Aivan pakko purkaa tuntemuksia edes tänne kun ei ole henkilökohtaisesti ketään kenelle tästä mitään kehtaisin sanoa, mikä on tavallaan vain huono juttu koska kukaan ei ikinä tiedä mitä sisälläni ajattelen ja tunnen eikä kukaan osaa "kannustaa" minua. Ja on välillä vaikeaa kun kaikkein eniten tarvitsisinkin juuri tukea muilta.
Minulla on aina ollut huono itsetunto, mutta näin vanhimmiten se on jotenkin yllättäen vain vahvistunut. Nyt olen 20v. Toisina aikoina huono itsetunto vaivaa vähemmän ja toisina enemmän ja joskus tulee oikein itseinhon ylikuormitus. Vaikka välillä tuntuu että itsetuntoni on mitä parhain niin aina jotenkin jostakin se romahtaa ja aina vain uudestaan huomaan miten surkea itsetunto mulla todellisuudessa onkaan.
Välillä en osaa arvostaa ja hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen ja usein vertaan itseäni minua kauniimpiin naisiin ja uskon olevani näiden kaunottarien joukossa oikea rupikonna.
En ole koskaan seurustellut tai ollut lähemmissä väleissä kenenkään kanssa koska koen etten kelpaa kenellekään ja minussa ei ole tarpeeksi sitä jotain.
Myös luonteenpiirteeni aiheuttaa minulle paljon epävarmuutta koska olen hiljainen ja tylsä hissukka. Muuten olen ihan iloinen ja mukava, mutta sekin välillä on vain epävarmuuteni piilottamista. Harvoin puhun kenellekään mitään ellei toinen osapuoli aloita keskustelua. Ja jos on monta ihmistä samassa tilassa ja minua ei huomioida niin muutun poissaolevaksi ja en puhu mitään ja yleensä siinä vaiheessa kun minua ei oteta ollenkaan huomioon en haluaisi mitään muuta niin paljon kuin vain haihtua ilmaan ja poistua paikalta.
...
Minulla on aina ollut huono itsetunto, mutta näin vanhimmiten se on jotenkin yllättäen vain vahvistunut. Nyt olen 20v. Toisina aikoina huono itsetunto vaivaa vähemmän ja toisina enemmän ja joskus tulee oikein itseinhon ylikuormitus. Vaikka välillä tuntuu että itsetuntoni on mitä parhain niin aina jotenkin jostakin se romahtaa ja aina vain uudestaan huomaan miten surkea itsetunto mulla todellisuudessa onkaan.
Välillä en osaa arvostaa ja hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen ja usein vertaan itseäni minua kauniimpiin naisiin ja uskon olevani näiden kaunottarien joukossa oikea rupikonna.
En ole koskaan seurustellut tai ollut lähemmissä väleissä kenenkään kanssa koska koen etten kelpaa kenellekään ja minussa ei ole tarpeeksi sitä jotain.
Myös luonteenpiirteeni aiheuttaa minulle paljon epävarmuutta koska olen hiljainen ja tylsä hissukka. Muuten olen ihan iloinen ja mukava, mutta sekin välillä on vain epävarmuuteni piilottamista. Harvoin puhun kenellekään mitään ellei toinen osapuoli aloita keskustelua. Ja jos on monta ihmistä samassa tilassa ja minua ei huomioida niin muutun poissaolevaksi ja en puhu mitään ja yleensä siinä vaiheessa kun minua ei oteta ollenkaan huomioon en haluaisi mitään muuta niin paljon kuin vain haihtua ilmaan ja poistua paikalta.
...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Onpa tuttuja tunteita ja ajatuksia ajalta, kun itsekin olin saman ikäinen. Nykyään ajattelen "hiljaisista ja tylsistä hissukoista" niin, että monet heistä paljastuvat oikein fiksuiksi ja lämpimiksi ihmisiksi, jotka eivät vain halua olla äänekkäitä "päällepäsmäreitä". Varmasti moniin miehiinkin vetoaa rauhallinen ja mukava nainen.
Olet miettinyt paljon sosiaalista käyttäytymistäsi. Olen huomannut, että juuri ne, jotka aktiivisesti aloittavat keskusteluja, ovat myös usein pidettyjä ja sydämellisiä ihmisiä. Kunpa olisin itsekin nuorempana tajunnut olla aktiivisempi ottamaan yhteyttä ihmisiin. Keskustelujen aloittaminen voi aluksi olla nihkeää ja hankalaa, mutta varmasti palkitsee myöhemmin. Tutustumistahan se vain on.
Ja mitä tulee ulkonäköasioihin... Mielestäni ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa, ei todellakaan, eikä itsensä vertaaminen toisiin johda loppujen lopuksi mihinkään hyvään.
MUTTA... Olen kokenut hyväksi muokata ulkonäköäni sellaiseksi, että itselläni on parempi olla. Muokkauksella tarkoitan siis vain istuvia, nättejä vaatteita, hiusten laittamista, kevyttä meikkaamista ym. En siis kannusta esim. meikkaamaan, vaan kenties korostamaan jotenkin omaa persoonallisuuttasi ja tuomaan omat hyvät puolet esille.
Jos edes jotain pientä kannustuksen sanaa voin sanoa, niin tuo epävarmuus hälvenee iän myötä. : ) Monenlaiset kokemukset opiskelussa, työssä ja ihmissuhteissa kasvattavat varmasti jokaista... Minulla se on vaatinut valtavasti noloja tilanteita, itseni häpeämistä, ahdistusta, itselle nauramista yms., mutta ainakin näin lähes 3-kymppisenä on sentään itsevarmempi olo.
Anteeksi vain mutta ei hälvene iän myötä. Olen aina ollut aloittajan kaltainen persoona ja parinkympin kynnyksellä elin siinä harhauskossa että tuo huono olo ja huono itsetunto katoaa aikuisuudessa kun on kodit, työt, harrastukset ja ihmissuhteet. Päinvastoin olo vain pahenee. Olen nyt 33v ja en koskaan ole miettinyt elämäni päättämistä niin paljoa kun nyt. Karkoitan kaikki ympäriltäni olemalla vetäytyvä, hiljainen erakko luonne eikä kukaan kaipaa seuraani jos ei vanhempia oteta lukuun. Olen yksinäisempi kuin koskaan. Kaikki parisuhteetkin kariutuu kun ei enään edes tiedä miten olla ihmisten kanssa. Mulla on yksinäinen työ ja yksinäinen harrastus ja ne ovat enään elämäni kantavin voima toistaiseksi.
Jos jään työttömäksi tai en voisi harrastaa olisi sen minun elämäni kuolinisku. Ei olisi yksinkertaisesti enään mitään.
Sama täällä. Itsetunto lähti paranemaan päälle parikymppisenä, mutta muutaman vuoden kuluttua alkoi tasainen alamäki. Nyt 37-vuotiaana itsetunto ja itseluottamus on ihan pohjamudissa. En pysty tekemään muiden nähden mitään, en edes sitomaan kengännauhoja ilman että kädet tärisee.
Jatkuvasti kaikkialta saa kuulla ja lukea, kuinka ihmiset kertovat iän myötä oppineensa olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelee ja vapautuneensa elämään omina itsenään. Minulla taas on koko ajan epävarmempi olo.
En kestä pienintäkään kritiikkiä enkä epäonnistumisia. Tällaisena on niin kamala elää, että toivon vain, että elämä olisi mahdollisimman pian eletty.
Vahva sama.
Ikää on aika tarkalleen 31v eikä tuo itsetunto tuosta mitenkään ainakaan parempaan päin ole mennyt. takana ei ainoatakaan seurustelusuhdetta ja muutenkin tuntuu että alan olemaan aika eristäytynyt erakko.
välillä toki tuntuu että itsetunto on ihan normaalilla tasolla mutta sitten yleensä yhtäkkiä jollain tapaa matto vedetään jalkojen alta ja romahdan takaisin kamalaksi itsekseni.
olen huumorintajuinen, hauska, lempeä. ihan mukava mies. tiedostan sen todella hyvin. sääli vain että pääkoppani ei sitä asiaa suostu hyväksymään. yksinkertaisesti vain inhoan itseäni.
Hei.
Pohdit huonoa itsetuntoasi ja toteat, että tarvitsisit tukea muilta ihmisiltä. Se on totta, me kaikki tarvitsemme tukea muilta. En sano vain lohduttaakseni sinua vaan todetakseni aivan tosiasian, ympärillämme on paljon sellaisia ihmisiä, jotka kärsivät ihan samasta kuin sinä; huonosta itsetunnosta. Itseään ei kannattaisi vertailla kehenkään. Sanot olevasi hiljainen. Hiljaisia ihmisiä on paljon eikä se ole missään tapauksessa mikään huono asia. Ei kaikkien kuulu eikä tarvitse olla sosiaalisia ja puheliaita. Olisi hankalaa ja aika kamalaa, jos kaikki olisimme samanlaisia. Epävarmoja ja arkoja ihmisiä on sinunkin lähipiirissäsi vaikket uskoisi.
Jospa yrittäisit rohkeasti pikkuisin askelin seurassa menemään mukaan ja vaikka aloittamaan keskustelua... Ja kehu itsesi vähintää kerran päivässä, olethan ainutlaatuinen iloinen ja mukava tyyppi, jollaista ei ole toista. Sinussa on paljon hyvää... muista sitä kaikkea. Ja kun tapahtuu edistystä jossain sosiaalisessa tilanteessa oltuasi, itsetuntosi pikkuhiljaa kohenee.
Hyvää kesää sinulle,
Pirkko-pappi
Turhaa täällä epäonnistumisia pelkää, päinvastain niitäkin pitää tehdä! Sitä paitsi ihmiset tarkkailevat itseään, ei ne kerkiä muiden mokia huomioida. Liikunta, etenkin kuntosaloharjoittelu parantaa hyvin itseluottamusta ja reenin jälkeen elämä tuntuu paljon valoisemmalta.
Minusta ihmiset ei juuri muuta teekään kuin kyttäävät toisten mokia. Kun onnistuu nolaamaan itsensä jossakin tilanteessa ja muutenkin häpeää silmät päästään, ihmiset vielä syventävät sitä häpeää inttämällä "Miksi ihmeessä sinä sille noin sanoit?" tai "Miksi sinä noin teit?". Ikään kuin se itse häpeä ei olisi tarpeeksi inhottava rangaistus omasta mokasta.
Itselläni taas ei itsetunto ole kohentunut juuri lainkaan ainakaan naisten suhteen, tälläkin hetkellä kiduttaa kun on eräs nainen jota näen joka arkipäivä ja olen kai sitten ihastunut mutta pirun itsetunto alkaa oikkuilemaan. Tää tila vaikuttaa menevän kokoajan huonompaan päin ja aina vain paskempana itseni näen että nyt välttelen tätä naista ja muitakin naisia. Tuskastuttavaa myös kun naisesta olen ollut huomaavinani kiinnostuksen merkkejä, mutta silti joku pieni ääni sanoo ettei se kuitenkaan ole.
Tänäviikonloppuna törmäsin tähän naiseen sitten baarissa tiskillä ja menin ihan vaikeaksi sönkkääjäksi ja aika töykeän oloisesti nyt jälkeenpäin ajatellen kai häivyin siitä itsetuntoahdistuksissani sitten pöytään juomineni jättäen naisen sinne. Joo ei näytä alkoholi auttavan yhtään tähän asiaan. Nyt tuntuu että pää hajoaa enkä kestä tätä kohta enää, pitääkö mun yhden ihmisen takia kohta hakea sairaslomaa tai jotain, ottaa loparit tms. kunhan ei tarvisi enää nähdä. Ajattelen välillä että ehkä se sitten helpottaa kun hän löytää miehen, mutta toisaalta pelkään myös että sitten tulee kahta kauheampi masennus kun menetin mahkuni enkä uskaltanut tehdä mitään. Vaikka eipä se nainen nyt minusta enää voi ainakaan olla kiinnostunut kaiken jälkeen.