Terve,
Pakko tulla tänne avautumaan. En oikein tiedä mitä tehdä.
Olen tapaillut erästä tyttöä/naista suunnillen puolisen vuotta nyt. Ollaan puhuttu omista tunteista ja sanoin hänelle kerran, että pidän hänestä valtavasti. Hän vastasi, että pitää minusta myös, mutta ei uskalla sanoa sitä ääneen. Sanoi, että häntä hieman ahdistaa parisuhteet ja sitoutuminen, koska ei voi koskaan olla varma, toimiiko ne ja ei halua kokea sitä tuskaa, että se sitten kariutuisi.
Tokihan tuo vaara on aina olemassa, en sitä itsekään kiellä, mutta itse olen ainakin sen verran varma omalta puolelta, ettei sen suhteen tarvitsisi pelätä. Tai ainakin olin vielä jokin aika sitten.
Nyt tässä viimeisten viikkojen aikana olemme olleet kiireisiä sekä myös sairaita, joten emme ole oikein ehtineet nähdä ja yhteydenpitokin hieman laskenut. Olen itse yrittänyt pitää yhteyttä ja kysellä kuulumisia ja kertoa omia kuulumisia ja ihan sellaista perusyhteydenpitoa. Hän on vain vaikuttanut jotenkin etäiseltä. Ajattelin siis, että annan hänelle omaa aikaa. Hänellä oli nytkin viikonloppuna työkiireitä ja lisäksi siihen päälle jotain kemuja kavereiden kanssa, joten sanoin hänelle, että pitää hauskaa siellä. En halua olla liian tunkeileva.
Haluan siis yrittää olla avoin ja antaa hänelle omaa tilaa ja aikaa ja luottaa siihen, että kyllä hän vielä itse ottaa yhteyttä, jos haluaa nähdä ja edelleen pitää minusta. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Olen yrittänyt olla aktiivinen ja mennä itsekin kavereiden kanssa ja tehdä asioita, mutta silti takaraivossa hakkaa hullut ajatukset ja toivo siitä, että hän nyt ottaisi yhteyttä. Toistaiseksi tähän mennessä hän ei ole antanut kyllä mitään järkiperäistä syytä näille ajatuksille tai että olisi edes kiinnostunut kenestäkään toisesta miehestä, mutta olen alkanut pelkäämään näitä asioita hirvittävästi. Ja kaikki nyt tässä oikeastaan kuluneen viikon ja viikonlopun aikana. Ymmärrän siis, että tämä on kait jotain menettämisen pelkoa. Onhan se kuitenkin totta, että pitkästä aikaa olen löytänyt sellaisen ihmisen, josta oikeasti välitän ja jonka kanssa haluaisin elämää yrittää.
Olen saanut näistä ajatuksista, ahdistuksesta ja pelosta psyykkisiä oireita: Suuta kuivaa, pulssi saattaa nousta välillä, maha on sekaisin ja ruoka ei oikein maistu. Välillä saattaa olla sellaista huimaukseen vastaavaa olotilaa.
Onko täällä muita kohtalontovereita? Mitä olette tehneet tällaisina hetkinä?
En haluaisi näistä asioista vielä ainakaan ottaa puhetta naisen kanssa, ettei hän vain ahistuisi lisää siitä, että hänen normaali elämä aiheuttaa mulle tällasia oloja. Tai ainakin tällä hetkellä.
Pelottaa ja ahistaa. Koko ajan ja etenkin hiljaisina hetkinä toivon, että puhelin kilahtaisi ja siellä olisi jokin viesti häneltä.
Pakko tulla tänne avautumaan. En oikein tiedä mitä tehdä.
Olen tapaillut erästä tyttöä/naista suunnillen puolisen vuotta nyt. Ollaan puhuttu omista tunteista ja sanoin hänelle kerran, että pidän hänestä valtavasti. Hän vastasi, että pitää minusta myös, mutta ei uskalla sanoa sitä ääneen. Sanoi, että häntä hieman ahdistaa parisuhteet ja sitoutuminen, koska ei voi koskaan olla varma, toimiiko ne ja ei halua kokea sitä tuskaa, että se sitten kariutuisi.
Tokihan tuo vaara on aina olemassa, en sitä itsekään kiellä, mutta itse olen ainakin sen verran varma omalta puolelta, ettei sen suhteen tarvitsisi pelätä. Tai ainakin olin vielä jokin aika sitten.
Nyt tässä viimeisten viikkojen aikana olemme olleet kiireisiä sekä myös sairaita, joten emme ole oikein ehtineet nähdä ja yhteydenpitokin hieman laskenut. Olen itse yrittänyt pitää yhteyttä ja kysellä kuulumisia ja kertoa omia kuulumisia ja ihan sellaista perusyhteydenpitoa. Hän on vain vaikuttanut jotenkin etäiseltä. Ajattelin siis, että annan hänelle omaa aikaa. Hänellä oli nytkin viikonloppuna työkiireitä ja lisäksi siihen päälle jotain kemuja kavereiden kanssa, joten sanoin hänelle, että pitää hauskaa siellä. En halua olla liian tunkeileva.
Haluan siis yrittää olla avoin ja antaa hänelle omaa tilaa ja aikaa ja luottaa siihen, että kyllä hän vielä itse ottaa yhteyttä, jos haluaa nähdä ja edelleen pitää minusta. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Olen yrittänyt olla aktiivinen ja mennä itsekin kavereiden kanssa ja tehdä asioita, mutta silti takaraivossa hakkaa hullut ajatukset ja toivo siitä, että hän nyt ottaisi yhteyttä. Toistaiseksi tähän mennessä hän ei ole antanut kyllä mitään järkiperäistä syytä näille ajatuksille tai että olisi edes kiinnostunut kenestäkään toisesta miehestä, mutta olen alkanut pelkäämään näitä asioita hirvittävästi. Ja kaikki nyt tässä oikeastaan kuluneen viikon ja viikonlopun aikana. Ymmärrän siis, että tämä on kait jotain menettämisen pelkoa. Onhan se kuitenkin totta, että pitkästä aikaa olen löytänyt sellaisen ihmisen, josta oikeasti välitän ja jonka kanssa haluaisin elämää yrittää.
Olen saanut näistä ajatuksista, ahdistuksesta ja pelosta psyykkisiä oireita: Suuta kuivaa, pulssi saattaa nousta välillä, maha on sekaisin ja ruoka ei oikein maistu. Välillä saattaa olla sellaista huimaukseen vastaavaa olotilaa.
Onko täällä muita kohtalontovereita? Mitä olette tehneet tällaisina hetkinä?
En haluaisi näistä asioista vielä ainakaan ottaa puhetta naisen kanssa, ettei hän vain ahistuisi lisää siitä, että hänen normaali elämä aiheuttaa mulle tällasia oloja. Tai ainakin tällä hetkellä.
Pelottaa ja ahistaa. Koko ajan ja etenkin hiljaisina hetkinä toivon, että puhelin kilahtaisi ja siellä olisi jokin viesti häneltä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuolla naisesella saattaa olla kokemus, että on joutunut kokemaan sydänsurua ja ei enää uskalla lähteä täysin raitein parisuhteeseen. Myös hylkäämiset lapsena ja kaverisuhteissa vahvistavat sitoutumispelkoa.
Olen itse kokenut kaksi kertaa sen että rakastettuni on jättänyt ja totuus on tullut kuin puun takaa.
Kyllä sitä tulee varautuneeksi. Tuskin koskaan enää pystyn täysin lähtemään luottamukselliseen parisuhteeseen.
On myös mahdollista, että ystäväsi on masentunut.
Kysyin häneltä kerran näistä ajatuksista ja ahdistumisesta ja hän sanoi, että on kait tottunut liian itsenäiseen ja itsekkääseen elämään.
Toisaalta hän kertoi minulle aiemmasta suhteestaan, jossa epäröi ja pysyi mukana, koska toinen osapuoli silloin oli asettanut häntä epäröinneissään usein selkä seinää vasten. Hän oli sitten halunnut yrittää kovasti, kunnes oli joutunut toteamaan jossain välissä, että se ei vaan ollut hänelle se suhde tai suhde yleensäkkään. Tämän takia en myöskään itse sitten halua asettaa häntä tuollaisten valintapaineiden eteen ja enkä kyllä muutenkaan.
Minulla on itselläni takana muutamia aiksempia suhteita. Pisimmässä suhteessa toinen osapuoli ei viimeisen vuoden aikana juurikaan enää arvostanut minua, pelasi selkäni takana muiden miesten kanssa ja muutenkin toimi törkeästi minua kohtaan, eikä edes aina peitellyt toimiaan. Olin silloin nuori ja en oikein ymmärtänyt, ettei sellaiseen ovimattona olemiseen kannata alistua. Olen miettinyt, että ehkä tästä on kuitenkin voinut jäädä jotain traumoja, jotka sitten heijastuu ja aiheuttaa näitä ajatuksia minulle, vaikka toistaiseksi nyt tässä uudessa tapauksessa ei ole mitään järkiperäisiä syitä epäillä tai kuvitella, että jotain peliä selkäni takana olisi menossa.
Melkein kaksi viikkoa pystyin olemaan ilman mitään oireita, mutta nyt taas yhtäkkiä iski hirveät huimaus ja pahoinvointikohtaukset takaisin.
Reilu viikko sitten tuo nainen tosiaan sanoi, että haluaa lopettaa tapailun, koska se ahdistaa häntä. Sanoi, että tunteet ei ole kadonneet minnekään, mutta kokee että asettaa suhteen epätasapainoon, jos hän jatkaa siinä ajatuksistaan huolimatta. Ei kokenut, että pystyy antamaan minulle yhtä paljon kuin minä hänelle. Sanoi klassiset haluaa pysyä kavereina ja pyyteli moneen kertaan, että kai me nähään vielä. Sanoin, että tottakai nähään ja että aina saa ottaa yhteyttä, kun siltä tuntuu.
Ei olla nyt reiluun viikkoon oltu missään yhteyksissä. En aluksi silloin edes oikein tajunnut hänen ajatuksiaan ja selityksiään, joten annoin tarkempien syiden hakemisen olla ja yritin vain hyväksyä sen, että hän ei halua jatkaa tapailua. Aluksi se toimi yllättävän hyvin, mutta nyt kun kaipuu ja ikävä ovat kasvaneet jo tosi isoiksi, ahdistun jälleen tosi pahasti. Päätä huimaa ja mitään ei voi oikein tehdä. Tuntuu, että pystyn vain makaamaan sängyssä täysin lamaantuneena. Urheilu helpottaa aina välillä, mutta kun siitäkin pulssi laskeutuu ja siitä palautuu niin hiljalleen alkaa ahdistus ja muut tunteet puskeen pintaan.
En usko, että tämä välttämättä mitään lääkkeitä tarttee, mutta haluaisin kuulla, että miten muut samanlaisessa tilanteessa olleet on päässeet irti ajatuksista ja fyysisistä oireista.
Mulla on ollut samanlainen tilanne kyllä aiemminkin muutaman eron jälkeen ja ajan kanssa niistäkin kait on selvitty. Ei vaan välillä jaksa oottaa sitä ajan kulumista, kun olo on niin hirveä.
Kun homma ei toimi, niin kannattaa pyrkiä kokonaan eroon. Se ollakko vai ei on rassavaa. Jos jotenkn ajatuksissaan jää roikkumaan, niin surutyö ja eroahdistus jatkuvat ja tilanne laahaa paikallaan.