiny, ET IKINÄ EN HALUA TUOMMOSTA SUHDETTA MIKÄ VANHEMMILLANI ON. Eikö oo aika jännää... eiks sen pitäiskin just niin olla et pystyis ihailemaan vanhempiensa suhdetta ja toivomaan samanlaista itelle... jos mä toivosin samanlaista itelle niin mun pitäis toivoo et äitinä oisin henkisesti huonosti voiva, mielenterveysongelmainen, eläisin narsistin tai jotenkin mielenterveysongelmaisen miehen kanssa myös jolla on myös päihdeongelma ja joudun siivoomaan sen ja lapsen kaikki jäljet. Asuttaisiin rumassa vanhassa homeisessa talossa. Ajettaisiin vanhalla huonolla autolla. Aina tekee rahasta tiukkaa. Olisin ruma ja en yhtään välittäisi ulkonäöstäni. Olisin sairas. Riideltäisiin aina tuon miehen kanssa ja ei ois hyvä olla sen kanssa, mutta silti olisin jostakin ihme syystä sen kanssa.
Miksi mun pitäis haluta toivoo itselleni tuollaista perhettä ja kumppania!?
Onko tämä todella vanhempieni mielestä sitä parasta mitä ne on pystyneet mulle näyttämään parisuhteesta ja perhe-elämästä? kun niiden mielestä meidän perhe-elämässä tai niiden kumppanuudessa ole ollut koskaan mitään vikaa. Minusta ollut liikaakin ja kun avaan sanallisen arkkuni, niin kaikki kääntyykin minun syyksi. Minä syytän turhasta. Minä haluan pilata heidän suhteen. Minä muka vaan olen jotenkin sekaisin sitten ilmeisesti ja kuvittelen kaiken. ;(( miten se voi kääntyä edes noin?
... Ja olen todella häkeltynyt... oikeasti... jos tuo on vanhempieni mielestä paras malli parisuhteesta ja perhe-elämästä mitä he ovat pystyneet mulle tarjoamaan yhdessä tai erikseen... erikseen tosin eivät ole koskaan edes yrittäneet olla... sillon on pakko todeta että mulla on TODELLA YKSINKERTAISET IHMISET VANHEMPANA...
Aivan kamalaa ! kerrassaan. oikeasti.
Miten ihminen voi olla noin alhaisella tasolla... ihan kun mulla ois sitten jotkut kehitysvammaiset vanhempana... en tajua, en käsitä...
Ansaitseeko sinusta sitten ne jotka pyöri siinä kovassa porukassa, sitä huorittelua?
Ja ansaitseeko sinusta sitten sellainen ylä-aste ikäinen lapsi esimerkiksi huorittelua, jos vie toisen poikaystävän?
Miten nämä kiusaajat pyyti sinulta anteeksi?
Itse en oikeastaan halua edes anteeksipyyntöjä... haluan elää vaan eteenpäin... unohtaa heidät... kokonaan...
Se miten kiusaaminen taas muutti minua niin se kanssa särki minun itsetunnon ja luottamuksen. Olen ollut muutenkin herkkä, joskus jopa yliherkkä mutta tuolloin minusta tuli vielä enemmän sellainen... tosi rikkinäinen ihminen siis... niin rikkinäinen en kuitenkaan koskaan ollut ennen, vaikka perhe-elämäni oli mitä oli... Näin mä sen sanoisin. Mutta sitten se myös kasvatti mua ihmisenä. En enää ole se nolo tyttö. Mokailija. Mutta mietin että olisinko voinut saada tämän kypsyyden jollain positiivisemmällä tavalla? vai oliko pakko kärsiä noin paljon, että se hajotti myös oman mielenterveyden ja elämän? Tosin en tiedä olenko aina ollut edes vähän mielenterveysongelmainen kun kasvoin sellasessa perheessä kun kasvoin...
Ja olen itse ajautunut myös huonoihin suhteisiin... en tiedä johtuuko se taustastani... olen oikeastaan aina pitänyt vähän pahoista pojista. Mutta yksi niistä oli ihan sairas tyyppi... kuten tuo jätkä mistä sinäkin kerroit.
Jääköhän sitten kiusaamisesta minuun esim. ikuiset jäljet?
"Yleensä tälläisissä suhteissa olevilla löytyy lapsuudesta jotain vajavaisuutta, heikkoa itsetunttoa tai he ovat nähneet omassa lapsuudessaan väkivaltaa, heille se on normaalia käytöstä. "
Ja tuo lauseesi pitää ainakin hyvin paikkaansa Henna Peltosen kohdalla... jos tiedät kuka hän on ja olet yhtään seuraillut hänen elämäänsä.
"Onhan se niin että ehkästä perheestä on parempi ponnistaa mailmaan. En tarkoita tällä ehjyydellä sitä että biologiset vanhemmat välttämättä olisivat yhdessä, vaan kaikkea muuta jota hyvä perhe pitää sisällään. Sitä että rakastetaan, sitä että lapsi näkee mitä rakkaus on ja mitä oikea parisuhde pitää sisällään, hyvän itsetunnon luomista.. Valitettavasti nykyään monilla lapsilla ei tälläistä ole vaan vanhemmille on ne omat jutut tärkeämpiä ja lapset viilettää sitten ties missä."
Ja tähän sanomaasi yhdyn niin täysin!!! usein voi olla lapsille jopa PAREMPI että vanhemmat eroo... löytää myöhemmin uudet kumppanit... perustaa uus perheen... hankkii uuden kumppanin kanssa uusia lapsia jne. Kuin että eläisi siinä huonossa suhteessa jossa riidellään aina... koska tää kaikki heijastuu pakosti lapsiin. Ne lapsetkin on onnellisempia vaikka vanhemmat eroais, mutta näkevät kuitenkin sitten että heillä on hyvin kaikki uuden kumppanin kanssa tai yksikseen ja ovat vihdoin onnellisia, sen ainasen riitelyn sijaan. Ja on ehkä kivaa myös saada uusia sisaruksia, sen uuden kumppanin puolelta tai jos oma vanhempi hankkii sen uuden kumppanin kanssa uusia lapsia. Vielä enemmän plussaa on se että tämän lapsen biologiset vanhemmat onnistuisivat tulemaan kuitenkin toimeen toistensa kanssa ja pystyisivät hoitamaan ja sopimaan tähän lapseen liittyvät asiat hyvässä yhteisymmärryksessä. Jos ei, niin sitten parempi että hoitavat lapseen liittyvät asiansa edes jonkun välikäden kautta. Jos vanhemmille ero tulee, lapselle on tärkeintä vaan se että se tietää että vaikka äiti ja isä ei rakastakkaan enää toisiaan niin silti molemmilta puolilta se rakkaus pysyy ihan samanlaisena sitä lasta kohtaan. Se ei muutu. Ja se etävanhempikin pysyy lapsen elämässä mukana niin aktiivisena kun pystyy ja mieluiten tämä lapsi pystyy näkemään säänöllisesti sitä etävanhempaansakin.
Koskeeko sulla muuten jännittäessä mahaan? :) itse en enää jännitä tai ressaa mitään... en tajua miks mä sitäkin tein lapsena... johtukohan äidistä? kun se toimi sillä tavalla ja toi sen julki... vai käykö monille lapsille noin, että ne jännittää ja ressaa lapsena monesti ihan turhan päiväsiä asioita ja sillon koskee mahaan? vai pitääkö elämän karaista, esim. käydä tollanen joku vakava kiusaamis kriisi läpi, ennen kun se turhanpäivänen pelkääminen, ressaaminen ja jännittäminen loppuu?
Mä päätin vaan 15-vuotiaana tehdä asennemuutoksen... et nyt loppuu tällänen turha paska! et mä en halua olla kun äitini... kun tästä ressaamisesta ei todellakaan seuraa mitään hyvää... pelkkää pahaa vaan mun keholleni...
Ja mä en kyllä nauti nyt aikuisenakaan esiintymisestä. Mut eipä mun oo mikään pakko esiintyä. En lue sellasta ammattia jossa niinkään tarviis sitä taitoo ja mä tiedän nyt aikuisena et mun ei oo mitään muuta pakkoa oikeasti loppupeleissä kun kuolla... tietysti jos jätän jotain asioita tekemättä, niillä on seurauksensa. Mut mun ei oo mikään pakko. Ja mä en nää siinä mielestäni mitään kovin pahaa virhettä jos en haluu esiintyä. Mut mietin myös... et jos saan omia lapsia... ja ne ois kans sellasii et ei haluu esiintyy, nii sit kun ne menee kouluun ja siel pitäis esiintyy eri tilanteissa ja mä sanoisin et ei oo mikään pakko... jos ei huvita tai halua esiintyä niin ei tarvitse, jos se huonolta tuntuu. Niin voiko koulu pakottaa mun lapset esiintymään? mitä siitä seuraa jos ne ei esim. halua pitää luokan edessä tai salissa koko koulun edessä jotain puheita tai esitelmiä? onko ne pakko suorittaa? voiko esim. sitten esiintyä opettajalle vaan kahden kesken? tai voiko sellaiset tilanteet jättää kokonaan pois? koska niin mä pyrin nyt aika lailla aikuisena tekemään kun en todellakaan nauti tollasest..
Ja et ollut väärässä. Mietin vieläkin aika aktiivisesti menneisyyttä, vaikka en olekkaan enää siinä kiinni. Odotan kyllä nyt lähetettä psykoterapiaan, jos sinne pääsisi sitten juttelemaan ja purkamaan asioita ja saisi ammattilaiselta sitten ihan ajatuksia ja mielipiteitä näihin mun tilanteisiin. Sitä nimittäin todella kaipaisin mitä ammattilainen sanoo!
Ja miksi mun vanhempani eivät olisi voineet noille asioille mitään..?