Vilunväristyksiä

Miksi sinua ei voi rakastaa? Niin yksinkertainen on totuus. Kun itse sydämestä uskot että sinä olet rakastamisen arvoinen. Sinua voi rakastaa niin toinen joku tuolla tajuaa saman. Karkoittaa luiset sormet, avahtaa hahmoja bussin ikkunassa, leipoo ikioman kakun. Antaa hymyn vailla vaatimusta. Rakkaus itseen on jo rakkaussuhde. Ne jotka sen ovat sisäistäneet ovat onnellisia ihmisiä. Niitä joiden suhde ei ole roikkumista toisessa. Se on rinnalla elämistä. Ja olen itsekin tyhjyyttä raapinut kakkulapio.

En tiedä. Sitä olen kysynyt koko elämäni itseltäni. Mua ei vaan kukaan ole koskaan rakastanut. Ei vanhempani, ei sisarukseni - ei kukaan. Kaikki, jotka mua katselee, tuskin ikinä uskoisi tätä. Peitän heikoimmat kohtani paljastamatta niitä koskaan kellekään. Olen oppinut, että niin on parasta, rakastan itse itseäni, enkä halua antaa muille aseita satuttaa minua. Niitä raskaimpia aseita.

Mulla on paljon tuttuja ja kavereitakin. En koe, että niiden joukossa on kuitenkaan yhtään ystävää. Tiedän sen siitä, että jos joutuisin hätään, en vaan keksisi kelle soittaa. Tai jos sairastuisin vakavasti, en tiedä yhtään ihmistä, jolle voisin/haluaisin kertoa siitä.

Aina, kun olen luottanut johonkuhun, se on kääntynyt minua vastaan mitä ikävimmillä tavoilla.

Olen ajatellut, että olen jonkinlainen väliinputoaja. Itsestäni riippumattomista syistä en voi tulla rakastetuksi. Olen nyt 40-vuotias. Jos en ole tähän mennessä tuntenut olevani rakastettu, on aika epätodennäköistä, että niin tapahtuisi tulevina vuosinakaan. Sellainenkin asia pitää vaan hyväksyä ja niellä.

Huvittavaa on, että tämänkin voin tunnustaa vain tänne bittiavaruuteen - niin suosittu hahmo kuin olenkin. Olen aina kuunnellut muiden murheita. Omiani en ole voinut kertoa kellekään. Niin se vain on.

Sä oot kiltti, kiitos. :)

Mutta jos tuntisit mut, näkisit mitä tarkoitan. Habitukseni on täysin ristiriidassa sen kanssa mitä tänne kirjoitan. Mussa ei ole mitään ulkoista vikaa, oon äärimmäisen sosiaalinen, puhelias, yltiöpositiivinen, hauska - varmasti paljon sellaista, mitä moni hiljaisempi ja ujompi haluaisi olla. Olen saavuttanut yhteiskunnassa aseman, joka mun taustoilla on suoranainen ihme. Eli paljon olen saanut puskemalla jääräpäisesti läpi harmaan kiven - mutta en rakkautta. Rakkautta ei voi pakottaa, ylipuhua, suostutella, huijata itselleen.

Tämä ei ole uskon asia, en vaan kykene hallitsemaan tätä ajattelemalla positiivisesti tai uskomalla. Siksi olen päätynyt siihen, että joskus maailmassa syntyy ihmisiä erilaisiin välitiloihin.

Tarinani alkaa jo ennen syntymääni. Kukaan ei tahtonut mua tänne. Äitini seurusteli tuolloin isäni kanssa, joka on ollut sekakäyttäjä (tinneristä huumeisiin, lääkkeidiin ja alkoholiin) kymmenvuotiaasta saakka. Eräänä yönä isäni tuli kotiin ja raiskasi äitini väkivaltaisesti. On ymmärrettävää, että äitini ei tahtonut sitä, mitä siitä seurasi - minua. Eikä hän halunnut enää isäänikään. Äitinikin käytti tuolloin aineita.

Äitini ehti aborttipöydälle saakka. Siinä maatessaan hän valitettavasti muutti mielensä. Synnyin minä - välitilalapsi, joka kahlitsin hänet ikuisedti tuohon väkivaltaiseen tapahtumaan ja myös isääni.

Isäni kohteli minua julmasti syntymästäni saakka. En ole halunnut tietää, mitä kaikkea hän teki minulle. Siihen sisältyi fyysistä väkivaltaa ja ties mitä. Kaatolännissä kotiin tullessaan hänellä oli tapana kusta päälleni.

Äitini jatkoi isäni kanssa minun takiani. Sain sisaruksia. Olen kuitenkin aina ollut jotenkin perheeni ulkopuolella. Tiesin hyvin pienestä lähtien, että minussa on jotakin erilaista. Leikin enimmäkseen yksin ja rakensin salaisia maailmoja, joihin pujahdin piiloon muilta. Minulla on hyvin varhainen lapsuusmuisto siitä, kuinka äitini katsoo minua ja häntä puistattaa inhosta. Ja minä mietin, mitä teen väärin.

Jossakin vaiheessa varhaista lapsuuttani vanhempani ryhdistäytyivät ja lopettivat huumeidenkäytön. He tulivat uskoon. Kävin näissä kokouksissa heidän mukanaan. Kuusivuotiaana makasin sängyssäni yöllä ja pelkäsin olevani antikristus. Se oli pienen lapsen selitys pohjattomalle rakkaudettomuudelle. Että olin niin paha.

Muistan koko lapsuuteni yrittäneeni ostaa äitini hyväksyntää. Valmistin koko perheelle aamupalan vuosikausia ennen kouluunmenoa. Olisin vain tahtonut saada kuulla olevani jotakin hyvää. Mutta näistä kaikista toimistani tuli aina velvollisuuksiani. Jos jotakin tapahtui, minussa oli aina vika.

Olin viisitoistavuotias kun äitini kertoi minulle raivostuksissaan, ettei minua oltu haluttu tänne. Muistan vieläkin, miten sisälläni asiat loksahtivat kohdalleen. Tapahtumat löysivät selityksen. Tajusin jo siinä hetkessä, etten voisi koskaan ostaa hänen rakkauttaan. En kykenisi ikinä hyvittämään sitä epäkohtaa, että olen olemassa.

Nyt on kulunut paljon aikaa noista vuosista. Mutta on kuin ympärilläni olisi edelleen lasinen muuri, joka sulkee ulos rakkauden. Törmään siihen kaikissa miessuhteissani.

Olen miettinyt, että ehkä se on tietynlainen invaliditeetti minussa - puute, jota en voi korjata. Että minua ei voi vaan rakastaa. Tällaisia ihmisiä on varmasti muitakin.

Voin samastua aloittaja sinuun. Olen myös nätti ja menestynyt ihminen, mutta tullut lapsesta asti vanhempien taholta täysin hylätyksi ja torjutuksi, mitätöidyksi. Jonkinlainen rakkaudettomuus on jäänyt sisimpään. Kun sitä ei ole koskaan saanut, ei sitä osaa antaakaan eikä saada. Ne harvat ihmissuhteet joita on ollut ovat päättyneet surkeasti, koska en vain ole osannut. Pelko torjutuksi tulemisesta on kova, samoin pettymykset nostavat muuriä ympärilleni vielä korkeammaksi.

Olen samaa ikäluokkaa kuin sinä, mutten ole täysin luopunut toivosta. Uskon että joku päivä sinulle ja minulle vielä löytyy joku tarpeeksi turvallinen jota uskaltaa rakastaa ja päästää lähelle. Sitähän tuokin on merkki, että on tuttavia mutta ei ystäviä, ettei päästä ihmisiä tarpeeksi lähelle. Olet joka tapauksessa lahjakas kirjoittaja ja fiksusti pohtiva ihminen.

Kiitos ymmärtävistä sanoistanne.

Olen miettinyt valtavasti elämäni aikana tätä asiaa. Edistynyt myös, vaikka se ei siltä välttämättä ulkopuolisen korviin kuulostakaan. Koin vuosikaudet järkyttävää arvottomuuden tunnetta, jonka juuret johtavat syntymääni ja siihen, ettei kukaan halunnut minua tänne. Oli vaikea kiivetä sen todellisuuden yli ja päätyä lopulta tähän nykyiseen pisteeseen, jossa ymmärrän, ettei ihmisen alulla ole mitään tekemistä hänen ihmisarvonsa kanssa.

Että jokaisella ihmisellä on itseisarvo, jota ei määrittele se, kuinka haluttuna hän syntyy tähän maailmaan. Että maailma ja elämä ovat sillä tavalla tasa-arvoisia järjestelmiä, ettei kukaan/ketkään voi kieltää toisilta oikeutta niihin. Meillä kaikilla on oikeus olla täällä, oikeus tilaan ympärillämme, oikeus ilmaan, jota hengitämme - tämänkin ymmärtämisessä minulla meni vuosia.

Näiden asioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen helpotti valtavasti.

Teidän vastauksianne lukiessani huomaan, että käyn nyt läpi samaa prosessia rakastetuksi tulemisen kanssa. Huomaan siis, että kyseessä onkin käsittelyprosessi - ei lukkoon lyöty käsitys asiasta. Haluaisin kovasti uskoa, että voin tulla rakastetuksi. Siitäkin huolimatta, etten ole sellaista kokenut. Tilanne on kuin monella ihmisellä Jumala-käsityksensä kanssa - miten voisi uskoa sellaiseen, mitä ei koskaan ole nähnyt tai kokenut omakohtaisesti.

Tiedän, että lapsuuteni on vaurioittanut minua. Ymmärrän, että vika on vanhemmissani tai heidän kykenemättömyydessään. Parikymppisenä kannoin kaunaa vanhemmilleni, nykyisin vain tämä hetki on tärkeä. On turhaa puida menneitä. Sillä mitään tapahtunutta ei pysty muuttamaan, vain nykyisyyteen ja tulevaisuuteen voi vaikuttaa edes jossakin määrin.

Tunnen silti olevani jollakin tapaa vajaa, invalidi. Ihastun äärimmäisen harvoin, puhumattakaan rakastumisesta. Näin on kuitenkin tapahtunut muutamia kertoja elämäni aikana. Mutta ihmiset, joita olen rakastanut, eivät ole rakastaneet minua. En tiedä mitä teen väärin. On kuin joku minussa huutaisi: tätä ihmistä saa kohdella huonosti. Ihan kuin vetäisin puoleeni kovasydämisiä hyväksikäyttäjiä. Vika voi olla minussa, ehkä tiedostamattani tunnen vetoa ihmisiin, joiden hyväksyntä ja rakkaus pitää pyrkiä ostamaan. Ehkä se on ainoa tapa, millä pystyn ottamaan vastaan välittämistä. Antamalla aina enemmän, lahjomalla toisen pitämään minusta.

Niin kuin huomaatte, minäkään en ole vielä täysin luopunut toivosta. Uskon, että maailmassa voi olla joku, joka olisi (juuri niin kuin sinä Sivustakatselija sanoit) tarpeeksi turvallinen. Mutta miten vaikea onkaan kohdata juuri tuo ihminen kaiken ihmismassan keskeltä! Ja miten älyttömän vaikeaa on olla itse pilaamatta sitäkin mahdollisuutta...

Oikein pelottaa itseänikin tämä muuri, jonka olen rakentanut suojakseni. Se on niin hiton ovela peilirakennelma, että kukaan ei ole vielä huomannut sitä. Eivät edes he, joiden tiedän laskevan itsensä ystävikseni. Kerron paljon, mutta en koskaan avaa sydäntäni oikeasti. Juuri niin, en päästä ketään oikeasti lähelleni. Joskus olen sanonutkin, että hymy on paras naamio, minkä ihminen voi rakentaa. Kukaan ei tule sen taakse kyselemään, miten toinen oikeasti jaksaa.

Viime aikoina olen miettinyt, pitäisikö minun hakeutua jonnekin terapiaan tämän asian kanssa. Näin joskus dokumentin, jossa pieneltä apinavauvalta kiellettiin emon läheisyys ja rakkaus. Sillä on käsittämättömän traagiset seuraukset. Meissä ihmisissä on paljon minun tavallani vammaisia. Vastasyntyneitä, lapsia, murrosikäisiä, joita olisi pitänyt vain rakastaa. Rakastaa, ei muuta.

Voi p....kele sentään mikä äijä sulla ollut "isänä".

Siis jos et vielä ole ollut terapiassa, niin mene nyt ihmessä. Hieno aloitusteksti muuten, pystyin samastumaankin.

"Vika voi olla minussa, ehkä tiedostamattani tunnen vetoa ihmisiin, joiden hyväksyntä ja rakkaus pitää pyrkiä ostamaan. Ehkä se on ainoa tapa, millä pystyn ottamaan vastaan välittämistä. Antamalla aina enemmän, lahjomalla toisen pitämään minusta."

Tämä johtuu usein juuri siitä että se oma maailmankuva on vielä sellainen ettet tunne ansaitsevasi rakkautta. Aito rakkaus tuntuu siksi valheelliselta ja sokealta. Ihminen ei halua vastaanottaa sellaista jonka aitouteen ei usko. Se aiheuttaa ikäänkuin samanlaisen tunteen jos joku kutsuisi sinua itsepintaisesti väärällä nimellä. Tulee suuttumus, että en ole se keneksi sanot, olet typerä. Se ettei usko olevansa rakastettava johtuu maailmankuvasta, kun joutui elämään rakkaudettomuudessa, vaikka olisi tarvinut ja ansainnut rakkautta kuten jokainen ihminen. Objektiivisesti arvioituna kuitenkin on erittäin todennäköisesti aivan rakastettava ihminen. Hyvin mahdollisesti erityisen paljon vielä, koska on vahva ja sitkeä kun on elämässä huonoista korteista huolimatta taistellut eteenpäin. Ei vaan osaa ottaa rakkautta vastaan, kun kukaan ei opettanut siihen.

Pystyt vastaanottamaan paremmin rakkautta kun tiedät ostaneesi sen. Maailmankuvasi aukeamisprosessi on vielä kesken ja siihen asti se ostettu rakkaus tuntuu todennäköisesti turvallisemmalta. Koska tiedät että annoit ja lahjoit toisen hetkeksi tyytyväiseksi ja osaat niin saadusta rakkaudesta tottumuksesta nauttia kun se on todennäköisesti ainoa tuttu tapa ollut lapsena. Tiedät että se menee pois kun lahjonnan vaikutus häviää, joten se ei tuota onnea kuin hetkeksi. Rakkaudettomuus ehkä syvenee, koska se antaa aina sen rakkauden kuihtumisen kokemuksen samalla.

Ymmärtämisen sekä asioiden käsittelyn myötä pystynet vastaanottamaan tulevaisuudessa rakkautta, jota sinun ei tarvitse ostaa ja joka ei mene pois. Se vaatii sen syvän minäkuvaan liittyvän arvottomuuden käsittelemistä niin, että voit alkaa ymmärtää olevasi rakastettava ihminen. Kuten olet ymmärtänyt jo että sinulla on ihmisarvo ja oikeus olla oma itsesi. Prosessin aikana juuri rakkauden vastaanottamiseen liittyvät tunteet alkavat helpottaa.

Jälleen tunnen että aivan kuin olisin itse kirjoittanut edellisen tekstisi nimim.Bussissa. Jokaisen kohdan ja ajatuksen löydän omasta elämästäni. Hämmentävää miten huono kohtelu lapsena muokkaa ihmistä samanlaiseksi ja samoinkokevaksi.

Juuri tuokin kokemus että ihan kuin otsassa olisi leima että minua voi kohdella huonosti, on tuttu. Ehkä myös osansa on sillä ettemme itse näytä tunteitamme ja siksi ihmiset kuvittelevat ettei meillä niitä ole ja että me kestämme mitä kohtelua tahansa? Toinen syy voi olla se että olemme koko elämämme lapsesta saakka kokeneet että meidän tulisi saada ja lähes kerjätä rakkautta sellaisilta ihmisiltä jotka eivät sitä ole kykeneviä antamaan ja sama toistuu aikuisena. Tai sitten se että olemme niin tottuneet huonoon kohteluun ettemme enää osaa vaatia muuta. Ehkä alitajuisesti hakeudumme sellaiseen seuraan joka on tuttu kun emme tiedä paremmasta, sellaisten ihmisten luokse jotka eivät välitä ja jotka mitätöivät. Myös minun on hyvin vaikea rakastua kehenkään tai näyttää tunteitani.

On niin väärin että sellaiset vanhemmat, jotka eivät ole kykeneviä vanhemmiksi hankkivat lapsia. Kun puhutaan anteeksiannosta, olen sitä mieltä että teot voidaan antaa aina anteeksi, siis yksittäiset teot. Mutta sellaista pikäaikaista huonoa kohtelua, mikä pilaa koko ihmisen loppuelämän, ei ole mahdollista antaa anteeksi vaikka kuinka haluaisi. Terapia varmasti olisi paikallaan vaikka mielenterveysongelmahan tämä ei ole vaan me emme ole kehittyneet persooniltamme sellaisiksi miksi olisimme kehittyneet rakastavissa perheissä. Kaiken avain on minusta luottamus muihin ihmisiin, se on se mikä puuttuu ja mikä estää normaalit ihmissuhteet.

Niinpä, Sivustakatselija. Siksi lasken sen invaliditeetiksi. Kaltoinkohtelu vaurioittaa persoonallisuutta ja tunne-elämää. Mielisairautta se ei todellakaan ole. Enemmänkin kykenemättömyyttä, tietynlaista torsoutta.

Olen varma, että vertaisryhmä voisi auttaa huomaamaan omat vinoutuneet toimintamallit. Mutta tähän asiaan ei vertaisryhmää taida löytyä. :)

artikuloitu