Olen keski-ikäinen nainen ja koen, että minussa on jotain vikaa, kun en pysty solmimaan kestäviä ystävyyssuhteita, tätä on jatkunut koko ikäni eikä minulla ole pitkäaikaisia ystäviä ollenkaan.
Tiedän olevani hijainen ainakin porukassa ja roolini usein on sivustaseuraaja ja tunnen olevani todella hyvä ihmistuntija, ehkä juuri sen takia, kun aina jään taustalle ja tarkkailijan asemaan.
Miten voisi kehittää sosiaalisia taitoja? Kun usein tunnen olevani "friikki", kun en koskaan keksi mitään sanottavaa tai jos sanon jotain, niin se on jotain typerää.
Näin kun kirjoitan, tunnen itseni fiksuksi ja mukavaksi ihmiseksi, mutta oikeassa elämässä olen tuppisuu, joka jännittää sosiaalisia tilanteita... Voisinko jotenkin itseäni kehittää?
Tiedän olevani hijainen ainakin porukassa ja roolini usein on sivustaseuraaja ja tunnen olevani todella hyvä ihmistuntija, ehkä juuri sen takia, kun aina jään taustalle ja tarkkailijan asemaan.
Miten voisi kehittää sosiaalisia taitoja? Kun usein tunnen olevani "friikki", kun en koskaan keksi mitään sanottavaa tai jos sanon jotain, niin se on jotain typerää.
Näin kun kirjoitan, tunnen itseni fiksuksi ja mukavaksi ihmiseksi, mutta oikeassa elämässä olen tuppisuu, joka jännittää sosiaalisia tilanteita... Voisinko jotenkin itseäni kehittää?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen reilusti nuorempi naishenkilö jolla ihan sama ongelma. Ilmeisesti jonkinlainen sosiaalinen pelko vaivannut koko iän. Tuntuu välillä että olen joltain ihan muulta planeetalta kotoisin kun katselen ihmisten kanssakäymistä ja maailman melskettäm tunnen vain olevani täysin ulkopuolella kaikesta siitä. Olen myös pohdiskeleva ja ehkä myös ihan hyvä ihmistuntijakin vaikka sosiaaliset pelisäännöt ovat vähän hakusessa. Ilmeisesti siis introvertti.
Pitäisi oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on niin sitten ehkä muutkin hyväksyisi. Tai sitten pitää etsiä samanlaisia, ujoja ihmisiä. Niitä kyllä löytyy. Mulle itsensä hyväksyminen on hirveän vaikeaa ja toivon aina olevani joku muu ja eniten mua ärsyttää että en voi olla oma itseni jos muita ihmisiä on läsnä. Olen paljon enemmän oma itseni oman pääni sisällä tai yksin ollessani. Tämä on kaikista turhauttavinta.
Tuttu tunne tuo ulkopuolisena olo, sellainen olo minulla tuntuu olevan aina ja näin on ollut niin kauan kuin muistan.
Minä myös mietin asioita ja pohdiskelen, viihdyn erittäin hyvin itsekseni ja omassa seurassani, mutta monesti on sellaisia tilanteita, että olisi hyvä ihmisten kanssa jutella ja olla ns. sosiaalinen.
Olen varautunut enkä helposti päästä ihmisiä lähelle, koska tuntuu, että ihmiset pettävät aina. En osaa olla sellainen pinnallinen liitäjä, vaan tunnen syvästi ja jään helposti vatvomaan muiden sanomisia ja tekemisiä, yöunetkin menetän sellaisten takia herkästi.
Minusta on outoa, kuinka sellaista käytöstä pidetään normaalina ja hyväksyttävänä, että ihminen purkaa pahantuulisuutensa viattomaan sivulliseen. Itse olen aina pitänyt todella tarkkaan huolen siitä, etten loukkaa ketään tahattomasti. Kun sitten ihmiset ovat tiuskineet minulle ilman syytä milloin mistäkin asiasta, olen vähitellen tullut aina vain varautuneemmaksi ihmisten seurassa. Samoin jokin saa ihmiset sanomaan ihmeellisiä vihamielisiä kommentteja kesken normaalin keskustelun, minkä vuoksi olen tullut sellaiseksi, etten mielelläni paljasta mitään henkilökohtaista itsestäni, koska sellaisiin asioihin kohdistetut sivallukset sattuvat eniten.
En ymmärrä mikseivät ihmiset voi olla sopuisampia ja ystävällisempiä, jotta herkimmätkin uskaltaisivat hengittää vapaasti.
Ihan on kuin omaa tekstiäni!
Olen AINA ystävällinen kaikille ja pahoitan todellakin mieleni, kun joku tiuskahtaa minulle syyttä suotta ja jään asiaa pitkäksi aikaa hautomaan mielessäni. Sellainen käytös juuri vaikuttaa siihen, ettei meinaa uskaltaa sanoa mitään, kun osa ihmisistä on niin huonokäytöksisiä vai mitä tuo lieneekään. Itse en loukkaa ihmisiä enkä sano pahasti, pikemminkin aina myötäilen ja pidän rauhaa yllä.
Edellä olevat tekstit ovat kuin omasta elämästäni. Olen sentään jo viisikymppinen ja saanut kokea monta karvasta pettymystä ihmissuhteissa. Onneksi olen löytänyt hyvän miehen, jonka kanssa on asuttu yli 30 v. Ystäviä en niinkään ja ne vähät, jotka ovat olleet joskus, ovat menneet. Aina olen koettanut olla ymmärtäväinen kuuntelija, en ole haastanut riitaa ja olen antanut ihmisten olla omanlaisiaan. Muiden haukkujat ja solvaajat olen kiertänyt kaukaa. Haukkuminen sattuu ja otan sen raskaasti. Monesti olen ollut masentunut sen takia. Ja maailman pahuuden.
No, nyt päätin, että en edes yritä etsiä enää ketään ja olen loppuikäni vaikka vain pelkästään mieheni kanssa, jos meidän seuraamme ei kukaan kaipaa. Hänellä, kuten minullakin, on työkaverit onneksi olemassa, mutta yksityiselämässä ollaan aika yksin. Joku sukulainen joskus käy ja heistäkin osa on paskamaisia valittajia, joten voi olla, ettei kohta tavata enää heitäkään.
Viimeisin pitkä ystävyyssuhteeni päättyi 1,5 v. sitten hänen ukkonsa sikamaiseen käytökseen. Surutyötä olen tehnyt tämän ajan ja nyt se alkaa olla ohi. En enää koskaan halua kokea tuollaista, että hylätään vuosikymmenten ystävyys ukon luulosairauden ja narsismin takia. Jos oma mieheni olisi vaatinut ystävyyden lopettamista, en varmaan olisi suostunut, mutta meitä on moneen junaan. Kaikki eivät osaa pitää rajojaan ja ovat täysin toisen vietävissä. Kiitti vaan v..tusti entinen ystäväni ja lapamato!
Hyväluonteisesta naisesta on siis tullut vihainen akka kaiken seurauksena. Surullista, mutta totta. Ei tarvitse ihmetellä, mistä vihaiset viisikymppiset naiset tulevat. Kun nielee aikansa paskaa, sitä oppii pitämään puoliaan lopulta. Tsemppiä teille muillekin. Ei aina kannata olla kiltti!