Synnin ja maailman rakkaus vie monen uskon, ja kaikkihan me kiusattuja ja lankeavia olemme. Uskon tie ei ole helppo, mutta palkinto uskosta on niin houkutteleva, etteivät useat tahdo uskostaan sen vuoksi luopua.
Puhutaan, että jokaisella on saattomies. Itselläni ei ole läheistä saattomiestä, ja olenkin ihmetellyt, miten Jumala minun kuvittelee jaksavan tällä kaidalla tiellä.
Puhutaan, että jokaisella on saattomies. Itselläni ei ole läheistä saattomiestä, ja olenkin ihmetellyt, miten Jumala minun kuvittelee jaksavan tällä kaidalla tiellä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla on sama juttu, ei ketään läheistä saattomiestä. Pettymyksiä olen joutunut kokemaan pettymysten jälkeen kaikessa. Erosin tyttökaveristani kolmen seurusteluvuoden jälkeen ja samalla menetin kaikki muutkin kaverit. Olin kuulemma muuttunu liikaa... Siinä vaiheessa elämältä meni pohja mut jotenki oon jaksanu elää vaikka joskus tekis mieli luovuttaa... Nyt mulla on myös taloudellisia ongelmia, tilillä rahaa 30€ eikä tietoo millon tulee lisää. Just sain maksettua asunnon vuokran ja neki rahat jouduin lainaamaan eli on edessä vielä velan takasinmaksu... Koskaan aiemmin en oo ollu huolesta sairas kuin pelätessäni että en saa vuokraani maksettua.
Mulle kans on uskon palkinto niin tärkeä että en uskoani halua menettää vaan koitan jaksaa uskoa. Toivottavasti löydän jonku uskonveljen tai -sisaren jonka kanssa olla että ei tarvis yksin miettiä mitään typerää.
Mitä varten valitat täällä rahahuoliasi? Etkö ole hakenut sosiaaliturvaa, joka sinullekin kuuluu? Esim. asumistuki ja toimeentulotuki ovat olemassa.
Pitäkää omatunto puhtaana, niin olette onnellisia. Sillä synnin murhe on ainut murhe mikä ihmisellä on. Jos teillä ei ole saattomiestä, niin rukoilkaa että teille sellainen annettaisiin. Ja etsikää sellaista. Miksi esim. ette voisi kertoa huolianne vaikka nimettömänä jollekkin muulle uskovaiselle, joka on täällä. Niin minäkin joskus olen tehnyt vaikeissa asioissa. Perkeleellä on paljon pienemmät resurssit kiusata kun voi kertoa nimettömänä huolensa.
Itse autan ainakin mielellään lähimmäistäni, jos joku haluaa kanssani puhua?
Olen nykyään ihan mielettömän onnellinen, kun saan tehdä parannusta synneistäni iltasin vaikka rakkaitten veljieni kautta. On Jumala antanut minulle muitakin saattomiehiä. Tämäkin, että saan täällä saarnata Jumalan sanaa, antaa uskomattoman paljon iloa ja voimia.
Jos murehditte ajallisia asioita, niin ottakaa taivaan linnusta ja kedon kukista esimerkkiä. Laulakaapa vaikka siionin laulu 192 - Oi, katsohan lintua oksalla puun... niin ymmärrätte miten ajalisiin asioihin pitää suhtautua.
En usko murheellisten kaipaavaan tuollaista "lohdutusta". Jos kaverilla loppuu raha ruokaan, niin ei siinä auta, vaikka kuinka kauniisti livertelisi oksalla puun.
...kuitenkin matkalle niin hyvä huolenpito kuin:
"Hiuhkarvakaan ei lähde päästäsi taivaallisen Isän sitä sallimatta".
ja Jumlala ei ihmisen tavoin unohda lupauksiaan.
Itselleni toi oli kerran älyttömän osuva:
Huomasin kerran hiuksen leikkuun jälkeen, että oli lähteny aika isolta alueelta hiukset pois. Sit tientenkin nuorena ihmisenä säihkähtää tuollaista aika paljon.
Eipä menny kun pari kuukautta niin hiukset alkoivat taas kasvamaan siitäkin kaljuutuneesta kohdasta.
Olet varmaan aika nuori kaveri.
Rohkenen väittää, että Sinulla on varmaan ollut aika helppo elämä.
Ihan rakkaudella sanoisin, että ei auta murheelliselle aina se viesti niistä taivaan linnuista, vaan jokin konkreettisempi lohdutus ehkä auttasi paremmin. Mutta siihen ehkä vaaditaan enemmän elämäkokemusta.
Synnin rakkauden sijaan puhuisin omalla kohdallani mieluummin elämän kiehtovuudesta, avoimesta mielestä uusille kokemuksille ja elämyksille sekä tietynlaisesta avarakatseisuudesta. Toisinaan mietin, onko jotkin ajattelu- ja elämäntapani liiaksi ristiriidassa uskoni kanssa, olenko kadottamassa uskon puhtauden ja uskon ensisijaisuuden, sen uskon perustan, jolle koko elämän tulisi perustua. Olen alkanut sopeutua aiempaa "kevyempään" elämään ilman suuria tunnontuskia. En enää ajattele elämän maalliseen alaan kuuluvista asioista niin uskokeskeisesti kuin aiemmin ja yllättäen tunnen olevani elämääni aiempaa tyytyväisempi. Yhteyden uskonyhteisöön tunnen säilyttäneeni entisenlaisena sisäisistä vähittäisistä muutoksistani huolimatta, mikä ei tosin olekaan vaikeata suurella paikkakunnalla. Silti toisinaan vaivaa kysymys, olenko ajautumassa liian pitkälle, hämärtyykö uskoni.
Onko muilla vastaavia kokemuksia? Haluatteko yhä säilyttää uskon ja elää uskovaisena, vaikka tämän päivän maallisen elämän tarjoamia kokemuksia ette aina kykene torjumaan, etenkään ajatuksissanne? Tarkoitan tässä lähinnä "teoilla uskon kieltämistä". Joku saattaisi kohdallani ajatella minun kieltävän uskoani teoillani. Minä puolestani ajattelen (varmaankin itsessäni vallitsevan synnin luvallisuuden sokaisemana), etteivät jotkin vähäiset maailmallisiksi yleisesti yhteisössämme katsottavat teot sulje pois uskossa elämisen mahdollisuutta. Onko se niin aivan joko tai? Olisi kiva kuulla muiden omakohtaisia kokemuksia.