Vastausta miettiviltä toivon näkökulmia. Tilanteeni on siis tämä: täytän kesällä 23v, mutta taustalla ei ole yhtään seurustelukokemusta. Tyttöihin on kyllä kaverisuhteita, mutta mitään vakavampaa en ole päässyt kokemaan.
Jo ala-asteella olin poikaporukoissa se vetäytyvin, alistuvin ja toisaalta herkin, enkä oikein päässyt kiinni erilaisiin piireihin. Yläasteella kaikki meni pieleen - teinivuodet valuivat oman surkeuden päivittelyyn ja koulukiusaajien maalitauluna sinnittelyyn ilman mitään motivaatiota. Ajattelin, että miksi kantaisin korteni kekoon jossa minua syrjitään?
Nyt kun olen pääsemässä tästä yli ja ottamassa vihdoin vastuuta, täytyy uusi elämä aloittaa uusien pelkojen kera. Vaikka joku kiinnostuisikin, homma voi pahimmillaan tyssätä juuri kokemattomuuteen. Kipeintä kaikessa oikeastaan on, että olen pienestä asti vain halunnut löytää syvempiä yhteyksiä muihin, mutta epäonnistunut tässä täysin. ;( Tämä epätoivo on häirinnyt muutakin elämää niin, ettei minulla ole vieläkään selvää ammattipolkua.
Vikaa lienee tosin minussakin: en pysty arvostamaan sitä, että valmistun keväällä media-assistentiksi. Se ei vain tunnu miltään, kun on saanut tottua siihen että kohta taas jään omilleni. Olen jo valmiiksi pidättyväinen ja jään varmaan siksi itsevarmempien miesten jalkoihin. Toisaalta tuntuu vaikealta antaa ymmärtää, että kandidaatti joutuisi olemaan "ainoa ystäväni." Pitäisi tehdä hyvin paljon, jotta mahdollisuuteni kohenisivat edes promillen.
Kun aloin vuosien tauon jälkeen kokeilla deittailua ja jouduin (taas) purkamaan pilvilinnani, olen vellonut tässä aiheessa kohta koko kevään. Tiedän nyt enemmän siitä miksi toisten lähestyminen on vaikeaa ja miksi mistään ei tule mitään, mutta samalla joudun pohtimaan ajankäyttöäni. Ns. nörttielämä ei oikein kiehdo, muttei sellainen baareilukaan. Saatan joutua venymään ja vanumaan parisuhdeunelman eteen, mutta kun mietin millaisista syistä olen OIKEASTI vetäytynyt, alan olla valmis muutoksiin.
Koko elämääni on oikeastaan leimannut epätoivo ihmissuhteissa, mutta olen päättänyt että mieluummin kuolen kuin jään toimettomaksi. Sinnikäs saan kyllä olla, mutta en halua kuolinvuoteella todeta ettei tullut yritettyäkään. Mietin vain, että kestänkö niitä suuria riskejä, joita voin joutua ottamaan. Olen aiemmin ollut takertuva ja herkästi ihastuva juuri yksinäisyyteni takia. Tuntuu että tarvitsisin yliluonnollisen itsetunnon, jotta uskaltaisin näillä pelimerkeillä lähteä pokaamaan.
Kotiin jääminen ei kiinnosta, mutta samalla epävarmuus ja riskit ihmissuhteissa työntävät minua taaksepäin. Välillä tuntuu että ihan repeän näissä paineissa. Jo sekin olisi tyhjää parempi, että löytäisin oman "piirini," jossa voisi puhua muustakin kuin lätkästä tai salkkareista. Ikävä kyllä tämäkin taitaa olla haaste, kun suurin osa on jo kiinni parisuhteissaan ja erilaisiin ryhmiin ilmaantuu vain "toivottomia tapauksia."
Jo ala-asteella olin poikaporukoissa se vetäytyvin, alistuvin ja toisaalta herkin, enkä oikein päässyt kiinni erilaisiin piireihin. Yläasteella kaikki meni pieleen - teinivuodet valuivat oman surkeuden päivittelyyn ja koulukiusaajien maalitauluna sinnittelyyn ilman mitään motivaatiota. Ajattelin, että miksi kantaisin korteni kekoon jossa minua syrjitään?
Nyt kun olen pääsemässä tästä yli ja ottamassa vihdoin vastuuta, täytyy uusi elämä aloittaa uusien pelkojen kera. Vaikka joku kiinnostuisikin, homma voi pahimmillaan tyssätä juuri kokemattomuuteen. Kipeintä kaikessa oikeastaan on, että olen pienestä asti vain halunnut löytää syvempiä yhteyksiä muihin, mutta epäonnistunut tässä täysin. ;( Tämä epätoivo on häirinnyt muutakin elämää niin, ettei minulla ole vieläkään selvää ammattipolkua.
Vikaa lienee tosin minussakin: en pysty arvostamaan sitä, että valmistun keväällä media-assistentiksi. Se ei vain tunnu miltään, kun on saanut tottua siihen että kohta taas jään omilleni. Olen jo valmiiksi pidättyväinen ja jään varmaan siksi itsevarmempien miesten jalkoihin. Toisaalta tuntuu vaikealta antaa ymmärtää, että kandidaatti joutuisi olemaan "ainoa ystäväni." Pitäisi tehdä hyvin paljon, jotta mahdollisuuteni kohenisivat edes promillen.
Kun aloin vuosien tauon jälkeen kokeilla deittailua ja jouduin (taas) purkamaan pilvilinnani, olen vellonut tässä aiheessa kohta koko kevään. Tiedän nyt enemmän siitä miksi toisten lähestyminen on vaikeaa ja miksi mistään ei tule mitään, mutta samalla joudun pohtimaan ajankäyttöäni. Ns. nörttielämä ei oikein kiehdo, muttei sellainen baareilukaan. Saatan joutua venymään ja vanumaan parisuhdeunelman eteen, mutta kun mietin millaisista syistä olen OIKEASTI vetäytynyt, alan olla valmis muutoksiin.
Koko elämääni on oikeastaan leimannut epätoivo ihmissuhteissa, mutta olen päättänyt että mieluummin kuolen kuin jään toimettomaksi. Sinnikäs saan kyllä olla, mutta en halua kuolinvuoteella todeta ettei tullut yritettyäkään. Mietin vain, että kestänkö niitä suuria riskejä, joita voin joutua ottamaan. Olen aiemmin ollut takertuva ja herkästi ihastuva juuri yksinäisyyteni takia. Tuntuu että tarvitsisin yliluonnollisen itsetunnon, jotta uskaltaisin näillä pelimerkeillä lähteä pokaamaan.
Kotiin jääminen ei kiinnosta, mutta samalla epävarmuus ja riskit ihmissuhteissa työntävät minua taaksepäin. Välillä tuntuu että ihan repeän näissä paineissa. Jo sekin olisi tyhjää parempi, että löytäisin oman "piirini," jossa voisi puhua muustakin kuin lätkästä tai salkkareista. Ikävä kyllä tämäkin taitaa olla haaste, kun suurin osa on jo kiinni parisuhteissaan ja erilaisiin ryhmiin ilmaantuu vain "toivottomia tapauksia."
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aikalailla samanlainen tilanne minullakin. Et ole yksin.
Minäkin vältän muihin takertumista miten vain voin, lähinnä välttelemällä muita, ja olen ollut tosi yksinäinen nii pitkään kuin muistan, enkä tykkää tilanteesta. Olen hävennyt sitä että olen neitsyt n. vuodesta 2005 asti ja sen takia juuri kehitellyt itselleni roolin mistä tulee kuva että olen tosi kokenut, kaikkia eleitä ja ilmeitä myöten. Mitä tarkoitat sillä että pitäisi löytää oma piiri missä puhua muustakin kuin Salkkareista? Kyllähän sellasia ihmisiä näiltä keskustelupalstoilta löytyy siis ihan oikeasti. Ei muakaan Salkkarit kiinnosta.
Olisit onnellinen että sinulla on sentään kavereita ja vieläpä naispuolisia.
Terveisin rankasti koulukiusattu joka ei ole viettänyt ihmisten kanssa aikaa kertaakaan ylä-asteen jälkeen.
Piti kyllä lisätä, että on ollut kavereita, mutta nekin suhteet ovat jo aika haalistuneet. Yksi naiskaveri vielä tykkää jos kommentoin jotain sen Facebook-päivityksiin, mutta aika tyhjää ja elotonta on muuten.
Ei oo halu kaonnu nyt vielä 30-vuotiaanakaan. Välillä seisottaa niin pirusti ja noin 2 vk:n välein on pakko tumppasta, jos ei hereillään tietosesti niin sitten puolitietosena unissaan niin että muistaa sen vasta aamulla. Mutta kun sitä on niin vammainen henkisesti niin ei mistään ihmissuhteesta mitän tulisi.
Pitäisi ehkä parantua jotenkin henkisesti eka ja selvittää välit isän kanssa ja muuta vähemmän kivaa.
Tai sitten Jumala vaan on suunnitellu musta naima-kyvyttömän. Enkä mitään impotentismia meinaa.