Olen kolmekymppinen yksin asuva nainen, jolla on diagnosoitu yleistynyt ahdistushäiriö, keskivaikea masennus, ptsd ja lisäksi takana on vuosia sitten kaksi vuorokautta kestänyt psykoottinen tila. Kärsin selittämättömästä uupumuksesta, keskittymisvaikeuksista ja voimakkaista sosiaalisista jännitystiloista, uupumuksen ja sosiaalisten pelkojen takia paikalleen jämähtänyt elämäntilanne masentaa myös kovasti.
Nyt kesän alettua on aika jälleen tavata omaisia ja sukulaisia erilaisissa juhlissa ja tapahtumissa. Meidän suvussa ei noin vain luisteta niistä, vaan pois jäämisistä seuraa kyselyjä ja selvityspyyntöjä, paheksuntaa ja kummasteluja. Lyhyesti sanottuna: minun on osallistuttava.
Pelkkä ajatus siitä, että parin päivän päästä on pakattava laukut ja lähdettävä kotiseudulle, jossa alkaa sukulaisvierailujen ja sukujuhlien rumba, uuvuttaa minut täysin. En edes aamuisin pääse sängystä ylös, jos alan sitä miettiä. Menen totaalisen jumiin enkä pysty muuta kuin tuijottamaan ahdistuneena seinään.
En tiedä, miksi juuri omaisten ja sukulaisten tapaaminen ottaa niin koville, miksi se on niin kauhean vaikeaa ja raskasta. Kavereiden seurassa minulla ei ole vastaavia ongelmia. Jotenkin koen, etten voi sukulaisten seurassa olla oma itseni. Lisäksi kysymykset ja hälinä, joka tapaamisiin aina liittyy, on minulle suuri stressi. Olen sukujuhlista kotiuduttuani saanut aiempina vuosina pari kertaa hermoromahduksen, jossa olen yksin ollessani itkenyt, huutanut ja raivonnut, paiskonut tavaroita ja lopulta nukkunut monta tuntia lopen uupuneena.
Onko muilla tällaisia kokemuksia? Miten helpottaa sukulaisten kohtaamisen ahdistusta ja stressiä? Mikä voisi olla syy tällaiseen?
Nyt kesän alettua on aika jälleen tavata omaisia ja sukulaisia erilaisissa juhlissa ja tapahtumissa. Meidän suvussa ei noin vain luisteta niistä, vaan pois jäämisistä seuraa kyselyjä ja selvityspyyntöjä, paheksuntaa ja kummasteluja. Lyhyesti sanottuna: minun on osallistuttava.
Pelkkä ajatus siitä, että parin päivän päästä on pakattava laukut ja lähdettävä kotiseudulle, jossa alkaa sukulaisvierailujen ja sukujuhlien rumba, uuvuttaa minut täysin. En edes aamuisin pääse sängystä ylös, jos alan sitä miettiä. Menen totaalisen jumiin enkä pysty muuta kuin tuijottamaan ahdistuneena seinään.
En tiedä, miksi juuri omaisten ja sukulaisten tapaaminen ottaa niin koville, miksi se on niin kauhean vaikeaa ja raskasta. Kavereiden seurassa minulla ei ole vastaavia ongelmia. Jotenkin koen, etten voi sukulaisten seurassa olla oma itseni. Lisäksi kysymykset ja hälinä, joka tapaamisiin aina liittyy, on minulle suuri stressi. Olen sukujuhlista kotiuduttuani saanut aiempina vuosina pari kertaa hermoromahduksen, jossa olen yksin ollessani itkenyt, huutanut ja raivonnut, paiskonut tavaroita ja lopulta nukkunut monta tuntia lopen uupuneena.
Onko muilla tällaisia kokemuksia? Miten helpottaa sukulaisten kohtaamisen ahdistusta ja stressiä? Mikä voisi olla syy tällaiseen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kai se syy on siinä, että tuollaisissa kokoontumisissa suvun rouvat sitten vertailevat kenen lapset on menestyneet parhaiten. Ja jos itse koet ahdistusta ja häpeää omasta elämäntilanteestasi, niin saatat helposti myös olettaa muiden arvostelevan sinua, piti se sitten paikkansa tai ei.
Itse olen ratkaissut ongelman jättämällä tuollaiset touhut väliin. Jos joku kyselee perään niin maailma on täynnä kaiken laista flunssaa ja ripulia. Kyllä sitä aina jonkun selityksen keksii, ja se on mulle aivan yhdentekevää uskooko sitä kukaan vai ei. Päätän itse tekemisistäni, ei sitä suku rupea sanelemaan missä ja kenen kanssa aikaani vietän.
En tiedä sinun tilannettasi, millainen sukusi on ja miten vahva persoona olet kestämään oman pään pitämisen seuraukset, mutta voisitko vaikka ensin puhua omien vanhempiesi kanssa asiasta?
Yksi konsti on, jos ei mitään keinoa livistää ole, että yrität etukäteen HIUKAN pohtia mitä kysymyksiä mahdollisesti saattaa eteen tulla ja miten niihin vastaat. Ja painotus sanalla HIUKAN, EI mitään monen viikon vatkaamista ja kauhuskenaarioita. Vähän samaan tapaan kuin valmistautuisit esiintymään luokan edessä. Suunnittelet asiat niin pitkälle kuin pystyt ja sen jälkeen loppu menee omalla painollaan. Tsemppiä!