Kuulen paljon surua. Näen ihmisiä ikävässä, paljon. Nytkin.
Luota. Vaikeuksissakin on omat niksinsä. Kun vain maltat olla katkeroitumatta, vihaamatta, elämä palkitsee sinut.
T: kokemuksesta
Luota. Vaikeuksissakin on omat niksinsä. Kun vain maltat olla katkeroitumatta, vihaamatta, elämä palkitsee sinut.
T: kokemuksesta
Vastaukset 4
Vanhimmat
En ole katkertoitunut.
Masentunut olen ollut, ja traumatisoitunut - jos tuo jälkimmäinen sisältää hitusen katkeruuttakin, se on ymmärrettävä omassa kontekstissaan; on siis terapioitavissa, mutta voi kestää.
Ottaen huomioon kaiken mitä on tapahtunut.
Mutta katkera en noin yleensäottaen elämää kohtaan ole; myrkyttynyt ja elämäniloton. Pieniä onnenpilkahduksia elämässä riittää vaikeuksistakin huolimatta ja niiden keskellä. Luulen et sitä taitoa on päinvastoin monen opeteltava; näkemään ilo arjen pienissä hetkissä - välttämättä niitä highlightseja ei edes kaipaa. Tällä haavaa -
Luulen et jotku dissarit ja kateelliset vihanneet näillä palstoilla mun "nimissä" haluten mustamaalata mua -
Tätähän tämä on pitkälti ollut. Mutta olen uskonut niihin ihmisiin, jotka tuntevat mut - tietävät millainen olen, ja mikä on totta ja mikä ei. Muut voivat edelleen uskoa (pötypuhetta) ihan mitä itse haluaa -
Se selittäis paljon!
Tänään tuntuu olevan paljon surua ja ikävää täällä palstalla. Kokemus on opettanut minuakin näissä asioissa. Kysy multa kaipauksesta ja mä kerron sulle kaiken siitä. Aika on ankara opettaja. En osaa katkeroitua, olen niin tyhmä että rakastan vaan. Vittuiluna saatan tietyt asiat ottaa, mutta se mulle suotakoon. Saan suuttua ja huutaa. En usko tuollaisiin elämäpalkitseediipadaapaan. Ei elämä mitään palkitse. On vaan toimivia ja toimimattomia kemioita. Rakkaus voittaa esteet, mutta vain jos se on tarpeeksi voimakasta. Silloin ei tarvitse kysellä eikä odotella eikä edetä hitaasti.
Elämä ehkä palkitsee, mutta ei niin kuin toivoit. Onko se sitten Jumala joka tietää paremmin sen mitä tarvitset.