Nyt ihan oikeesti... Mä en tiedä jaksanko edes kirjoittaa mitään joten jos jaksan niin please, lukekaa tämä viestini, ihmiset.
Mä oon ylioppilas ja tulihan noita älliäkin, ja kohta vuosi roikuttu yliopistossa. EI TUU MITÄÄN. Masennus palaa, ahdistus, pelko, kaikki. En jaksa opiskella enkä mennä töihin. Voin kohtuullisesti lääkityksen ansiosta, mutta jos pitää alkaa suunnitella opiskeluja tai töitä, niin meinaan oksentaa ahdistuksesta.
Mulla on mahiksii vaikka mihin, toki mä sen tiedän, mutta turhauttaa kun en pysty käyttämään lahjojani hyödyksi mitenkään. Multa odotetaan paljon, ja ihmisten on vaikea uskoa että olen masentunut.
Nyt mä oon sairaslomalla. Ja karmea ahdistus ja pelko iskee heti kun mietin, mitä teen kun se loppuu. En oo valmis mihinkään, en todellakaa, terapia ei ole vielä edes alkanut. Mun on pakko kokeilla terapiaa viimein nyt kun en muutakaan voi.
Musta tuntuu etten koskaan pysty töihin. Huhhuh. Ja oon vasta parikymppinen. Elämä edessä ja kaikkea. Laiska mä en todellakaan ole. Riuhdon itteni vaik väkisin ylös sängystä, harrastan liikuntaa, teen joka päivä jotain.
Tiedättekö miltä tuntuu kun ei jaksa ei jaksa? Ja se häpeä, kun elää yhteiskunnan tukien varassa. Mä en tiedä tuleeko minusta koskaan työkykyistä. Kamalaa. Onneksi kesä tulee. Jaksan paremmin. Tänään kävin lenkillä. Huomenna aion pestä pyykkiä. Ihan tosissaan aion vaik se ei tuu olemaan helppoa...
:(
Mä oon ylioppilas ja tulihan noita älliäkin, ja kohta vuosi roikuttu yliopistossa. EI TUU MITÄÄN. Masennus palaa, ahdistus, pelko, kaikki. En jaksa opiskella enkä mennä töihin. Voin kohtuullisesti lääkityksen ansiosta, mutta jos pitää alkaa suunnitella opiskeluja tai töitä, niin meinaan oksentaa ahdistuksesta.
Mulla on mahiksii vaikka mihin, toki mä sen tiedän, mutta turhauttaa kun en pysty käyttämään lahjojani hyödyksi mitenkään. Multa odotetaan paljon, ja ihmisten on vaikea uskoa että olen masentunut.
Nyt mä oon sairaslomalla. Ja karmea ahdistus ja pelko iskee heti kun mietin, mitä teen kun se loppuu. En oo valmis mihinkään, en todellakaa, terapia ei ole vielä edes alkanut. Mun on pakko kokeilla terapiaa viimein nyt kun en muutakaan voi.
Musta tuntuu etten koskaan pysty töihin. Huhhuh. Ja oon vasta parikymppinen. Elämä edessä ja kaikkea. Laiska mä en todellakaan ole. Riuhdon itteni vaik väkisin ylös sängystä, harrastan liikuntaa, teen joka päivä jotain.
Tiedättekö miltä tuntuu kun ei jaksa ei jaksa? Ja se häpeä, kun elää yhteiskunnan tukien varassa. Mä en tiedä tuleeko minusta koskaan työkykyistä. Kamalaa. Onneksi kesä tulee. Jaksan paremmin. Tänään kävin lenkillä. Huomenna aion pestä pyykkiä. Ihan tosissaan aion vaik se ei tuu olemaan helppoa...
:(
Vastaukset 10
Vanhimmat
Joo.. Sama tunne.
Minultakin vaaditaan kamalasti, vaikka siihen en todellakaan pysty.
Itsellänikin on pelkoa, ahdistusta jne.
Olen opiskelemassa merkonomilla ensimmäistä vuotta. (16.v.)
Minusta tuntuu se vielä todella kamalalta, että minua kiusataan.
Vaikka he eivät ole samat henkilöt kuin ala- tai ylä asteella, mutta jokapaikassa tuntuu olevan kiusaajia.
En kestä tätä, kun minua on jo kiusattu yli 7 vuotta!
Huoh.. Pakko vaan jaksaa.. Tai no "yrittää".
Mutta joo.. Käytä lahjojasi johonkin hyödylliseen! Itselläni ei ole lahjoja, joten miksi vaivautua.
downshifting
Samankaltainen tunne kuin aloittajalla. Syvä toivottomuus & ahdistus.
Lahjoja ja mahdollisuuksia olisi vaikka mille alalle ja vaikka miksi, mutta mikään uravaihtoehto ei tunnu hyvältä valinnalta. Ikää vasta n.20 v, ja elämä tuntuu jo jotakuinkin eletyltä, ei lainkaan siltä miellyttävältä, mitä sen olettaisi tässä asemassa olevan.
Eläminen on hankalaa. Lääkkeet tekee ahdistuksesta siedettävää, mutteivat poista kaikesta kumpuavaa pahaa oloa.
Itse olen vienyt paikat niin TKK:lta kuin Helsingin yliopistoltakin joltain ne ansaitsevalta ja ansainnut ruhtinaalliset 70 opintopistettä sitten aloittamisen tammikuussa 2011. E:n yliopistopaperit, aina pidettiin fiksuna lukion loppumiseen asti.
Minulla on ollut paska itsetunto jostain ala-asteen loppupuolelta. Kolmosluokalle tultaessa muutimme Helsinkiin ja siitä lähti luisumaan. En ollut urheilullinen, olin liian ujo, liian 'herkkä', kävelin hassusti ja olin vielä Turusta. Yläasteelle tultaessa olinkin sitten kehittänyt alun perus ujouden kunnolliseksi sosiaaliseksi peloksi. Pelkäsin kävellä ihmisten edessä ja katsoa silmiin. Pelkäsin avata suuni ja kertoa mielipiteeni. Kuten ilmeisen monet nuoret pojat minäkin yritin pelastaa murenevan itsetuntoni ottamalla tämän epäsosiaalinen älykkö -jutun enemmän ja enemmän määritelmäkseni (tilasin jopa Tieteen kuvalehteä :DDD). Mikä tietenkin vaikeutti edelleen ongelman myöntämistä ja muuttumistani.
Oli miten oli, olen varmaan ollut kunnolla masentunut yläasteelta lähtien ja miettinyt itsemurhaa lukion puolesta välistä lähtien. Lukion kuitenkin pystyi vielä ihan hyvin vetämään läpi joska tahti on hidas ja ympärillä oli tuttuja ihmisiä joihin oli ehtinyt tutustua ja joihin kykeni luottamaan. Valkolakin saamisen jälkeen pidin välivuoden sillä en yhtään tiennyt mitä tekisin enkä oikeastaan uskonut olevani hyvä yhtään mihinkään. En töitäkään hakenut kun sosiaaliset pelot olivat melko pahat.
Sen jälkeen armeijaan, jossa pakotin itseni vuodeksi aliupseerilinjalle. Koska kyllähän armeija pojista miehiä tekee, armeija pelastaa tämän syrjäytyvän sukupolven. Vitut. Tunsin koko palvelusajan itseni ulkopuoliseksi ja öisin mietin josko seuraavalla kerralla pystyisi itsensä ampumaan. Hain TKK:lle kun en muutakaan keksinyt ja isäkin on sieltä valmistunut. Lukematta sisään ja kesken lukukauden tammikuussa ihanaan opiskelumaailmaan. Jaksoin yksillä sitseillä käydä mutta koko ajanhan siinä ahdisti ja lähdin kesken pois kun pelkäsin murtuvani.
En tutustunut kehenkään, nukahtelin oppitunneilla enkä pystynyt keskittymään, vakuuttelin itselleni että pari poissaoloa on ihan okei, luen sitten itse asiat kotona. Työt kasautuivat ja kurssit menivät ohi enkä meinannut saada pisteen pistettä. Joten aloin tuntea itseni en vain sosiaalisesti huonoksi vaan myös tyhmäksi ja laiskaksi, jonka jälkeen minulla ei ollut mitään mistä olla ylpeä. Sanoin perheelleni että ihan hyvin menee ja muutin soluasuntoon, josta en sitten poistunut viikossa kuin pari kertaa. Pesin pari kuukautta vaatteet lavuaarissa kun en uskaltanut kysyä keneltäkään missä pesutupa sijaitsee. Tein parhaani, että saisin hukutettua huomioni onlinepeleihin ja tv sarjoihin mutta lopulta en pystynyt edes niihin keskittymään vaan ramppasin vain kämpässä edes takaisin ja menin keskellä päivää nukkumaan ettei tarvitsisi ajatella.
Siinä vaiheessa rupesin miettimään, että ehkä voisin käydä jotain ahdistuslääkitystä pyytämässä YTHS:stä, mutta senkin hoitamiseen meni monta viikkoa, kun pelkäsin että keksin vaan ja valitan turhasta. Enkä silloinkaan myöntänyt edes itselleni että tässä olisi joku kunnon masennus kyseessä, pikku ahdistusta vain. Sain ssri:tä ja olen siitä asti käynyt harvakseltaan puhelemassa psykologin kanssa ja lueskellut self help kirjoja, ja ahdistus on hiukan parantunut.
Mutta ei uudetkaan Helsingin Yliopiston opinnot lähteneet käyntiin, aikalailla samoista syistä eli sosiaalinen ahdistus ja itsensä huonommaksi tunteminen muiden "iloisten" opiskelijoiden seurassa laukaisee masennuskierteen, alan laistaa luennoilla käynnistä ja hommat kasaantuu, minkä jälkeen vihaan itseäni taas vähän enemmän. Tänään katsoin työpaikkailmoituksia, että josko pitäisin välivuoden ja olisin töissä. Mutta vaikea uskoa että kukaan palkkaisi mihinkään. Kovin helposti suljen ilmoituksen jos niissä lukee "reipas", "iloinen" "yhteistyökykyinen" jne. Ja itsemurha-ajatuksia on vähän vaikea torjua.
Sori että näin paljon tähän latasin. Toivoisin että pystyisin näistä edes puolet sanomaan ääneen kun puhun psykologin tai vanhempieni kanssa.
Kaikkien ongelma on rahassa. Et ole ainoa, vaan yksi niistä miljardeista ihmisistä, jotka sätkii kuin kala kuivalla maalla rahan ja seksin armottomassa viidakossa. Evoluutio on "koodannut" meidät selviytymään ja lisääntymään ja ihmiselle tunteet ovat kehittyneet palvelemaan niitä tarkoitusperiä. Tunteilla ei siis ole muuta tarkoitusta. Paha olo tulee jos ei ole rahaa, joka on selvitymisen kannalta avainasemassa. Ei köyhä tarvitse masennuslääkettä vaan rahaa.
Paha olo tulee myös jos ei ole lisääntymispartneria vaikka rahaa olisikin.
Siksi prostituutio ei koskaan lopu. Koska rahan tarkoitus selviytyä ja sen tarkoitus on saada lisääntyä. Vasta sitten kun on rahaa ja sopivia lisääntymispartnereita voi siis ihminen olla onnellinen. Eli suurin osa ei koskaan.
Mitä siis ihmiset tekee?
Ne haluaa rahaa kukin kykyjensä ja paineensietokyvyn mukaan.
Siksi ne esittää mukavaa yms...että ne sais suhteita, joilla ne sais työpaikan yms. Tunteet on evoluution tuotosta. Eivät mitään sen ihmeempiä juttuja.
Mutta joka tapauksessa kyse on politiikastakin.
Fyysikka on keksinyt jo lähes kaiken. Hyvä elintaso voitaisiin taata kaikille teknologialla, mutta esteenä on se, että jokin estää tämän. Enää ei välttämättä ole kaikille töitä. Se halvin kiinalainenkin on kalliimpi kohta kuin robotti. Suomessakin on noin 500k työtöntä ja 10k avointa työpaikkaa, ja korkeakoulutettuja työttömiäkin on enemmän kuin avoimia työpaikkoja.
Automatiikka kehittyy eksponentiaalisesti ja systeemi keskittyy rikastuttamaan rikkainta eliittiä, jolloin kaikki muut köyhtyvät, etenkin opiskelijat, työttömät ja eläkeläiset.
Mikä siis on elämän tarkoitus kapitalismissa?
Onko se toisten ihmisten huomioon-ottaminen. Inhimillinen hyvä elämä?
Ei, vaan ainoastaan ja vain rahallinen profitti. Siksi kaikki voivat niin pahoin.
Ne jotka ovat onnellisia ovat liian tyhmiä tajutakseen systeemiä.
Sinä olet terve, mutta systeemi sairas.
Raha on Jumala.
Itse sain pahimpana aikana hyvää tukea https://www.tukinet.net/. Kannattaa ainakin kokeilla.
Kiitos vastauksista.
En mä kyllä vaan tiedä, mitä tää elämä tuo tullessaan, mut jotenkin musta tuntuu että pohjakosketus on jo suoritettu. En jaksa pelätä enää mitään. Tulkoon mitä tulee. Yritän nauttia elämästä sen minkä vaan voin.
Pärjäilkää...
Siis musta tuntuu et haluaisin jonnekin osastolle lepäämään, sais vaan olla, olla, olla, olla, niin ettei tarvis jaksaa enää yhtään mitään! Tää on ihan kamalaa pyöritystä, joka päivä on jotain, nytkin tiskit odottaa, saa nähdä jaksanko mä huomenna tiskata niitä...!!!
Muisti pätkii, en jaksa keskittyä mihinkään, pinna napsahtaa poikki jos pitäis vähänkin syventyä johonkin ajattelua vaativaan. Päässä humisee tyhjyys. Mun aivot on niin väsyneet tuntemaan sitä tuskaa ja surua ja masennusta. Energiat on ihan nollissa.
Tää yhteiskunta ei todellakaan oo mulle hyvä... Ehkä mä joskus löydän oman tavan elää ja olla jopa hyödyksi muille ihmisille... Must tuntuu et kohta oon työkyvyttömyyseläkkeellä, auts!!! :(
Jos nyt tietäisin et huomenna pitää herätä vaik kahdeksaksi töihin, ja et sinne ois ihan pakko mennä, niin soittaisin 112:een ja sanoisin, että tulkaa hakemaan mut. Pois. Jonnekin turvaan.
Nyt väsyttää... Oon ollu tänään ahkera, oon ylpeä itsestäni, kävin lenkkeilemässä ja hoidin muutamia pakollisia asioita. Kohta meen nukkumaan, oon ansainnu kunnon unet. Sit herään kun tuntuu siltä.
Hei kanssakulkijat, jaksetaan se mikä jaksetaan! Tsemppiä
Hohoh! Tuo aloitus toi mieleen hyvin elävästi tämän:
https://www.youtube.com/watch?v=TOQP3czk6nY
Ehkäpä voimme kaikki pitää nyt oksennustauon...
Minulla on korkeakoulututkinto (ins.) suoritettu lopppuun asti hyvin arvosanoin, ja olen pätkätöissä kuten opiskelijana, prekariaatin ei-niin-ylpeä edustaja.
Kirjoituksessasi minua ilahdutti lause: En jaksa pelätä enää mitään.
Se on merkki, että jäjellä on vain yksi suunta ja se voi olla vain parempaan.
Vaikka muutos on hidas ja tuskallinen olet astunut ison askeleen eteenpäin.
Ei meistä kukaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan, se on vain elettävä parhaansa
mukaan niillä resursseilla mitä meille on annettu.
Ja kaikki voima ja muutos lähtee omista ajatuksissamme. Se on äärimmäisen yksinkertaista ja samalla turhauttavaa, eikä sovi ollenkaan tämän päivän maailman
kuvaan, jossa syytellään aina jotain toista omasta pahastaolosta.
Totean toistakymmentä vuotta masennuksen polkuja kulkeneena.
Moi. Olen ollut kouluissa hieman alisuoriutuva, kärsittyäni masentavista ongelmistani yläasteella ja lukiossa. Aluksi masennus, ahdistus ja sitten mielialahäiriöni syrjäyttivät minut kavereistani ja lopulta 50%:sesti opiskelusta. Masennuksen aikana ei tunnetusti pysty lukemaan, keskustelemaan tai pysymään aikatauluissaan, joten minulle erityisesti lukioajan kuormittava -lhes yliopistolaisen tietomäärä- ei uponnut. Ei kiinnostavuudeltaan eikä suurina määrinä. Lisäksi äkäisimmät mielenhäiriöni keikauttivat minua alavireiseksi; osittain järkeni, tunteeni ja sitämyöten opiskelunkin.
Masennukseen ei vaan totu. Vaikka se olisi esimerkiksi turvallisempi mielentila kuin minun epävakaan, mielialahäiriöiden (skitsoaff, Bipolar II-tyyppi) ja ahdistuneisuushäiriöiden luonnetta vaarattomampi, olisi se joka tapauksessa diagnosoitava. -Tässä mainintana, että nuoren altis mieli on tutkittava heti, eikä jätettävä sairaita asioita sikseen. Selvähän tämän pitäisi olla. Masennus uusii, jos ja kun tulee uusia haasteita ja elämmisenkäänteitä jatkossa vastaan.
Paranemaan päin, jotain menettäneenä, paljon omaa kerrottavaa jaettavaksi ja masennukset kuriin.
On tosijuttu, että salatut ja pitkittyneet ongelmat eivät näy vanhemmille, lääkäreille eikä ystäville. Ennen kuin he ja itse sairastuva kärsivät, on pian ja parhaan mukaan käännyttävä ammattilaislääkäreiden puoleen.
Ps loppukirjoitus: Koulun terveystiedossa opittu ei muistu sairastuessa päähän, jos tulevista ongelmistaan on lukenut vain kerran-pari.