Osaisikohan joku kertoa miksi olen tällainen, olenko normaali, vai täysin epänormaali?
Olen pienestä pitäen ollut aina paljon yksin viihtyvä lapsi, oli minulla toki kavereita joihin saatoin myös kiintyä ja tuntea syvää mustasukkaisuutta kun sitten heidät menetin, ystävyys ei jatkunut kauaa. Kavereita tuli ja meni, mitään sydänystäviä ei ole IKINÄ ollut. Olin luultavasti liian ujo, tylsä, hiljainen? Mitäpä mielenkiintoista sellaisessa ihmisessä on, joka ei osaa tuoda itseään mitenkään esille ja on kamalan varovainen. Olin myös koulukiusattu, joka ei hirveästi vahvistanut itsetuntoa. Kärsin trikotillomaniasta (noinko se kirjoitetaan?), eli (varoitan sairaalta kuulostaa) nypin ripsiäni. Olin siis kahdeksan vuotiaasta - neljäääntoista ilman ripsiä. Kotona riideltiin, oli jonkinlaista väkivaltaa, pelkoa, ryyppäämistä, ahdistavia muistoja. Luulen että tuo nyppiminen oli siitä joku seuraus, tapa purkaa ahdistusta. Kun joskus päätin sitten lopettaa nyppimisen, itsetunto hieman kohosi, mutta ei minusta tullut sen supliikimpaa tai kiinnostavampaa (muuta kuin ulkonäöllisesti). Hiljainen ja varovainen olin silti, osasin kuitenkin seurustella ja päästää miespuoliset lähelle. Täysi-ikäisyyden vallitessa sitten harrastin irtosuhteita ja haalin kaikenmaailman pelimiehiä. Tajusin, että minua ihastutti samanlaiset miehet kuin mitä isäni oli. Naispuolisten kanssa en osannut olla ollenkaan luontevasti, kaikki tuntui hirveän pinnalliselta roskalta, ilkeältä juoruamiselta. Tuntui, että kukaan ei hyväksynyt joukkoon eikä ymmärtänyt. Minulla olisi ollut ehkä mahdollisuus saadakin ystäviä, mutta en vain osannut tai halunnut. Söin myös masennuslääkkeitä, mutta sitten tajusin että se kamala ryyppääminenhän tekee masentuneeksi ja krapulapäivinä tuntui olo kuolleelta ja vielä pahemmalta. Jätin alkoholin aikalailla kokonaan pois, eikä tee enää mieli juoda humahakuisesti. Lääkkeet tai alkoholinkaan jättäminen ei kuitenkaan muuttaneet minua huolettomammaksi tai menevämmäksi. Tajusin että seurani kiinnosti ainoastaan silloin kun olin humalassa. SIlloin sovin maailman muottiin.
Nyt olen seurustellut kunnon miehen kanssa monta vuotta, mutta edelleen surulliseksi tekee se, että en osaa lähteä mihinkään, tehdä mitään erityistä, ei ole ystäviä saati edes kavereita, sukulaisia kyllä on mihin pitää välillä yhteyttä. Oikeastaan en jaksa edes pitää kehenkään yhteyttä. Tuntuu, että ei minulla ole mitään kerrottavaa omasta elämästäni, mikä kiinnostaisi jotakin toista. Päällepäin saatan vaikuttaa ihan normaalilta suht nätiltä nuorelta naiselta, jolla ei ole mitään ongelmia, on töitä, mies, koti, eläimiä ... mutta jos joku tietäisi että vietän suurinpiirtein kaiken vapaa-ajan kotona kökkien eläinten kanssa niin huhhuh. Miehen kassa toki vietetään aikaa, mutta miehellä on omat harrastukset ja kaverit ja omat harrastus reissut. Silloin oma olo on todella säälittävä, tunnen olevani vääränlainen kun itsellä ei ole menoja ja kavereita. Kyse ei ole siitä että olisin periaatteessa ujo. Töissä osaan kyllä heittäytyä ja olen karistanut teini-iän ujouden pois, mutta kyse on siitä ettei jaksa eikä huvita. Aina kun olen lähdössä jonnekin vapaaehtoiseen menoon, kädet hikoaa, pää hikoaa, sydän lyö, huudan, hermostun, kaikki tippuu käsistä, ei huvita lähteä ... Kurkkua alkaa vain kuristaa. Ei tämä aina estä lähtemästä, mutta jos meno ei ole aivan pakollinen, jätän usein menemättä tämän tunteen takia. Jos joku kysyy jonnekin, keksin aina tekosyyn. Miehen kanssa toki voisi tehdä jotain, mutta kun edes keksi että mitä, kun ei erityisesti kiinnosta tehdä mitään kodin ulkopuolella, tai en tiedä mitä tekisi. Luultavasti miestäkään ei kiinnosta ehdottaa mitään, kun tietää että ahdistun ja hermostun. Välillä on jotain mökkireissuja kavereiden/tuttujen kanssa, mutta niissäkin hermostun kun omaa rauhaa ei ole, ja jatkuvasti pitää keksiä jutun juurta ... olla esittämässä kiinnostavaa.
Viime vuonna myös isäni kuoli, sen jälkeen olo on ollut vielä enemmän hanurista. Tuntuu että nyt ei ainakaan kukaan ymmärrä. Eihän täällä saa olla edes surullinen ja jos sinulla ei ole ennestään ystäviä, niin kuka uusi ihminen jaksaisi kuunnella murheitasi. Ei mieskään jaksa loputtomiin kuunnella. Kun olen yksin, voin itkeä ja huutaa niin paljon kuin lystää, eikä kukaan sano onko se väärin.
Ulkona on kaunis aurinko ja haaveilen tekeväni kaikkea, mutta ei, ei jaksa. Tuntuu etten kuulu tänne maailmaan.
Olen pienestä pitäen ollut aina paljon yksin viihtyvä lapsi, oli minulla toki kavereita joihin saatoin myös kiintyä ja tuntea syvää mustasukkaisuutta kun sitten heidät menetin, ystävyys ei jatkunut kauaa. Kavereita tuli ja meni, mitään sydänystäviä ei ole IKINÄ ollut. Olin luultavasti liian ujo, tylsä, hiljainen? Mitäpä mielenkiintoista sellaisessa ihmisessä on, joka ei osaa tuoda itseään mitenkään esille ja on kamalan varovainen. Olin myös koulukiusattu, joka ei hirveästi vahvistanut itsetuntoa. Kärsin trikotillomaniasta (noinko se kirjoitetaan?), eli (varoitan sairaalta kuulostaa) nypin ripsiäni. Olin siis kahdeksan vuotiaasta - neljäääntoista ilman ripsiä. Kotona riideltiin, oli jonkinlaista väkivaltaa, pelkoa, ryyppäämistä, ahdistavia muistoja. Luulen että tuo nyppiminen oli siitä joku seuraus, tapa purkaa ahdistusta. Kun joskus päätin sitten lopettaa nyppimisen, itsetunto hieman kohosi, mutta ei minusta tullut sen supliikimpaa tai kiinnostavampaa (muuta kuin ulkonäöllisesti). Hiljainen ja varovainen olin silti, osasin kuitenkin seurustella ja päästää miespuoliset lähelle. Täysi-ikäisyyden vallitessa sitten harrastin irtosuhteita ja haalin kaikenmaailman pelimiehiä. Tajusin, että minua ihastutti samanlaiset miehet kuin mitä isäni oli. Naispuolisten kanssa en osannut olla ollenkaan luontevasti, kaikki tuntui hirveän pinnalliselta roskalta, ilkeältä juoruamiselta. Tuntui, että kukaan ei hyväksynyt joukkoon eikä ymmärtänyt. Minulla olisi ollut ehkä mahdollisuus saadakin ystäviä, mutta en vain osannut tai halunnut. Söin myös masennuslääkkeitä, mutta sitten tajusin että se kamala ryyppääminenhän tekee masentuneeksi ja krapulapäivinä tuntui olo kuolleelta ja vielä pahemmalta. Jätin alkoholin aikalailla kokonaan pois, eikä tee enää mieli juoda humahakuisesti. Lääkkeet tai alkoholinkaan jättäminen ei kuitenkaan muuttaneet minua huolettomammaksi tai menevämmäksi. Tajusin että seurani kiinnosti ainoastaan silloin kun olin humalassa. SIlloin sovin maailman muottiin.
Nyt olen seurustellut kunnon miehen kanssa monta vuotta, mutta edelleen surulliseksi tekee se, että en osaa lähteä mihinkään, tehdä mitään erityistä, ei ole ystäviä saati edes kavereita, sukulaisia kyllä on mihin pitää välillä yhteyttä. Oikeastaan en jaksa edes pitää kehenkään yhteyttä. Tuntuu, että ei minulla ole mitään kerrottavaa omasta elämästäni, mikä kiinnostaisi jotakin toista. Päällepäin saatan vaikuttaa ihan normaalilta suht nätiltä nuorelta naiselta, jolla ei ole mitään ongelmia, on töitä, mies, koti, eläimiä ... mutta jos joku tietäisi että vietän suurinpiirtein kaiken vapaa-ajan kotona kökkien eläinten kanssa niin huhhuh. Miehen kassa toki vietetään aikaa, mutta miehellä on omat harrastukset ja kaverit ja omat harrastus reissut. Silloin oma olo on todella säälittävä, tunnen olevani vääränlainen kun itsellä ei ole menoja ja kavereita. Kyse ei ole siitä että olisin periaatteessa ujo. Töissä osaan kyllä heittäytyä ja olen karistanut teini-iän ujouden pois, mutta kyse on siitä ettei jaksa eikä huvita. Aina kun olen lähdössä jonnekin vapaaehtoiseen menoon, kädet hikoaa, pää hikoaa, sydän lyö, huudan, hermostun, kaikki tippuu käsistä, ei huvita lähteä ... Kurkkua alkaa vain kuristaa. Ei tämä aina estä lähtemästä, mutta jos meno ei ole aivan pakollinen, jätän usein menemättä tämän tunteen takia. Jos joku kysyy jonnekin, keksin aina tekosyyn. Miehen kanssa toki voisi tehdä jotain, mutta kun edes keksi että mitä, kun ei erityisesti kiinnosta tehdä mitään kodin ulkopuolella, tai en tiedä mitä tekisi. Luultavasti miestäkään ei kiinnosta ehdottaa mitään, kun tietää että ahdistun ja hermostun. Välillä on jotain mökkireissuja kavereiden/tuttujen kanssa, mutta niissäkin hermostun kun omaa rauhaa ei ole, ja jatkuvasti pitää keksiä jutun juurta ... olla esittämässä kiinnostavaa.
Viime vuonna myös isäni kuoli, sen jälkeen olo on ollut vielä enemmän hanurista. Tuntuu että nyt ei ainakaan kukaan ymmärrä. Eihän täällä saa olla edes surullinen ja jos sinulla ei ole ennestään ystäviä, niin kuka uusi ihminen jaksaisi kuunnella murheitasi. Ei mieskään jaksa loputtomiin kuunnella. Kun olen yksin, voin itkeä ja huutaa niin paljon kuin lystää, eikä kukaan sano onko se väärin.
Ulkona on kaunis aurinko ja haaveilen tekeväni kaikkea, mutta ei, ei jaksa. Tuntuu etten kuulu tänne maailmaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinun kannattaisi mennä ammattiauttajan pakeille. Häneltä saisit opastusta, miten pääset noidankehästäsi pois, koska haluaisit ystäväkontakteja.
Ei ole koskaan hyvä elää vain yhden henkilön kautta, sillä jos suhde ei toimisikaan, putoaisit todella tyhjän päälle.
Pakota itsesi vaikka kerran viikossa lähtemään ulos kotoasi...pienin askelin se lähtee.
Toivon voimia sinulle ja valoisampaa tulevaisuutta!
Kiitos vastauksestasi! Tiedän, että yhden ihmisen kautta ei kannata elää (ensirakkauden jälkeen jäin yksin ja lopputulos=halusin kuolla, eikä ketään kiinnostanut). Nykyään ehkä huvittaa, vai halusin kuolla ... mutta ihan totta, ei se silloin naurattanut. Tunsin olevani NIIN yksin, enkä halunnut kertoa tunteistani perheellekään. Vietin yksin aikaa opiskelija huoneessani itkien. Tosin silloin sain kyllä itseni loppujenlopuksi ihmisten keskelle, mutta siitä alkoi tämä "mieskierre", joten en tiedä kumpi oli parempi. :)
Kerroin olleeni masentunut ja syöneeni lääkkeitä, olen myös käynyt terapiassa. Tuloksetta. Terapeutti yritti kaikkea, että saisin sosiaalisia kontakteja ja lähtisin niihin, mutta kun ei se vaan käynyt niin että menet vaan ulos ja sovit tutun kanssa treffit! Ei .... oli mulla sentään työ, ja on nykyäänkin. Mutta olen miettinyt sitä, että vaikka olenkin tällainen lievä "erakko", olen varhaiskasvatus alalla. Eli töissä en muuta teekään kuin kommunikoin ihmisten kanssa, tutustun uusiin ihmisiin, kestän meteliä jne. Saanko sosiaalisen ähkyn näistä työpaikan ihmisistä, enkä jaksa pitää yhteyttä vapaa-ajalla kehenkään? Töissä joudun kuitenkin kokoajan esittämään kiinnostavaa, rohkeaa ja sosiaalista ihmistä. Periaatteessa hyvä homma, koska ilman tuota työtä olisin varmaan samassa jamassa kuin teininä, yhtä arka. Opiskellessani ekaa tutkintoa, en oikein pystynyt ohjaamaan mitään kunnolla enkä saanut ketään kuriin. Nykyään olen ammatillisesti ehkä vahvempi, ja saan samaa vahvuutta myös vapaa-aikaan JOS haluan. Mutta kun voimat menee. Olenko vahva introvertti? Ihmiset vievät voimat?
Kirjoittamasi perusteella sinä tunnut sosiaaliselta, rohkealta ja kiinnostavalta. Turhaa murehdit. Minä saan kummasti voimaa pääntyhjennys illoista ja viikonlopuista. Olen kotona, puuhan kotihommia jos huvitta. Katon telkusta ohjelmia, jotka ei ahista. Luen mukavia, hupaisia kirjoja ja olen vain tylsistyneenä. Jossain vaiheessa on niin tylsää, että on pakko lähtä kylään, lenkille ym. Hiljaa mielessäsi anna anteeksi kokemasi kiusa ja vääryydet, ajan kanssa tuska helpottaa. Mieti myös mikä on sinun "kivasi" ja ala puuhastella sitä. Uskalla päästää myös jokunen ihminen sopivan lähelle, kaikista ei tule ystäviä, mutta et sinä kuole vaikka joskus ns. turpaan tuleekin.
Saman kaltaista kokeneena pääsin jaloilleni parisissa vuodessa, asioita ei unohda mutta anteeksi voi antaa. Löydä elämääsi ilo ja aurinko.
Heippa!
Olin aivan samanlainen ennenkin kuin sinä.Ujo ihminen ei kutenkin ole haittaa muille ,koska on olemassa muita ujoja ihmisiä.Olen vielä yleensä hiljainen ja varovainen ,mutta minussa löytyy myös rohkeusta muuta vaikka juttelemaan tai sosiaaliseen tapaa.Hiljainen ihminen ei heistä ole haittaa mutta se voi olla vaatia itseltään aikaa kun kerätä rohkeutta.Siis olen ambivertti-tyypistä.Et ole ainoa maailmassa ,mutta on epänormaaleja ihmisiä löytyy kun normaalia se on.Sinuna ihmisenä on normaali vaikka olisit epänormaali muuta.Jos sinulla aika vaikea luovasti ihmisten kanssa puhua tai sanottavaksi,niin ei sinun tarvitse kertoa omasta elämästä vain muusta voi kertoa. Mitä tykkäisit ja mitä harrastuksestasi vastaava kuin elämästä.Oletko aika nuori?Viihdyn kyllä yksin paljon vaikka ei ehkä hyvä elää näin jos liikaa.Yhden ihmisen kautta elää saattaa raskasta.Minäkin tajusin ettei minulla oikeasti todellisia kavereita kuin pinnallisia he ovat.On minulla muutamaa ystäviä ,mutta emme enää paljon jakaa mitä voisi kertoa.Minulla alkanut hieman sulkeutua asioita kuin suoja muuria.Tunnen jotenkin ,että olisin luuseri tai snobi heille kuin näen asian.En kutenkin syö lääkkeitä kun itsenäinen ja selviytyjä aina.Ymmärrän kyllä ,että miltä sinusta tuntuu.Terapiasta yleensä helpottaa ja eikä ahdistaa paljon jää sisältä.Olin itse ollut koulukiusattu ja elänyt ollut väkivallasta.Jouduin ollut lasten psykiatrilla pitkään ,koska sisältäni täytyy ulos "purkua" negatiivisista ja rauhoittaa mieleni.En kutenkin mielenterveyden ongelmia ole.Kaverina on sellainen ,että viettää seurassa,rupattelemassa ,kahville tai harrastukseen paitsi ei syvälliset asiat puhuta kuin ystävälle voi kertoa kaikesta kun luotettava.Siis olen nainen enkä kovin nuori ole eli luultu nuorempi kyllä.Huomasin ,että heidät on helppoa kanssani puhua ja helposti kertoa kaikesta vaikka tuntisimme vähän aikaan.Ehkä olen heille liian luottavainen ja en tiedä miksi.Voin kertoa jotakin ,että tapahtunut kun minussa kasvoi täynnä jää asioita enkä saa purkua ulos jolle voisin puhua.On se aika hankala jos ei löytyisi henkilölle juuri tai kenelle voin kertoa.