Olen jo vuosien ajan kokenut olevani isokokoinen, koulukiusaaminen jätti arvet. Olen koittanut laihduttaa, mutta yleensä ruokailuni ovat menneet ahmimiseen. Oksentamista tapahtunut, harvemmin kuitenkin.
Nykyisin arkena en syö lähes mitään, paitsi pakon alla, ja viikonloppuisin ahmin minkä kerkeän, etteivät läheiseni huolestuisi. Oksensin taas pari päivää sitten pitkästä aikaa, kun ällötti ahmimiseni.
Tiedostan, että olen normaalipainoinen. Bmi tällä hetkellä 19,3. Pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa vuosiin, painan näinkin vähän. Suurimmillaan olen ollut 7-8kg painavampi. Tuntuu vain pahalta, en tahtoisi olla näin "iso", tahtoisin olla sievä ja pikkuruinen. Ahdistus valtaa, kun syömistilanteet lähestyvät, ja ajatus omasta vartalosta oksettaa. Välillä itkukin tulee, välillä paniikkikohtauksia, kun en kestä ajatusta ruoasta.
Kerroin ajatuksiani asiasta eräälle koulumme opettajalle. Itse puhuin minulla olevan syömisongelmia - hän puhui tylysti syömishäiriöstä.
Tässä ahdistuneena juuri mietin, onko tämä muka niin vakavaa? Niin vakavaa, että tätä voisi kutsua syömishäiriöksi? Tuntuu vähän siltä, että opettaja liioitteli, tämä on vain nyt vähän tällaista pientä, ohimenevää ongelmaa.
Toivoisin siis muiden, terveiden kuin syömishäiriöistenkin, mietteitä ja käsityksiä asiasta.
Nykyisin arkena en syö lähes mitään, paitsi pakon alla, ja viikonloppuisin ahmin minkä kerkeän, etteivät läheiseni huolestuisi. Oksensin taas pari päivää sitten pitkästä aikaa, kun ällötti ahmimiseni.
Tiedostan, että olen normaalipainoinen. Bmi tällä hetkellä 19,3. Pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa vuosiin, painan näinkin vähän. Suurimmillaan olen ollut 7-8kg painavampi. Tuntuu vain pahalta, en tahtoisi olla näin "iso", tahtoisin olla sievä ja pikkuruinen. Ahdistus valtaa, kun syömistilanteet lähestyvät, ja ajatus omasta vartalosta oksettaa. Välillä itkukin tulee, välillä paniikkikohtauksia, kun en kestä ajatusta ruoasta.
Kerroin ajatuksiani asiasta eräälle koulumme opettajalle. Itse puhuin minulla olevan syömisongelmia - hän puhui tylysti syömishäiriöstä.
Tässä ahdistuneena juuri mietin, onko tämä muka niin vakavaa? Niin vakavaa, että tätä voisi kutsua syömishäiriöksi? Tuntuu vähän siltä, että opettaja liioitteli, tämä on vain nyt vähän tällaista pientä, ohimenevää ongelmaa.
Toivoisin siis muiden, terveiden kuin syömishäiriöistenkin, mietteitä ja käsityksiä asiasta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sanon nyt rehellisesti oman kantani: kyllä tämä kuulostaa minusta syömishäiriöltä tai vähintäänkin sen alulta. On ihan kamalaa, että sinua on kiusattu, se on varmasti hyvin vahvasti vaikuttanut siihen miten näet ja koet itsesi... :( Toivottavasti pystyt vaikeuksista huolimatta ymmärtämään, että olet oikeasti hyvä juuri tuollaisena! Bmi 19,3 ei vielä kerro terveydentilastasi mitään, vaikka se onkin jonkun taulukon mukaan normaalipaino. Älä siis takerru siihen liiaksi, koska syömishäiriöt ovat ennen kaikkea mielen ongelmia!
Minulla itselläni on siis epämääräinen syömishäiriö, josta parhaillaan yritän todella tervehtyä. Oireeni olivat hyvin samanlaiset kuin nuo, mitä kuvailit: ensin liian vähäistä syömistä viisi päivää jonka jälkeen järkyttävää ahmimista viikonlopun ajan, kamalaa itseinhoa... Ja tiedätkö mikä on auttanut?
Yksinkertaisesti se, että olen alkanut syömään normaalisti - ei tarvitse enää ahmia eikä paastota, painoni pysyy normaalina ja energiaa on juuri tarpeeksi! :)
Toivottavasti uskaltaisit kertoa pahasta olostasi jollekin, esimerkiksi psykologille. Tuo on varmasti hyvin rankkaa, toivon että pääset vielä kiinni ihan normaaliin syömiseen ja hyvään oloon :) Muista rakastaa itseäsi ja pitää itsestäsi hyvää huolta! ♥