Narsismi, josta olen lukenut nyt viikon sisään kovasti. Voisiko mieheni olla narsisti?
Pikavilkaisu elämäämme..
Kaikki alkoi kuin sadussa, muistan miettineeni voiko olla edes totta tuollainen mies. Nopeasti edettiin suhteessamme, miehen aloitteesta, aina. Toki itsekin olin onneni kukkuloilla, kun mies halusi muuttaa luokseni kun ei kestänyt öitä erossa. Teki toisinaan yötöitä ja aina odotti ruusu tai ihania viestejä aamulla pöydällä. Yllätti tuon tuosta muutenkin pienillä ja suurilla lahjoilla. Kosi oikein kunnolla ja heitin omat periaatteeni nurkkaan, naimisiinkin mentiin parin vuoden seurustelun jälkeen. Omia ystäviään ei juurikaan tapaillut, eikä minuakaan heille esitellyt kuin sattuman kautta. Minun ystäviä tapailtiin yhdessä, mutta aina he jotenkin huonosti häntä kohtelivat (hänen mielestään) tai eivät muuten häntä miellyttäneet. Silti hän "uhrautui" mukaan. Vuosien aikana kyllä tapaamiset ja yhteydenpito vähenivät omienkin ystävieni kanssa. Itsestäni kaiketi johtuen, mies ei koskaan kieltänyt minua menemästä tai tekemästä. Olisiko syy ollut, että olimme tiiviisti yhdessä ja mies koki vierailut epämukavaksi. Ei välttämättä edes sanonut mitään, mutta käyttäytyi ennen ja jälkeen marttyyrimsisesti. Olin niiiin ylpeä, kun olin tuollaisen kultakimpaleen elämääni saanut. Lapsikin haluttiin, tämä oli yhteinen päätös. Raskauden alkuun saaminen kesti muutaman vuoden ja vaati rankkoja hoitoja. Raskauden loppupuolella, mies muuttui. Hän ei tiennyt mitä halusi elämältä, käyttäytyi kuin pikku lapsi. Pakenikeskustelua ja asioiden selvittelyä. Syytteli, syytteli ja syytteli, minua mitä ihmeellisimmistä asioista. Itse en ollut moista huonoa suhteessamme nähnyt tai kokenut, olin tuntenut oloni kuin prinsessaksi. Kuukauden verran kesti sitä kriisiä, jonka aikana lopulta myönsin syyllisyyteni kaikkiin miehen syytöksiin, halusin suhteemme jatkuvan ja olin pettynyt itseeni kun en ollut huomannut miten huonosti puolisoni voi kanssani. Mies palasi takaisin ja pitkään huvittelun aikaan saamaani pahaa. Syntyi ihana lapsi ja elämä palautui uomiinsa. Muistan huomanneeni miehessä tämän jälkeen toisinaan turhautumista ja kyllästymistä. Autoja hän on aina vaihdellut useammin kuin monet sukkia, tavaralla täyttänyt elämäänsä muutenkin. Itsekin lähdin tuohon kulutushysteriaan jossain kohdin tulotason noustessa mukaan. Huomasin pian, ettei se toimi kohdallani. Rakennettiin sitten pian lapsen syntymän jälkeen talokin, tuo taas vähensi levottomuutta muun elämän suhteen. Saatiin toinen lapsi, joka oli ensimmäistä vaativampi joka suhteessa. Mies pakeni salasuhteeseen, josta jäi kiinni noin puolen vuoden kuluttua. Ennen kiinni jäämistään olin pari kuukautta yrittänyt keskustella suhteemme tilasta, ensin miehen mielestä ei ollut mitään vikaa. Sitten taas alkoi samanlainen syyttely kuin edelliselläkin kerrallaan. Nyt vain asiat olivat vielä hullummin, olin kohdellut häntä aina todella väärin. Hän tunsi itsensä suorastaan sairaaksi kanssani. Annoin taas periksi, olin valvonut itkevän lapsen kanssa 9kk, olin varmasti ollut aivan kamala. Itse en ollut huomannut. Koitin huomioida miestä kuitenkin tuona raskaana aikana. Ostin korvatulpat, peräsin sängyn toiseen huoneeseen, kehoitin yöpymään aina työreissuilla hotelleissa jos se olisi mahdollista. Mies taas kehotti minut hakemaan apua mielenterveysongelmiini. Olinhan aivan hullu, jopa psykopaatti. Tein koko perheen elämän sairaaksi. Ja minähän hakeuduin.
Sitten mies jäi kiinni. Yhden päivän oli katuvainen, itkuinen ja uhkasi jopa tappaa itsensä. Mies muutti jopa pois kotoa, puheet tästä alkoivat tosin jo ennen kiinni jäämistä. Hänen vain piti päästä pois läheltäsi, kun oli niin huono olo. En ollut rakastanut häntä riittävästi, en ollut arvostanut/kunnioittanut, en ollut huomioinut. Hän sen sijaan oli aina pitänyt minua niin hyvänä, viimeisestä oltiin vielä samaa mieltä.
Tänä aikana selvisi myös miljoonasti valheita koko suhteemme ajalta, joita mies oli minulle selittänyt. Niiden selvittely jäi tuon uskottomuuden alle. Reilun kolme kuukautta mies asui muualla, minä lasten kanssa vanhassa kodissamme. Haettiin avioeroa ja sovittiin lasten tapaamista. Jossain kohdin minä siirryin uhrin roolista syyllisen rooliin ja joku ihme sai minut pyytelemään miestäni takaisin. Lopulta hän palasikin, uhrina, huonosti kohdeltuja. Sai minut hyvittelemään. Parisuhdeterapiassa käytiin heti uskottomuuden selvittyä, sielläkin vain minua syyteltiin. Terapiaa jatkettiin, kunnes mies koki, että asiat oli saatu kuntoon.
Pikavilkaisu elämäämme..
Kaikki alkoi kuin sadussa, muistan miettineeni voiko olla edes totta tuollainen mies. Nopeasti edettiin suhteessamme, miehen aloitteesta, aina. Toki itsekin olin onneni kukkuloilla, kun mies halusi muuttaa luokseni kun ei kestänyt öitä erossa. Teki toisinaan yötöitä ja aina odotti ruusu tai ihania viestejä aamulla pöydällä. Yllätti tuon tuosta muutenkin pienillä ja suurilla lahjoilla. Kosi oikein kunnolla ja heitin omat periaatteeni nurkkaan, naimisiinkin mentiin parin vuoden seurustelun jälkeen. Omia ystäviään ei juurikaan tapaillut, eikä minuakaan heille esitellyt kuin sattuman kautta. Minun ystäviä tapailtiin yhdessä, mutta aina he jotenkin huonosti häntä kohtelivat (hänen mielestään) tai eivät muuten häntä miellyttäneet. Silti hän "uhrautui" mukaan. Vuosien aikana kyllä tapaamiset ja yhteydenpito vähenivät omienkin ystävieni kanssa. Itsestäni kaiketi johtuen, mies ei koskaan kieltänyt minua menemästä tai tekemästä. Olisiko syy ollut, että olimme tiiviisti yhdessä ja mies koki vierailut epämukavaksi. Ei välttämättä edes sanonut mitään, mutta käyttäytyi ennen ja jälkeen marttyyrimsisesti. Olin niiiin ylpeä, kun olin tuollaisen kultakimpaleen elämääni saanut. Lapsikin haluttiin, tämä oli yhteinen päätös. Raskauden alkuun saaminen kesti muutaman vuoden ja vaati rankkoja hoitoja. Raskauden loppupuolella, mies muuttui. Hän ei tiennyt mitä halusi elämältä, käyttäytyi kuin pikku lapsi. Pakenikeskustelua ja asioiden selvittelyä. Syytteli, syytteli ja syytteli, minua mitä ihmeellisimmistä asioista. Itse en ollut moista huonoa suhteessamme nähnyt tai kokenut, olin tuntenut oloni kuin prinsessaksi. Kuukauden verran kesti sitä kriisiä, jonka aikana lopulta myönsin syyllisyyteni kaikkiin miehen syytöksiin, halusin suhteemme jatkuvan ja olin pettynyt itseeni kun en ollut huomannut miten huonosti puolisoni voi kanssani. Mies palasi takaisin ja pitkään huvittelun aikaan saamaani pahaa. Syntyi ihana lapsi ja elämä palautui uomiinsa. Muistan huomanneeni miehessä tämän jälkeen toisinaan turhautumista ja kyllästymistä. Autoja hän on aina vaihdellut useammin kuin monet sukkia, tavaralla täyttänyt elämäänsä muutenkin. Itsekin lähdin tuohon kulutushysteriaan jossain kohdin tulotason noustessa mukaan. Huomasin pian, ettei se toimi kohdallani. Rakennettiin sitten pian lapsen syntymän jälkeen talokin, tuo taas vähensi levottomuutta muun elämän suhteen. Saatiin toinen lapsi, joka oli ensimmäistä vaativampi joka suhteessa. Mies pakeni salasuhteeseen, josta jäi kiinni noin puolen vuoden kuluttua. Ennen kiinni jäämistään olin pari kuukautta yrittänyt keskustella suhteemme tilasta, ensin miehen mielestä ei ollut mitään vikaa. Sitten taas alkoi samanlainen syyttely kuin edelliselläkin kerrallaan. Nyt vain asiat olivat vielä hullummin, olin kohdellut häntä aina todella väärin. Hän tunsi itsensä suorastaan sairaaksi kanssani. Annoin taas periksi, olin valvonut itkevän lapsen kanssa 9kk, olin varmasti ollut aivan kamala. Itse en ollut huomannut. Koitin huomioida miestä kuitenkin tuona raskaana aikana. Ostin korvatulpat, peräsin sängyn toiseen huoneeseen, kehoitin yöpymään aina työreissuilla hotelleissa jos se olisi mahdollista. Mies taas kehotti minut hakemaan apua mielenterveysongelmiini. Olinhan aivan hullu, jopa psykopaatti. Tein koko perheen elämän sairaaksi. Ja minähän hakeuduin.
Sitten mies jäi kiinni. Yhden päivän oli katuvainen, itkuinen ja uhkasi jopa tappaa itsensä. Mies muutti jopa pois kotoa, puheet tästä alkoivat tosin jo ennen kiinni jäämistä. Hänen vain piti päästä pois läheltäsi, kun oli niin huono olo. En ollut rakastanut häntä riittävästi, en ollut arvostanut/kunnioittanut, en ollut huomioinut. Hän sen sijaan oli aina pitänyt minua niin hyvänä, viimeisestä oltiin vielä samaa mieltä.
Tänä aikana selvisi myös miljoonasti valheita koko suhteemme ajalta, joita mies oli minulle selittänyt. Niiden selvittely jäi tuon uskottomuuden alle. Reilun kolme kuukautta mies asui muualla, minä lasten kanssa vanhassa kodissamme. Haettiin avioeroa ja sovittiin lasten tapaamista. Jossain kohdin minä siirryin uhrin roolista syyllisen rooliin ja joku ihme sai minut pyytelemään miestäni takaisin. Lopulta hän palasikin, uhrina, huonosti kohdeltuja. Sai minut hyvittelemään. Parisuhdeterapiassa käytiin heti uskottomuuden selvittyä, sielläkin vain minua syyteltiin. Terapiaa jatkettiin, kunnes mies koki, että asiat oli saatu kuntoon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nyt on pari vuotta mennyt, silmäni ovat avautuneet tuon uskottomuuden jälkeen. Mieheni käyttää piikittelee minua mitä ihmeellisimmistä asioista. Hänellä on vain oikeuksia kotia ja perhettä kohtaan. Tikkua ei ristiin laita, mutta huomauttelee asioista sitäkin enemmän. Aina olen huonosti tehnyt. Luo meille kotiin sääntöjä, joita muiden tulee noudattaa. Itseään ei koske.mulla ei saisi olla mitään elämää muuta kuin lapset ja koti. Eikä juuri aikaakaan olisi, koska arki on mennyt siihen ett hoidan lapset yksin, pidän 200 asuinneliötä miestä miellyttävästä kunnossa ja pihakeinussa toki vaatii osansa.
Olin keväällä pari viikkoa työreissussa. Lähtiessäni asiat olivat mallillaan, kotiin palatessa odotti suorastaan helvetti. Taas kriisi samasta aiheesta kuin jo kahdesti aiemmin. Nyt mies on ilmoittanut haluavansa avioeron ja sitten perunut sen, vajaan parin kuukauden sisällä jo neljästi. Minkäänlaista empatiaa en ole saanut murheilleni. Kysyinkin ihan suoraan, miksi ei tunne empatiaa, vaikka on tälläisen kriisiin ajanut. Vastaus oli, ettei minulla ole oikeutta tuntea surua, koska olen kaiken itse aiheuttanut. Muutama keskustelu hyvässä hengessä on käyty, kun mies on saanut aikaa muutaman päivän valmistautua. Olemme puhuneet ainoastaan miehen tuntemasta huonosta olosta ja hän syyttelee minua. Miksi en taaskaan ole huomannut näitä asioita. Muuten keskuluyritykseni hän törmää, vain minun riidanhaastamisena. Ja keskustelu onkin turhaa, koska mies on niin täynnä vihaa minua kohtaan.
Kiitos jos jaksoit lukea. Saakohan tuosta mitään selkoa?!
Olen nyt lukenut narsismista ja suurin osa kuvauksesta sopii mieheeni. Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut. Tämän viimeisimmän kriisin aikana on tullut kuvaan mukaan outo, sairas irvistely, kun vihoissaan huutaa. Nyrkin heristely ja muutaman kerran sellainen ikään kuin uhkaus lyödä.
Hirveää! Jonkinlaisesta häiriöstä on varmaan kyse. Onko miehelläsi niitä ystäviä lainkaan? Todella? Jos hänen kaikki odotuksensa kohdistuvat sinuun, se on sinulle liikaa. Ehkä hän käyttää niitä toisia naisia ns. "ystävinään". Voisiko olla, että hän on yleisemmin vihainen elämälle?
Onko niin, että ette pysty kutsumaan lainkaan vieraita teille? Ettekö käy missään? Miten miehesi noissa tilanteissa?
Sinun pitää vaatia koskemattomuutta itseesi. Hän ei omista sinua avioliitosta huolimatta, eikä hänellä ole mitään oikeutta uhkaillakaan sinua noin kun tekee. Älä ala ollenkaan hyväksymään sellaista. Oli kyse mistä tahansa, sinun on laitettava piste moiselle.
Tuskin miehesi haluaa oikeasti erota, hän on lapsen tasolla tuossa asiassa ja on ilmeisesti sitä mieltä, että hän tarvitsee lastenhuoltoa avuksi, kun hänen huoltajansa on hänet noin pitkäksi ajaksi jättänyt ilman huoltajaa ja käy nyt kamppailua, koska hylkäsit hänet... Auts.
Vähän pitkä tuo aika on, mitä olette yhdessä olleet, jos mies ihan paksunahkainen narsisti on. On olemassa myös ns. läheisriippuvuutta, jota nimitetään ohutnahkaiseksi narsismiksi, ne ovat hyvin eri asioita. Ohutnahkaiset voivat terapioissa toipua.
Onko miehelläsi minkälainen lapsuuden tausta, voisiko sieltä löytyä selitystä?
-En nyt ole mikään viisas tietäjä, mutta joku käry on asioihin tullut, kun olen itse narsistin kanssa tekemisissä. Tällaista vertaiskirjoittamista tämä täällä on.
Voimia ja viisautta teille.
Tehkää se mitä sydämenne sanoo että teidän on tehtävä.