Seison suuren kuilun reunalla ja mietin miksi? Miksi olen antanut elämäni mennä tähän pisteeseen. Seitsemän vuotta sitten tämä kaikki alkoi. Välillä tuntui että elämäni harmaus on jätetty jo taakse, mutta kerta toisensa jälkeen huomasin ettei tästä pääse niin helpolla.
Peitän jokaisen negatiivisen tunteeni kaikilta, siksi ehkä tämä on niin raskasta. Kukaan ei oikeasti tiedä miten minulla menee. He luulevat että minulla on kaikki suht koht hyvin, joskus vähän masentaa mutta se siitä, kaikkiahan masentaa joskus. Kyllä se siitä, hymyä huuleen!
Ahdistavinta on huomata mitä kaikkea on laiminlyönyt. Kaverisuhteita, kouluja, autokouluja, töitä, kotitöitä....Ja tätä menoa jos jatkuu niin perhesuhteetkin.
Haluaisin muutosta, yritän muuttaa kaiken, mutten jaksa. En yksinkertaisesti jaksa, musta on tullut jotenki hirveän laiska. Huoneeni on sekasorrossa, eikä minua kiinnosta vaikka esimerkiksi suihkussa käymisen väli välillä pidentyisi ehkä vähän liian pitkäksi. Miten ihminen voi olla näin laiska?!
Tiedän, että tarvitsisin apua...Mutten pysty jotenkin sitäkään hakemaan. Sittenhän kaikki miettisivät että mikä tuota muka vaivaa, aina niin iloinen ja reipas. No ehkei sekään ole niin paha, mutten jaksa oikeasti hakea edes apua.
Helpolta tuntuisi lopettaa koko elämä. Muutaman kerran olen jo suunnitellut kaiken valmiiksi, kirjoittanut kirjeen ja ollut "kuilun reunalla". En vaan pysty. Vaikka mua sattuu joka päivä niin, etten edes löydä sanoja tai mietteitä mistä kaikki johtuu, niin se kipu ei riitä siihen että voisin tuottaa mun rakkaillle kipua.
En halua että ketään muuta ikinä sattuu näin paljon ja aina jos joku sanoo, että ymmärtää edes vähän siitä miltä tää kipu tuntuu, haluisin antaa sille viimeisetkin mun kivuttomat kohat...Niin se vaan on...
Säälittävää mutta totta. Tässä mun elämä pähkinänkuoressaan.
Päivästä toiseen vaan leijun jossain kuplassa. Välillä tajuan miten päin helvettiä kaikki on. Yritän muuttaa asiat, lannistun ja lopetan...Leijun taas kuplassa.
Peitän jokaisen negatiivisen tunteeni kaikilta, siksi ehkä tämä on niin raskasta. Kukaan ei oikeasti tiedä miten minulla menee. He luulevat että minulla on kaikki suht koht hyvin, joskus vähän masentaa mutta se siitä, kaikkiahan masentaa joskus. Kyllä se siitä, hymyä huuleen!
Ahdistavinta on huomata mitä kaikkea on laiminlyönyt. Kaverisuhteita, kouluja, autokouluja, töitä, kotitöitä....Ja tätä menoa jos jatkuu niin perhesuhteetkin.
Haluaisin muutosta, yritän muuttaa kaiken, mutten jaksa. En yksinkertaisesti jaksa, musta on tullut jotenki hirveän laiska. Huoneeni on sekasorrossa, eikä minua kiinnosta vaikka esimerkiksi suihkussa käymisen väli välillä pidentyisi ehkä vähän liian pitkäksi. Miten ihminen voi olla näin laiska?!
Tiedän, että tarvitsisin apua...Mutten pysty jotenkin sitäkään hakemaan. Sittenhän kaikki miettisivät että mikä tuota muka vaivaa, aina niin iloinen ja reipas. No ehkei sekään ole niin paha, mutten jaksa oikeasti hakea edes apua.
Helpolta tuntuisi lopettaa koko elämä. Muutaman kerran olen jo suunnitellut kaiken valmiiksi, kirjoittanut kirjeen ja ollut "kuilun reunalla". En vaan pysty. Vaikka mua sattuu joka päivä niin, etten edes löydä sanoja tai mietteitä mistä kaikki johtuu, niin se kipu ei riitä siihen että voisin tuottaa mun rakkaillle kipua.
En halua että ketään muuta ikinä sattuu näin paljon ja aina jos joku sanoo, että ymmärtää edes vähän siitä miltä tää kipu tuntuu, haluisin antaa sille viimeisetkin mun kivuttomat kohat...Niin se vaan on...
Säälittävää mutta totta. Tässä mun elämä pähkinänkuoressaan.
Päivästä toiseen vaan leijun jossain kuplassa. Välillä tajuan miten päin helvettiä kaikki on. Yritän muuttaa asiat, lannistun ja lopetan...Leijun taas kuplassa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Koita jaksaa, muuta en jaksa sanoa. On väitetty, että masennuksesta ja vaikeista ajoista pääsee, ja parempi huominen koittaa, mutta en vain ymmärrä että millä perusteella.
Kuulostaa tutulta tuo juttus. Mulla koulu jäi kesken, työn haku tuntuu mahdottomalta tehtävältä, ei penniäkään rahaa. Huone järkyttävässä sotkussa. Olen yksin ja kavereita vain pari, käyn harvoi missään ulkona. Kapakassa huomaan vaan roikkuvani kaverien perässä ja istuskelevani hiljaa. Viimeisin seurustelusuhde päättyi onnettomasti ja olen ollut yksin jo liian kauan ja ilman mitään... Mitä tekisi mieli.
Laiminlyön lemmikkejäni, välttelen kaikkea työtä ja vastuuta. Perheenjäseneni eivät tuota minulle iloa, he vain ottavat päähän. En jaksa olla heidän seurassa, en jaksa olla leikkiä lasten kanssa. Mikään ei innosta minua, koneella vain istun ja tuojotan ruutua. Tai puhelinta räplään. Tunnen olevani täysi epäonnistuja, nolife ja nolo tyyppi. Automaattinen odotukseni on, että kaikki pitävät minua tylsänä, ärsyttävänä, rumana ja tyhmänä. Mulla on paska itsetunto. Tunnen. Että olen nolannut itseni kaikkien silmissä ja ihmiset nauravat mulle selkäni takana.
Olen kelannut ja kelannut itsemurhaa, mietin aina että laitan vaatteet jätesäkkiin ja heitän UFF keräykseen, siivoan huoneesta ylimääräisen sälän, kirjoitan perhettä varten kirjeen ja menen metsään hirttämään itseni. (Tai jotain vastaavaa.) Kuitenkaan en tätä voi tehdä, se olisi raskasta perheelleni.
Lisäksi aina onnistun uskottelemaan itselleni, että edessä on paremmat ajat, vaikkei siltä kyllä näytä. Siitä asti, kun aloin elämästä mitään ymmärtämään, olen ollut melankolinen tyyppi. Surumielisyyteen, itsesääliin ja itkeskelyyn taipuvainen ihminen. Musta vaan alkaa tuntua siltä, ettei elämä ole kaikkia varten.
hmmmh....niin tutun kuulosta :( voimia myös paljon sinulle!
pakko se perkele on vaan aina jotenkin jaksaa joo...