Olen 40-vuotias mies. En tiedä miksi kirjoitan tätä. Ehkä selvittääkseni päätäni. Ehkä siksi, että tiedostan kaipaavani häntä, tai ainakin ihmisiä. Päätimme 3 vuotisen ON/OFF -suhteen jokin aika sitten. On tämä suhde häneen päättynyt aiemminkin, mutta lienee pakko todeta että viemme vain toistemme aikaa. Erosimme ihan ystävinä. Siinä se ongelma olikin. Tykkäämme paljon toisistamme ja olimme todella läheisiä, mutta emme rakastaneet, emmekä osanneet nähdä yhteistä elämää. Ehkä pelkäsimme.
Nyt olen yksin. Taas. Kyllä minulla on ystäviä, kavereita, tuttavia, mutta ei ketään oikeasti läheistä. Ei niinkuin hän oli. Yhtäältä olen helpottunut, toisaalta valtavan surullinen. Lähdin käymään kaupassa ja mietin tyhjällä parkkipaikalla, että miten vapaa olen. Kukaan ei ole katsomassa perääni. Kukaan ei katso kun kuljen. Miksi minä edes kuljen asuntooni. Vaikka suhde olikin se-on-vaikeata-selittää -tyyppinen, niin silti olen luonteeltani sellainen joka aina sitoutuu yhteen ihmiseen.
Toisaalta nautin siitä, että olen yksin, mutta silti olen niin surullinen siitä ettei häntä enää ole vieressäni. Toisaalta olen innostunut tulevaisuudesta, se tuo jotain eteeni kun vain pusken eteenpäin, toisaalta olen kauhuissani ja pelkään. Pelkään ettei tule ketään vastaan, pelkään että jään yksin, pelkään että tulee joku joka ei sovi minulle ja heikkouksissani otan hänet vastaan, pelkään valtavasti.
Ei sitä minusta ulkopuolelle näkisi. Olen aina "pärjännyt yksin", enkä näytä tarvitsevan ketään. Tai en tiedä, kukaties kaikki näkevät, mistäpä minä sitä tietäisin.
Elämässä puhaltaa nyt. Kai se on sitten levitettävä purjeet?
On vain otettava yksinäisyys vastaan, mutta ei musertua sen alla.
Nyt olen yksin. Taas. Kyllä minulla on ystäviä, kavereita, tuttavia, mutta ei ketään oikeasti läheistä. Ei niinkuin hän oli. Yhtäältä olen helpottunut, toisaalta valtavan surullinen. Lähdin käymään kaupassa ja mietin tyhjällä parkkipaikalla, että miten vapaa olen. Kukaan ei ole katsomassa perääni. Kukaan ei katso kun kuljen. Miksi minä edes kuljen asuntooni. Vaikka suhde olikin se-on-vaikeata-selittää -tyyppinen, niin silti olen luonteeltani sellainen joka aina sitoutuu yhteen ihmiseen.
Toisaalta nautin siitä, että olen yksin, mutta silti olen niin surullinen siitä ettei häntä enää ole vieressäni. Toisaalta olen innostunut tulevaisuudesta, se tuo jotain eteeni kun vain pusken eteenpäin, toisaalta olen kauhuissani ja pelkään. Pelkään ettei tule ketään vastaan, pelkään että jään yksin, pelkään että tulee joku joka ei sovi minulle ja heikkouksissani otan hänet vastaan, pelkään valtavasti.
Ei sitä minusta ulkopuolelle näkisi. Olen aina "pärjännyt yksin", enkä näytä tarvitsevan ketään. Tai en tiedä, kukaties kaikki näkevät, mistäpä minä sitä tietäisin.
Elämässä puhaltaa nyt. Kai se on sitten levitettävä purjeet?
On vain otettava yksinäisyys vastaan, mutta ei musertua sen alla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oletko neitsyt?
Jos kysymyksesi on astrologiaa, niin en.
Jos taas kysymyksesi on nimimerkkiisi viitaten Freudilainen, niin en. Minulle on suotu yksi lapsi, nyt päälle 10 vuotias. On ollut kolme avovaimoa, toistakymmentä tyttöystävää tai sellaiseksi luokiteltavia, yhden yön juttuja vissiin ainoastaan yksi, naimisissa en kertaakaan. Tiedän, että ennenpitkää kohtaan taas jonkun jonka kanssa seksikin on kivaa. Mutta ei tällä ikää enää ole sillä tavalla tarvetta 'päästä panemaan'.
Pääni sisällä olen aina yksin, vaikka olisin muiden seurassa. Ainahan sen tiedostaa, mutta kirkkaimmin silloin kun *on* ihan aidosti yksin, kun ei ole suhteessa, eikä seurassa.
Hei Sursum Corda
Tuot kirjoituksessasi esille eroprosessiin liittyvän surun lisäksi myös syvempää yksinäisyyden pohdintaa. Ihminen on aina viime kädessä yksin, kuten kirjoitit. Silti useimmissa ihmisissä on voimakas liittymisen ja kuulumisen tarve toiseen ihmiseen. Kerroit olevasi sitoututunut viimeisimpään suhteeseesi. Mainitset kuitenkin, että sinulla on ollut useita seurustelusuhteita. Ymmärsinkö oikein, että olet suunnilleen aina ollut suhteessa? Voiko siinä mahdollisesti olla myös kyse siitä, että olet ottanut suhteen vastaan osittain paetaksesi yksinäisyyttä, itsesi kohtaamista? Ehkä tuo neljänkympin aika on myös hyvä aika tutustua itseensä yksin. Kerrot, että kukaan ei näe kun kuljet. Mutta itse näet omat askeleesi. Ehkä ajan mittaan olet kadottanut sen, minkälaista elämää itse haluat elää, millainen olet, mitä toivot, millaisia arvoja sinulla on jne. Nyt voi olla hyvä aika ikään kuin opetella uudestaan elämään itsekseen. Sanotaan, että parisuhteeseen on valmis vasta, kun osaa olla yksin. Kyky rakastaa, sitoutua ja liittyä edellyttää, että ihmisellä on hyvä suhde itseensä: taito olla erillinen ja olla yhdessä.
Miltä nämä pohdintani sinusta vaikuttavat?
Tuntui hyvältä, että kirjoitit, ettet aio musertua. Rohkaisen sinua ottamaan tämä yksinäisyys vastaan ei puutteena tai vajeena, vaan yhtenä täyteläisenä elämänvaiheena. Joskus voi vielä tulla suhde eteesi, mutta se ei ole elämäsi ainoa täyttymys. Ja jospa vaikka kyseenalaistasit sitä 'yksin pärjäämistä' ja näyttäisit sisintäsi ja tarpeitasi myös ystävillesi. Voisi olla, että kokisit elämän voimakkaampana, kun et peittäisi sisintäsi.
Meiju diakoni.
Hei Meiju,
en ole ollut koko ajan suhteessa jonkun kanssa. 40 vuoteen ehtii monenlaista.. Ensimmäiseen seurustelusuhteen aloitin 23 vuotiaana, melko myöhään siis. Tämän päättymisen jälkeen melko nopeasti avoliittoon. Sen päättymisen jälkeen tapailin useita eri naisia, välillä kuukausia ilman ketään, välillä taas useita samaan aikaan. Yhteen rakastuin ihan oikeasti, mutta se päättyi koska etäisyys, koska liian nopea eteneminen, koska ... se ei vain toiminut. Sitten löysin yhden naisen, joka osoittautui elämäni suurimmaksi virheeksi, ja joka tuhosi talouteni ja energiani. Toipumisprosessi kesti vuosia.
Valtaosan elämästäni olen asunut yksin, avoliitoissa yhdessä toisen kanssa yhteensä noin 7 vuotta. Viimeisin suhteeni on ollut elämäni paras. Olemme osanneet kuunnella toisiamme, kertoa kaiken, myötäelää toisen elämän haasteissa mukana, olemme tehneet yhdessä paljon asioita, mutta myös erilläänkin. Me vain emme koskaan rakastuneet toisiimme, emmekä pystyneet näkemään yhteistä elämää.
Tavallaan olen kokenut kyllä elämässäni kaikki kreikkalaisen rakkauden muodot. Storge, rakkauteni lapseeni. Philia, ystävän, kumppanuuden rakkaus. Eros, fyysinen rakkaus. Agape henkinen rakkaus. Mutta kunkin vain eri naisen kanssa.
Tavallaan on hassua, etten koskaan ole päätynyt pidempään suhteeseen tai pysyvään suhteeseen sellaisen naisen kanssa jota olisin kokenut rakastavani "yli kaiken". Toisaalta analyyttinen mieli tutkii myös itseään ja toisaalta myös säätelee tunteitani ja reaktioitani eri tilanteissa. Joidenkin mielestä ylianalysoin. Toisaalta taas nämä ihmiset eivät tunnu ymmärtävän elämän tai tilanteiden syvempiä merkityksiä alkuunkaan, saatika tekojensa seurauksia.. joten en ole ihan varma kannattaako heidän mielipidettään kuunnella.
Tuo sisimmän peittäminen on kyllä sinänsä ihan totta. Se on helppo peittää itsensä myös sillä aktiviteetilla mitä toinen ihminen ja yhdessä tekeminen tuo tullessaan.
Vapaus
Taidanpa lentää Barcelonaan. Yksin.