En oo enää mitenkään kovin masentunut oikeesti, mut itsemurha käy päivittäin mielessä houkuttelevana ja kiellettynä varmana vapautuskeinona. On jollain sanoinkuvaamattomalla tavalla paha olla, mut masennus on vähentyny kyllä eksponentiaalisesti ihan yhtäkkii lääkkeitten noston jälkeen. Tajuan kuitenkin, että mulla on koko ajan kurja olla, mistään asiasta en kykene nauttimaan ja kaikki uuvuttaa, eikä oo keskittymiskykyä.
Oma lukunsa on myös tää kaikista käsittämättömin olo. Se tuntuu joskus kipuna kehossa, toisinaan taas pitää raapia ja purra ihoa. Kaikki on toivotonta jotenkin, kun mietin tulevaisuuttani.
Aikoinaan tein kamalassa masennuksessa joitain alustavia itsemurhasuunnitelmia ja ne on vieläkin mielessä. Ja jos vaan uskaltais, meiän asuinalueel ois tosi helppo jäädö junan alle. Vissiin aika kivuton ja mikä parasta varma lähtö. Ja itsemurha vaan oikeasti ON varma keino paeta tän elämän ongelmii. Koko ajan mä vaan katon netistä ihan pakkomielteisesti jo tietoa itsemurhan puolesta ja vastaan ja tunnen syyllisyyttä.
Mikä mua vaivaa :( En oo mitenkää todellakaan kovin masentunukaan enää, mut kärsin silti elämisestä. Ja jos joku tulee sanomaan, että tää johtuu lääkkeistä, niin voi toki olla, mut moneen vuoteen en oo ennen niitten alottamista oikeen muuta tuntenu ku masennusta, joka sillon ajoi mut näihin ajatuksiin. Ja tällä hetkellä siis kokonaisuudessaan ei oo tosiaankaan niin epämiellyttävää olla elossa kuin vaikka pari kuukautta sitten. Silti toivon vaan kuolemaa, itkettää, suututtaa yms., mut toisin ku aiemmin, ne tunteet ei oo sellasii ympäri vuorokauden vallitsevia riippumattomia pahanolon ja suremattoman surun tunteita. Jos joku sai mun kirjoituksesta jotain selvää, niin voi olla ylpeä itsestään :p
Oma lukunsa on myös tää kaikista käsittämättömin olo. Se tuntuu joskus kipuna kehossa, toisinaan taas pitää raapia ja purra ihoa. Kaikki on toivotonta jotenkin, kun mietin tulevaisuuttani.
Aikoinaan tein kamalassa masennuksessa joitain alustavia itsemurhasuunnitelmia ja ne on vieläkin mielessä. Ja jos vaan uskaltais, meiän asuinalueel ois tosi helppo jäädö junan alle. Vissiin aika kivuton ja mikä parasta varma lähtö. Ja itsemurha vaan oikeasti ON varma keino paeta tän elämän ongelmii. Koko ajan mä vaan katon netistä ihan pakkomielteisesti jo tietoa itsemurhan puolesta ja vastaan ja tunnen syyllisyyttä.
Mikä mua vaivaa :( En oo mitenkää todellakaan kovin masentunukaan enää, mut kärsin silti elämisestä. Ja jos joku tulee sanomaan, että tää johtuu lääkkeistä, niin voi toki olla, mut moneen vuoteen en oo ennen niitten alottamista oikeen muuta tuntenu ku masennusta, joka sillon ajoi mut näihin ajatuksiin. Ja tällä hetkellä siis kokonaisuudessaan ei oo tosiaankaan niin epämiellyttävää olla elossa kuin vaikka pari kuukautta sitten. Silti toivon vaan kuolemaa, itkettää, suututtaa yms., mut toisin ku aiemmin, ne tunteet ei oo sellasii ympäri vuorokauden vallitsevia riippumattomia pahanolon ja suremattoman surun tunteita. Jos joku sai mun kirjoituksesta jotain selvää, niin voi olla ylpeä itsestään :p
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa. Itsekään en koe olevani enää yhtä masentunut kuin joskus aiemmin. Ajattelen silti itsemurhaa ja suunnitelma on. Olen myös järjestellyt asioitani jonkin verran, että on sitten helpompi lähteä. Samalla tuntuu että voin paremmin. Elämä on ok mutta itsekkäänä ja laiskana ihmisenä itsemurha tuntuu helpolta vaihtoehdolta ja "ratkaisee kaiken". Vaikka oikeastihan se sotkee muiden elämän helvetiksi. Ja itsetuhoistahan täällä roikkuminenkin on, siis elämäminen. Joskus ajattelen eläväni jotta kärsisin mahdollisimman paljon, ei minulla ole oikeutta kuolla, päästä helpommalla. Elän piruuttanikin. Vastoinkäymiset ja ahdistus on kuin suolaa haavoihin. Kärsimyksestä ja kivusta voi myös saada jotain. En haluaisi mennä sieltä missä aita on matalin. Oikaista maaliin. Pitää kituuttaa prkle. Silti väsään jotain testamenttia ja pidän kuolemista ikään kuin takaovena. Pakoreittinä. Kyllä jokainen osaa kuolla ennen aikaisesti jos oikeasti haluaa. Kai tässä odotan oikeaa hetkeä. Oikeaa oikeutusta. Mutta ei hyvää hetkeä sole. Aina se jotain pilaa jonkun elämässä että täältä ominkäsin poistuu. Tai jotenkin mua lohduttaa ja auttaa myös se että koska millään ei ole mitään väliä, kuolema ei tunnu pahalta tms. niin millään ei ole mitään väliä. Se on oikeasti vapauttavaa. Kerran tässä vaan eletään, ainakin tätä elämää. Kai. Niin että aika paljon on mahdollisuuksia silloin kun kuolema ei henkilökohtaisen elämän päättymisenä pelota ja tämä elämä ei tarjoa mitään elettävää, mitään hyvää - mitään. Sellaisessa tilanteessa elämässä itsessään on mahdollisuuksia yksilölle, minulle, sinulle. Sellainen tunne kun tajuaa nukkuvansa ja kaikki on mahdollista, vaikkei nukukaan eikä aivan kaikki ole mahdollista, mutta ajatus siitä. Mitä väliä on millään? Ei mitään. Elämä on tämä tässä. Se päättyy ennemmin tai myöhemmin tavalla tai toisella jokatapauksessa. Miten haluaisit elää? Miten haluaisit kuolla? Hetki kerrallaan olemassa oloa. Kyllä se päättyy. Kun tulee vaikeita asioita voi ajatella että kaikki päättyy. Elämä ei ole ikuinen tila. Tiettävästi. On tämä tässä. Apuakin voi saada elämäänsä. Muutoksia voi tehdä. Kaikki on mahdollista.
Eikä tästäkään selostuksesta varmaan kukaan saa selvää. Ei en tehnyt kappalejakojakaan kun ei huvittanut. Eteenpäin sanoi mummo lumessa.
Ei itsemurha ratkaise mitään, ei tule ikuista olemattomuutta ainakaan minun uskomusten mukaan. Uskon että ihmiset joutuvat käymään tiettyjä asioita läpi olkoot se sitten tässä elämässä tai mahdollisessa kuolemanjälkeisessä. Toivon että löydät vielä iloa elämästä tai jonkun avun jonka kautta pääset eroon negatiivisista tuntemuksista(olkoot sitten vaikka raskain metallimusiikki). Kyllä kaikki muuttuu aina. Kannattaa puhua ihmisten kanssa omista tunteista, se voi olla vapauttavaa.