Haaste - diagnosoi minut!

Mitäpä tuohon on maallikolla lisäämistä. Sinulle on jo joku alan ammattilainen tehnyt diagnoosin, masennus.
Olet vielä nuori, vähän on elämänkokemusta ja siksi sinulla ei psyykkisiä työkaluja käsitellä paineita ja haasteita. Jokainen yksilö on ainutlaatuinen ja kehittyy omaa tahtiaan. Jospa ajan myötä saat lisää henkistä sietokykyä kohdata työelämässä ja yhteiskunnassa tarvittavia haasteita ja paineita.

Älä ajattele tulevaisuuttasi vielä noin lukkoon lyödyksi vaan ota nyt rennosti. Kun olet lahjakas, niin pärjäilet eri ammateissa. Jos olet herkkä, niin kannustan sinua tekemään hommia, jotka ovat helppoja ja joissa ei ole liikaa vastuuta.

Ja kyllä meidän ihmisten pitää elää omaa elämäämme. Niitä toisten odotuksia on mahdoton täyttää. En ole todellakaan mikään ammattilainen, mutta elämää olen jo nähnyt.

Aika monella on enemmän ja vähemmän. Googleta "erityisherkkyys"

Diagnoosi: Mukavuuden haluinen laiskimus, joka kuvittelee itsensä olevan tärkeämmän kuin todella olet. Pipo myös pikkaisen liian kireällä.

Lääke: Pistä lippiksen säätöhihnaa vähän löysemmelle, päätä mitä haluat elämältä ja toteuta se. Pidä siinä ohessa hauskaa, liiku raikkaassa ulkoilmassa ja matkustele. Pistä hihat heilumaan ja tee töitä.

Onhan kaikki fyysiset sairaudet suljettu pois mitkä voisi aiheuttaa väsymystä ettei jaksa käydä töissä?

Minullekin tuli mieleen jokin fyysinen sairaus. Itselläni oli samat oireet yli 10 vuotta, moni luuli sossupummiksi ja laiskimukseksi. Lopulta oireet pahenivat ja minut laitettiin aivojen magneettikuvaukseen. Diagnoosi pamahti sen myötä välittömästi: MS-tauti.

Jälkeen päin olen huomannut, että kaikki oireeni ja "saamattomuuteni" johtuu MS-taudista.

Masennus voi olla elinikäinen sairaus, eikä lyhytterapialla tai lääkityksellä aina lähde. Masennus tällöin voi pysyä korkeintaan hallinnassa, jonka kanssa elää kuin reuman kanssa.

Mitkä yhteiskunnan odotukset väsyttävät sinua? Ovatko ne ristiriidassa omien arvojesi kanssa? Mietit pystytkö vastaamaan odotuksiin, vaikka olet lahjakas monella tapaa. Millä tavalla odotukset ylittävät sen, mitä sinulla on annettavana? Vai onko haastetta liian vähän? Joskus sekin voi uuvuttaa, jos on enemmän resursseja kuin mitä työssä pääsee käyttämään. Pärjäisitkö jos työssä saisit itse määrätä, mitä teet ja miten?

Hmm. Kiitos vastauksista. Olen tosiaan miettinyt tuota fyysistä puoltakin, että onko siellä jotain vialla. Monet eri verikokeet olen käynyt antamassa, ja kaiken pitäisi olla ok. Tuskin minua mikään kovin tappava sairaus tällä hetkellä kalvaa (vai mistäs sitä koskaan tietää). Olen fyysisesti terve ja oikein hyvässä kunnossa.

Minua väsyttää se, että yhteiskunta odottaa minun ensin opiskelevani itselleni kivan ammatin (mahdollisimman nopeasti totta kai) ja menevän sen jälkeen töihin systeemiä pyörittämään ja veroja maksamaan. Onhan tämä siinä mielessä ristiriidassa omien arvojeni kanssa, että sellaiset asiat kuin raha, menestyminen ja kasvu eivät ole koskaan olleet minulle kovin tärkeitä.

Minusta pieni ja heikko ihminen unohtuu aivan liian usein. Minusta asioita tulisi tehdä enemmän ihmislähtöisesti ja yksilön tarpeita kuunnellen, ei aina mielessä vain raha ja kustannustehokkuus. Koen, että minua yritetään väkisin tunkea muottiin johon en mahdu, ja se on kivuliasta.

Osalle työn paiskiminen ja ura mielessä eläminen sopii oikein hyvin ja se heille suotakoon, mutta please, meidän pitäisi ymmärtää, ettei se ole kaikille mahdollista. Koen olevani herkkänä yksilönä jonkinlainen indikaattori yhteiskuntamme tilasta, kuten joku tällä palstalla hyvin kirjoitti. Heikoimmat eivät tule kuulluksi, heitä ei ymmärretä, he jäävät vahvempien jalkoihin itkemään.

Mitä minulla olisi annettavana? Ymmärrystä, kärsivällisyyttä, kuuntelevaa korvaa. Kun on itse käynyt mielen ongelmiensa takia syvissä kuopissa, niin pystyy hyvin ymmärtämään niitä, jotka ovat vastaavassa tilanteessa. Ehkä voisin kuvitella itseni jonkinlaisessa auttamistyössä. Jos joskus jaksan.

Kaiken maailman tittelit ja statukset saisi mielestäni heittää roskakoriin: minulle niillä ei ainakaan ole mitään merkitystä. Minulla voisi älykkyyteni puolesta olla mahdollisuuksia vaikka kuinka vaativiin asiantuntijatehtäviin ja sitä kautta paksuun lompakkoon, mutta ei kiinnosta.

Minulle on tärkeintä, että saan olla ihminen toiselle ihmiselle. Jos se tarkoittaa sitä, että saisin oman jaksamiseni mukaan vaikka kerran viikossa käyttää yksinäistä vanhusta pienellä lenkillä puistossa, niin mikäs sen parempaa. Rahaa siitä tuskin juurikaan heruisi, mutta mitä väliä? Minulle riittää, että tulen juuri toimeen, en ole mikään tuhlaaja.

Samalla voisin harrastella, opiskella ja tutkia itseäni kiinnostavia aiheita. Ja JOS joskus saisin itseni kuntoutettua niin että olisi enemmän voimia, niin voisin vaikka lähteä opiskelemaan ja mikä ettei pyrkiä sitten vaikka työelämään, jos sillä on tarjota minulle jotain. Olen avoin kaikelle. Ei ole viisasta vielä tässä vaiheessa käsikirjoittaa loppuelämäänsä valmiiksi, koska mitä tahansa voi tapahtua.

Pointti on se että yrittää parhaansa ja maksaa ne veronsa jos siihen pystyy. Mutta minusta on surullista, jos yksikin ihminen repii itsensä rikki tämän ajan työelämän paineissa ja uhraa itsensä talouskasvun alttarille.

Huomasin tuossa ihan äskettäin, että psykologiahan on todella mielenkiintoista. Johtuu varmaan omasta taustasta, että haluaa paremmin ymmärtää ihmismielen kiemuroita ja oppia samalla lisää itsestään. Ehkä se mun juttu olisi enemmän tätä kuin niitä kylmiä luonnontieteitä, joita tuli päntättyä lukiossa ihan tarpeeksi?