Miten vanhempasi suhtautuivat ammatinvalintaasi?

Tunnistan tunteen täysin.
Itsellä vanhemmat ensiksi kehottivat lukioon että saisi lisää miettimisaikaa. Ainoa minkä opin oli että tässä päässä ei tieto kauaa säily. Taidealalle suuntautuneisuus on ollut itselläkin selvää jo lapsesta saakka.
Nyt pääsin kuvataidetta opiskelemaan, iässä 25 vietettyäni pari vuotta erinäisiä ns. normaaleja töitä tehden. Todennut että mieluummin jahtaan unelmaani kuin teen turruttavan yhdentekevää liukuhihnatyötä mielikuvituksettomien, tylsän massan seassa.

Omille porukoille oli lähes sama mitä opiskelen, kunhan saisin töitä alalta edes jotenkin ja olisin valintaani tyytyväinen. No, mikään noista kohdista ei toteutunut. Ensin olin innoissani, kun pääsin amikseen metallipuolelle(kaikki "kovat" tyypit teki kovaa duunia). Alkuunsa lupailtiin, että alalla on töitä vaikka muille tarjota, mutta heti toisena opiskeluvuonna opettaja ilmoitti: "Joo tuskin teistä kukaan pääsee töihin ellei erikoistu insinööriksi tai muuten tee jatko-opintoja." Tottahan se oli. En ole tehnyt metalli-alan töitä kuin kolme kuukautta ja sekin kuntouttavaatyötoimintaa sossumammojen säälistä. Alaan meni kiinnostus. Sivarissa sitten löysin uuden kutsumukseni, kun pääsin kiinteistönhuoltoon terkkarille. Uutta koulutusta olen vielä vailla, mutta eiköhän sekin järjesty pikapuoliin(meni hieman oman elämänkerran puolelle, mutta tuskin se haittaa).

no itse olen nyt menossa lukioon ja tiedän jo nyt haluavani opiskella tulkkausta/kielenkääntämistä yliopistossa. sekään ei ole maailman varmin ala, mutta onko loppuviimeksi mikään? lukuunottamatta hoitoalaa.

vanhempani olivat hieman huolissaan aluksi, mutta hyväksyivät asian. itse odotan innolla tulevaan työhöni opiskelua. lukion kun jaksaisi käydä ensin... :D

Oon ite 15v. Äiti luulee, että musta tulee eläinlääkäri. Halusinkin 13-vuotiaana. Innostuinkin leipomisesta ja leivon joka viikko. Sitten tajusin 14-vuotiaana, että haluunkin leipuriks. En oo kertonu äidille, mut kyl se saa tietää sitte ku haen ammattikouluun.