hei äidit
olen aina omannut ihan terveen itsetunnon, ollut tyytyväinen ulkonäkööni, en ole ollut mustasukkainen parisuhteissa, tiennyt olevani hyvä työssäni ja ihan fiksu. eli itsetunnon suhteen kaikki ollut ok.
esikoisen syntymän jälkeen kaikki on kuitenkin muuttunut. Elämä tuntuu olevan yhtä identiteettikriisiä. Kroppa muuttui, häpeän roikkuvia tissejä ja huonoa ryhtiäni (tiedän, sille voi tehdä jotain) ja tuntuu että otsaan on tullut ryppy pelkästään siitä kun naama on norsun v*****lla koko ajan kun elämä on yhtä siivoomista, ruuanlaittoa, syöttämistä, vaipanvaihtoa, kiukun kuuntelua, vauvan kanniskelua.... esikoinen on kuitenkin jo 1,5v ja seuraava tullee jouluna.
Tunnen itseni rumaksi, tylsäksi, masentavaksi tyypiksi jolla ei ole mitään muuta kun äitiys. Tuntuu etten töissäkään ole enää yhtä skarppi kuin ennen. Kun muistelen itseäni kolme vuotta sitten, muistan kauniin ja iloisen ja tasapainoisen ihmisen. Nyt tuntuu kuin olisin varjo siitä.
Parisuhde ei voi mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla, ja kaikenlisäksi mustasukkaisuus on tullut kuvioihin. Osaan toki salata sen mieheltäni vielä toistaiseksi, inhoan mustasukkaisia ihmisiä. Mutta itsetuntoni on mennyt niin hajalle etten enää keksi mitään syytä miksi mieheni haluaisi olla kanssani paitsi lasten takia. Mitä mulla on muka annettavaa? tuntuu etten tee muuta kuin nalkuta ja valita väsyä ja sotkua. En pidä itsestäni, haluan olla se itsevarma ja ihana tyyppi josta kaikki pitivät, ja sai miehiltä ja omalta mieheltä ihailua.
Onko tää yleistä? mikä mulla on? tunnen olevani arvoton ja epämiellyttävä kaikin puolin.
olen aina omannut ihan terveen itsetunnon, ollut tyytyväinen ulkonäkööni, en ole ollut mustasukkainen parisuhteissa, tiennyt olevani hyvä työssäni ja ihan fiksu. eli itsetunnon suhteen kaikki ollut ok.
esikoisen syntymän jälkeen kaikki on kuitenkin muuttunut. Elämä tuntuu olevan yhtä identiteettikriisiä. Kroppa muuttui, häpeän roikkuvia tissejä ja huonoa ryhtiäni (tiedän, sille voi tehdä jotain) ja tuntuu että otsaan on tullut ryppy pelkästään siitä kun naama on norsun v*****lla koko ajan kun elämä on yhtä siivoomista, ruuanlaittoa, syöttämistä, vaipanvaihtoa, kiukun kuuntelua, vauvan kanniskelua.... esikoinen on kuitenkin jo 1,5v ja seuraava tullee jouluna.
Tunnen itseni rumaksi, tylsäksi, masentavaksi tyypiksi jolla ei ole mitään muuta kun äitiys. Tuntuu etten töissäkään ole enää yhtä skarppi kuin ennen. Kun muistelen itseäni kolme vuotta sitten, muistan kauniin ja iloisen ja tasapainoisen ihmisen. Nyt tuntuu kuin olisin varjo siitä.
Parisuhde ei voi mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla, ja kaikenlisäksi mustasukkaisuus on tullut kuvioihin. Osaan toki salata sen mieheltäni vielä toistaiseksi, inhoan mustasukkaisia ihmisiä. Mutta itsetuntoni on mennyt niin hajalle etten enää keksi mitään syytä miksi mieheni haluaisi olla kanssani paitsi lasten takia. Mitä mulla on muka annettavaa? tuntuu etten tee muuta kuin nalkuta ja valita väsyä ja sotkua. En pidä itsestäni, haluan olla se itsevarma ja ihana tyyppi josta kaikki pitivät, ja sai miehiltä ja omalta mieheltä ihailua.
Onko tää yleistä? mikä mulla on? tunnen olevani arvoton ja epämiellyttävä kaikin puolin.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Juu täällä myös. On ampiaisvyötäry vaihtunut vauvakiloihin ja revenneisiin mahalihaksiin. YÖk. Minusta on tullut löntystävä, ylipainoinen tantta, jolla on masennuslääkitys, lättäjalat ja paikat kuin Saksikäsi Edwardin synnyttäneellä. Miestä ei seksi enää kiinnosta, enkä häntä siitä moiti.
En tiedä, miten koskaan saisin takaisin edes murto-osaa siitä, mitä menetin. Tuskin saankaan, sillä äitiys on tehokkain keino muuttua kertaiskulla hehkeästä neidosta keski-ikäiseksi akaksi.
Olisi vaan kiva olla tyytyväinen itseensä edes hetken.
Miksen syntynyt mieheksi?
Hei kuulkaas, itsetunnon ei pitäisi olla ulkonäkökysymys. Ulkonäkö on vain pieni osa meitä. Mieti mitä muuta sinussa on, mihin voit olla tyytyväinen - luonne, taidot, teot, kokemukset jne. Äitiys on myös sellaista josta voi olla ylpeä. Myöskään parisuhteen kestävyys ei riipu ensisijaisesti ulkonäöstä vaan monesta muusta tekijästä, ennen kaikkea yhteensopivuudesta.
Luultavasti ulkonäössäsi ei edes ole mitään vikaa, se on vain erilainen kuin nuorempana ja tulee olemaan tulevaisuudessa vielä enemmän erilainen. Itsetuntoa ei todellakaan voi rakentaa ulkonäön varaan, joka ei kenelläkään pysy aina samanlaisena.
Jos se olisikin mies, joka olisi synnyttänyt vauvan ja hänellä olisi samoja ongelmia, millaisena näkisitte hänet ja parisuhteenne? Mitä yleensäkin ajattelisitte? Nainen varmaan pyrkisi auttamaan ja tukemaan niin paljon kuin mahdollista, mutta miehelle ei ehkä tule niin automaattisesti mieleen.
Aivan sama fiilis ja asetelma. Päälle vitutus ja huono omatunto töihin palaamisesta. Vähäisestä ajasta ja miljoonasta muusta asiasta. Vituttaa exät ja avuton pumplikasvatettu lapsipuoli lisäksi. Elämäni yleensä. Hakkaan päätäni seinään ja mietin missäkohtaa kaikki meni vikaan.
Minä taas olen ulkonäkööni tyytyväinen, mutta muuten en. Olen koko ajan tympääntynyt. Lapsi on aina nukkunut vähän ja väsyttää. Kavereita ei ole ja parisuhde on ihan .....:stä. Tyyppi ei auta millään lailla ja olettaa, että minä haluan seksiä ja mielellään paljaaltaan. Siis haloo vielä lisää lapsia???Ei varmaan tajua heräämisistä mitään, kun nukkuu olohuoneessa.
Olen päättänyt muuttaa takaisin lähemmäs kotipaikkakuntaa, kun äiti sanoi, että hän voisi auttaa, vaikka pari kertaa kuussa. Se kuulostaa suorastaan taivaalta. Töitäkin varmaan löytyisi, siinä missä täältäkin.
Eli itsetunto on nollassa täälläkin. Syytän itseäni lapsen heräilystä ja siitä, että liitto epäonnistui.
En joskus ymmärrä ihmisiä. Ensin halutaan lapsia mutta sitten kun lapsi on tehty valitetaan kuinka lapsi valvottaa, kuinka lapsi on pilannut ulkonäön ja parisuhteen ja blaa blaa blaa... Uskomatonta! Se on sitä perhe-elämää, josta itse kyllä voin sanoa nauttivani:) Tervetuloa todellisuuteen!!! Ensinnäkin siihen ulkonäköön voi vaikutaa jo raskausaikana. Jos itse olisin jäänyt sipsipussi kourassa sohvannurkkaan en varmasti kolmen raskausajan jälkeen olisi päässyt takaisin entisiin mittoihin. Ja toiseksi parisuhdetta pitää hoitaa, jos parisuhde on huonossa jamassa niin lapsi ei toimi liimana. Jokaisella on vapaus valita tekeekö lapsia vai ei mutta ei se lapsi elämää pilaa, vika on jossain ihan muussa!!!
Minulla on kolme sektiota takana, yksi teholla olo ja monta sairaalaviikkoa synnytyksen jälkeen ja kaksi jättisuurta vatsaa suuren lapsivesimäärän jälkeen. Ja raskausaikana oli kielto liikkua verenvuotojen takia. Siinä ei "tee jotain" neuvot auta. Vatsa on auttamattomasti mennyttä.
Haista kuule vauvan kukkaispaska, sinä provoileva idiootti.
Jo on yhteiskunnan kontrollipoliisi paikalla, kun äidit edes hetkeksi uskaltavat kertoa, miltä heistä OIKEASTI tuntuu eikä aina papattaa sitä, miltä heistä PITÄISI tuntua ja mikä olisi SOPIVAA, että heistä tuntuisi.
Vajoa siis takaisin siihen helvetin kontrolloidumpaan nurkkaan, josta nousit, sinä marimekkoon verhoutunut riidankylväjä ja anna äitien puhua rauhassa.
Hus, hus!
Lopettakaa äidit tuo itsesäälissä rypeminen ja tehkää itsellenne jotain!!!!!!!
Kuule, tyttäret vievät äitinsä kauneuden. Niin se on. Minäkin olen rumentunut raskauksista. Vatsa on kauhea, kasvoihin karvoitusta ja pigmenttiä, rinnat menettäneet pyöreyttään. Mutta iloitsen tyttärieni kauneudesta. Iloitsen siitä, että mieheni, lähes 10 vuotta nuorempi, ei koskaan moiti ulkonäköäni vaikka kaikkea muuta moittiikin. Muisti on heikentynyt mutta sitä kertoi isoäitinikin...lasten saamisen jälkeen muisti selvästi heikkeni...myös ystäväni on kertonut samaa. Keskittymiskyky heikentynyt...voin tehdä vain yhden asian kerralla. Myös mustasukkaisuutta minulla...johtuu juuri kärsineestä vartalosta...kun mies tapaa kaduilla päivä toisensa jälkeen nuoria lapsettomia kaunottaria. Elämä on tosiaan yhtä siivoamista ja palvelemista. Mutta sellaista se on. Olen nuoruuteni elänyt. Nyt on minun vuoroni antaa lapsilleni hyvä lapsuus ja nuoruus. Mitä mieheen ja rakkauteen tulee...jos rakkaus on riittävän suurta, se riittää peittämään vanhenemisen ja raskausien jättämät jäljet...Onneksi mieheni ei ole niin paljon kauneuden kuin siveellisyyden ja hyvyyden perään...
Täällä sama tilanne ..voin todeta olevani omasta elämästäni masentunut. Olen väsynyt ja huumorintajuton murjottava ihmisreuhka. Haluaisin vajota peiton alle ja unohtaa, että mulla on kiukutteleva 1,5-vuotias ja toinen lapsi syntyy vuoden vaihteessa.
En älyä miten mieheni, perheeni tai muutama jäljelle jäänyt ystävä enää sietävät seuraani olen niin iloton enkä jaksa edes keskustella.
Ulkonäön ja vartalon rupsahtaminen ärsyttää, mutta koska itsetunto ei ole pelkästään ulkonäkökysymys, niin eniten itteäni on masentanu elinvoimaisuuden ja vetreyden menetys. Raskauden ja äitiyden takia koen luopuneeni mulle hyvin rakkaista harrastuksista, joihin ei ole aikaa panostaa täysillä ainakaan kymmeneen vuoteen, enkä saa koskaan takaisin sitä "tasoa", jolla ennen olin. Alan itkemään joka kerta, kun näen kaunista ja kevyttä tanssia -minusta ei koskaan enää ole siihen.
Olen menettänyt myös mahdollisuuden työllistyä jatkossa alallani, jossa on kova kilpailu, eikä pienten lasten äitejä katsota hyvällä puhumattakaan muutamasta kotona vietetystä vuodesta. Toisen lapsen äitiysloman jälkeen jään taatusti työttömäksi. Tilanteeni töiden suhteen näytti hyvin valoisalta ja lupaavalta ennen esikoisen syntymää.
En jaksa olla enää kotona. En tiedä kestänkö enää toista äitiyslomaa järjissäni. Mieluummin olisin töissä.
Tuntuu nyt jälkikäteen niin suurelta virheeltä koko lapsenteko ja ahdistaa ajatuskin toisesta lapsesta. Itepä oon tähän liukumiinaan astunu ja kai tää elämä on vaan yritettävä kestää.
Käsitinkö oikein, että olet ollut ammattilainen tanssissa? Tai sillä alalla? Tai jollain vastaavalla?
Voin ymmärtää tuskasi. Itse olen musiikkialalla. Kun lapsi syntyi ja en päässyt harjoittelemaan, eikä tiedossa ollut töitä, eikä mitään alan juttuja, tuntui siltä, kuin minulta olisi leikattu raaja irti. Se oli vaikeinta hyväksyä, sillä muusikkous tai muu taidealan ammatti ei ole vain työ, jota teemme. Se on syvin, pysyvin osa henkistä olemustamme. Kun siitä joutuu luopumaan, sattuu niin maanperkeleesti.
Mutta onneksi minulla on kavereita, jotka vetivät minut lapsen vartuttua projektiinsa mukaan. Nyt on keikkaa ja on tiedossa myös muita alan töitä syksymmällä. Olen kuin henkiinherännyt. Ikinä, en ikinä enää tahdo päästää musiikintekemisestä irti, en koskaan!
Suosittelisinkin sinulle, että mikäli kyse siis oli siitä, että olet taidealalla, ottaisit äitiysloman puolessavälissä yhteyttä hyviin kavereihisi ja kyselisit, onko meneillään jotain projektia, johon pääsisit mukaan. Voit jopa itse koettaa jotakuta kaveria kampittaa johonkin juttuun.
Ehkä sinusta ei tule sitä maailman parasta balleriinaa enää, mutta varmasti tanssisi tuo monelle iloa. Tärkeintä on, että pääset jatkamaan. Kyllä sinullekin on paikka tanssijoiden maailmassa, se ihan oma sinulle sopiva paikka. Se vain täytyy löytää ja raivata.
Tämä ei siis ole jeesusteluviisastelua. Puhun kokemuksen äänellä. Samat sanat pätevät edelleen, vaikka kysymys olisi sinun kohdallasi harrastuksesta.
Tsemppiä!!!
Taide, tanssi ja musiikki elämästäni ovat lähes hävinneet lapsenteon myötä. Joskus kaipaus on lähes ruumiillista kipua.. Mutta olen äitinä ollut uhrautuvainen ja täydellisyyteen pyrkivä, aina vaativa lapseni etusijalla, joten aikaa eikä voimia mihinkään ylimääräiseen ole ollut -ainakaan rankkaan ja tavoitteelliseen treenaamiseen.
Samalle tasolle en enää pääse, mutta ehkä olet oikeassa siinä, että voin vuoden tai pari päästä omaksi ilokseni aloittaa vaikka harrastelutasolla. Aika vaan tuntuu matelevan, kun odotan sitä niin innolla ja tieto toisesta lapsesta oli aika masentava, koska tiesin "oman elämäni" siirtyvän taas parilla vuodella.
Kiitos tsempistä, kyllä tämä tästä suttaantuu.
Täytyy vielä se vinkata, että kun tavoittelet sitä tasoa, jolla olit jo ennen lapsen saamista, luultavasti pääsetkin sille. Tämä on ihan tuttu juttu. Tuskin pääset huippuammattilaistasolle, sitä tarkoitin, koska se vaatiii jo koko elämän omistamista tanssille ja taiteelle, mutta sille tasolle, jolta tipahdit, sinne on vielä hyvinkin mahdollista päästä - ainakin muusikon.
JOs ei ole kyse äärimmisen kovasta lihaskunnosta, venymisestä tai muusta sellaisesta, jossa vain nuoruus auttaa, niin taitolajin tarkkuuden ja nopeuden saat kyllä takaisin. Sulla on jo ne hermoyhteydet, joita sen osaamiseen tarvitaan. Se on kuin kieli, jota olet joskus osannut. Kun opettelet sitä uudelleen, se on kuin lämmittäisit ruokaa mikrossa. Tottakai se vaatii työtä, mutta taito tulee lähes kokonaan takaisin. Se ei vaadi yhtä paljon työtä edes, kuin silloin kun opettelit sitä ensimmäistä kertaa.
Ja tämän tiedän kokemuksesta. Soitossa oli monen vuoden tauko ja ammatitasolla liikutaan edelleen :) Jotkut soiton osa-alueet ovat ottaneet takapakkia, kuten käsien lihaksisto, joiden muodostuminen vie aikaa, mutta ammattiopiskelun aikana pähkäillyt asiat ovat jotenkin "valahtaneet paikoilleen" aivoissani ja esim. harjoittelutekniikka ja tekniikan harmonian hahmotus ovat ihan uudella tasolla.
Samoin on poissa nuoren ihmisen tarve miellyttää kollegoita ja pelko epäonnistumisesta. On jäljellä vain julma tahto tehdä musiikkia. Sen missä muilla osa-alueilla häviän, sen tahdolla voitan :) Kun kerran on joutunut kaikesta luopumaan, pidän kynsin ja hampain kiinni siitä, minkä olen saanut takaisin.
Hei, jos haluat jutella lisää tässä on mun sähköposti:
[email protected]
Anteeksi vaan mutta kuka pakotti? Tietääkseni lisääntyminen on vapaaehtoista. On ikävää että monet äidit eivät kykene nauttimaan lapsistaan. Positiivinen asenne auttaisi jo paljon. Eräs kahden lapsen äiti sanoi, että häntä ei muutama liikakilo haittaa, hän on saanut kaksi ihanaa lasta joista ei luopuisi mistään hinnasta. Ihailtava asenne:) Kauneus on katoavaista, mutta liikkumalla ja positiivisella elämänasenteella saa jo ihmeitä aikaan:)
Kylläpä sinua tuntuu nyt kovasti häiritsevän se, ettei kaikilla äideillä auta tuo "positiivinen asenne" ja kiristyny kestohymy, jota sinä viljelet. Ettei itselläsikin olisi jotain säröjä tuossa ihmeellisessä onnessasi? Joku henkinen tarve sinua kuitenkin pakottaa vittuilemaan niille, joilla on vaikeaa.
Mutta miksi äidit syyttäävät lasta elämän ja onnellisuuden pilaamisesta? Olen itsekin valvonut niin pitkiltä tuntuvia öitä lasteni kanssa milloin korvatulehduskierteen, milloin mahavaivojen takia. Mutta en valita tiesin sen kuuluvan äitiyteen:) Se ei aina ole herkkua, tiedän! Mutta älkää syyllistäkö lapsia he ovat kuitenkin viattomia ja syyttömiä. Tässä maassa on saatavilla kyllä ihan ammattiapuakin jos kaikki elämässä on alkanut äidiksi tulon jälkeen näyttämään harmaalta ja tuntumaan tasapaksulta. Ja Hus hus, tiedoksi vaan tarkoitukseni ei ole vittuilla, enkä kulje kestohymy huulilla, hymyilen ja nauran kun siihen on aihetta ja minulla siihen tuntuu olevan aihetta usein. Enkä muuten pukeudu marimekkoon:):)
Jos kerran omat asiasi ovat niin vaaaaltavan hyvin, MIKSI, oi MIKSI tulet syyllistämään äitejä, joilla on paha olla? Menetkö sinä sairaiden luokse hihkumaan, että "voi vitsit, kylläpä olen terve ja reipas!" Menetkö sinä köyhien luokse, että "perkele, kylläpä tätä rahaa riittää, lähdempä tästä etelänmatkalle!"
Miksi tulet syyttämään onnettomia äitejä siitä, että he eivät ole soveliaan onnellisia?
Mitä sinä siitä saat?
Luuletko sinä, että siitä tulee näille äideille parempi olo?
Luuletko, etteivät he jo tunne tarpeeksi syyllisyyttä itsestään?
Miksi, oi MIKSI sinä haluat lyödä lyötyä? Eikö äiti-ihmisen pitäisi kyetä edes jonkinlaiseen empatiaan? Samalla sävylläkö sinä vastaat sitten omille lapsillesi, kun heitä maailma murjoo ja elämä kolhii?
"Höpsistä, eihän tässä mitään! Katso, ÄITIKIN on iloinen kuin perkele piripäissänsä! Hiphei!"
Kyllä kykenen empaattiseen ajatteluun, eikä tarkoitukseni ole syyllistää ketään. Tuon vain oman näkökulmani äitiydestä esiin. Äitiydessä on paljon varjopuoliakin eikä elämä aina ole ruusuilla tanssimista. Toivoisin että äidit löytäisivät niitä valonpisaroita arjesta. Liikunta on minun tapani purkkaa itseäni, vaikkakin lapset yleisesti ottaen ovat mukanani minun liikkuessani, kerran viikossa on mukava käydä lenkillä hyvän ystävän kanssa ja jumpassa tunti viikossa (kunnon hikitreeni se vasta nollaa ajatukset!) riittävät minulle omaksi ajaksi. Ja kun oikein potuttaa niin matot rullalle ja tamppaamaan:) Miehen kanssa on ihana katsella joskus leffaa lasten mentyä nukkumaan ja käpertyä toisen kainaloon tai käydä joskus yhdessä syömässä, en kaipaa ihmeellisyyksiä. Tämä on nyt ja tässä tämä elämänvaihe, eivät ne lapset ole ikuinen "riesa". Jokainen lapsi on niin kuin tyhjä taulu ja meistä vanhemmista on aika paljon kiinni mitä siihen tauluun maalaamme. Hus hus en ymmärrä mesomistasi, kommenteistasi päätellen ajatusmaailmasi on melko suppea. En katsele maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi, on minullakin huonoja päiviä, mutta älä syyllistä minua siitä etten näe kaikkea harmaana ja ikävänä. Pikkulapsi vaihe on raskas, mutta muistakaa äidit ennenkaikkea levätä mahdollisimman paljon. Toivon että jokainen äiti voisi edes jotain hyvää löytää omasta äitiydestään. Eikä äitiyden tarvitse muuttaa koko elämää, itse koen olevani se sama ihminen joka olin ennen lapsiakin. En toki tarkoita että kaikkien tarvitsee tuntea kuten minä. Nämä ovat minun mielipiteitäni ja minulla on kai niihin oikeus.
Onnittelut vaan sulle OnnellinenÄiti, kun koet olevasi se sama ihminen joka olit ennen lapsia ja jonka äitiys ei ole muuttanut koko elämää ...ja pieni paljastus: joillakin on ollut elämässä helkkaristi menetettävää, kun lapsi on tullut. Ikävää, ettet pysty sitä käsittämään. Joillekin ei riitä kerran viikossa kävely kamun kanssa ja jumppaa tunti viikossa itsetunnon ja elämänilon ylläpitämiseen, jos koko lasta edeltävän elämänsä tottunut ylittämään ja haastamaan ittensä useita kertoja viikossa ja tehnyt jännittäviä ja mielenkiintoisia asioita.
Sapettaa yksinkertaiset vähään tyytyvät ihmiset, jotka olettaa muiden vetävän kikseja tylsästä elämästä. Sorry, mutta minä kaipaan elämääni ihmeellisyyksiä, vaikka jotkut ei.
Ihmisen ajatusmaailma vaikuttaa aika suppealta, jos hän ei pysty käsittämään myöskään, että väsynyt ihminen ei jaksa jatkuvasti löytää hyvää äitiydestään tai saattaa joskus (mielessään) syyttää lasta elämänmuutoksesta. Onnittelut niille, joiden lapsi on valvottanut ainoastaa korvetulehdustaan tai mahavaivojaan. Mun lapsi on terve ja valvottaa kaikki yöt nukkumalla huonosti ja levottomasti.
Lisääntyminen on vapaaehtoista ja tein hyvän valinnan. Nautin lapsestani, mutten edes halua esittää, etteikö tämä olisi rankkaa, ja äitiys on vienyt itsetuntoni. Kyllä itsekin tiesin kaikenlaisten ongelmien(kin) kuuluvan äitiyteen, muttei siihen mikään oikeesti voi valmistaa -tämä elämän rankkuus ja ihanuus konkretisoituu vasta tosi elämässä, ei mikään opus riitä varoitukseksi.
Jos joku kahden lapsen äiti nyt sattuukin nauttimaan elämästää liikakiloinensa, niin mun elämää se ei hetkauta tippaakaan, eikä asenteessa ole mielestäni mitään ihailtavaa.
"Ensin halutaan lapsia mutta sitten kun lapsi on tehty valitetaan kuinka lapsi valvottaa, kuinka lapsi on pilannut ulkonäön ja parisuhteen ja blaa blaa blaa... Uskomatonta!"
"Tervetuloa todellisuuteen!!!"
"Ensinnäkin siihen ulkonäköön voi vaikutaa jo raskausaikana. Jos itse olisin jäänyt sipsipussi kourassa sohvannurkkaan en varmasti kolmen raskausajan jälkeen olisi päässyt takaisin entisiin mittoihin."
"Anteeksi vaan mutta kuka pakotti? Tietääkseni lisääntyminen on vapaaehtoista."
Nämä ovat omia lauseitasi.
Istupa nyt miettimään, miltä mahtaa masentuneesta / huonossa parisuhteessa elävästä / työttömyyteen joutuvasta äidistä lukea näitä sinun kommenttejasi? Miltä se mahtaa tuntua, kun uskaltaa edes anonyyminä avautua siitä, miltä OIKEASTI tuntuu ja missä OIKEASTI mennään?
Sitten, kun sinulla menee huonosti, kun elämä sinua murjoo, kun sairastut masennukseen, sinua ei varmasti haittaa se, että onnettomuuttasi kommentoidaan:
"- ja blaa, blaa, blaa ... uskomatonta!"
Muutaman kirjoittajan olisi nyt (siis NYT) syytä tehdä Beckin masennustesti, löytyy helposti netistä. Jos tulos näyttää masennusta ihan selkeästi, yhteyksiä ottamaan vaan neuvolaan ja terveyskeskukseen/lääkärille. Teistä vaippavuoreen hautautuneilta nyt tuntuu, että se on ihan oma yksityisasianne, miltä tuntuu. Mutta kyllä sillä on merkitystä moneen suuntaan. Mm. vauvan ja äidin terve vuorovaikutus häiriintyy jos äiti on masentunut. Lapsen normaali tunne-elämän kehitys ja kiintymyssuhde äitiin siis vaurioituu. Ja tietysti ero tulee helposti masentuneena, mies väsyy happamaan, torjuvaan itkupussiin ja lähtee.
Mielenkiintoinen ketju näin tarkoituksella lapsettoman ihmisen näkökulmasta, ihan vaan siksi, että muissa asiayhteyksissä olen kyllä saanut silmät ja korvat täyteen sitä toitotusta, että minun elämäni on tyhjää ja onnetonta ilman lapsia ja että perhettä perustaessa ei joudu luopumaan yhtään mistään. Useampikin äitiydestään höyrähtänyt on jostain syystä kokenut tarpeelliseksi vakuutella, että kyllä kroppa on palautunut tuosta vaan täysin entiselleen, toosa on jopa entistäkin kireämpi, harrastuksiin liikenee aikaa ihan siinä missä ennenkin, univelkaa ei ole kertynyt, parisuhde kukoistaa ja urakaan ei ole kärsinyt mitenkään. Ja sitten kun keskustellaankin äitien kesken niin kurjuudella ei näy olevan mitään rajaa.
Huvitti mm. tuo heitto, että "ja pieni paljastus: joillakin on ollut elämässä helkkaristi menetettävää, kun lapsi on tullut." Jos suhtautuu omaan vanhemmuuteensa noin itsesäälisesti ja miettii lähinnä menetyksiään, olikohan se lisääntyminen sitten kuitenkaan ihan maailman paras idea omalla kohdalla? Ai niin, mutta tässä tullaankin taas siihen toiseen ahkerasti viljeltyyn väitteeseen, että kukaan ei koskaan kadu lasten tekemistä.
Sinullehan tämä on tuntematon juttu.
Kaikkien vanhemmuus on erillaista ja kaikki lapset ovat erillaisia. Jotkut lapset ovat helppoja, raskaus ja synnytys menee tuosta vaan ja lapsi nukkuu kuin tukki. Eli kaverisi saattavat olla täysin rehellisiä. On kuitenkin hyvä, että muillakin on tilaa puhua hankalemmista asioista.
Elämäsi ei ole tyhjää, ellet itse koe sen olevan sitä. Ei kenenkään ole pakko hankkia lapsia, eikä ainakaan minun mielestäni lapset tee naisesta tai miehestä parempaa, tai huonompaa ihmistä.
Saatuani lapset olen menettänyt paljon. Varsinkin erityistarpeisen lapsen kanssa, ei mennä kahviloihin, uimaan, ostoksille ym.. Mutta ovat he sen arvoisia.
Varmasti joku ihminen katuu lisääntymistään. Esim masentuneen tai pahasti sairastuneen on hankala nähdä järkeä missään. Oma tila vie paljon energiaa. Samaten huoltajuustaiston keskellä voi tuntua, että jos lapsia ei olisi, saisi olla rauhassa. Huonossa parisuhteessa ero voi tuntua hankalemmalta kun on lapsia. Eli tilanteita on monenlaisia.
Miksei äiti saisi miettiä menetyksiään? Miettiä, että entä jos kaikki olisikin toisin?
En ole psyykealan asiantuntija, mutta luulisin olevan normaalia pohtia monellakin saralla elämässään tekemiä valintoja ja niiden oikeellisuutta/järkevyyttä. Joku voi kyseenalaistaa kymmenen vuoden takaisen opintosuuntauksensa, joku kissan hankkimisen, joku paikkakunnalta muuton, joku sisaruusvihan jne.
Asioita voi tuumailla ilman, että miettisi ainoastaan (=lähinnä) sitä asiaa. Ainakin omaan päähäni mahtuu muitakin ajatuksia kuin kysymys siitä olisiko elämäni erilainen/helpompi ilman lasta.
Ihan järjetöntä paasata toiselle lisääntymisvalinnoista. Tosi loukkaavaa. Varsinkin, kun et voi ymmärtää äitiyttä.
kok.on olen samoilla linjoilla kanssasi. Hakekaa äidit apua vaikka sieltä neuvolasta jos elämä lapsen tulon jälkeen on mennyt näin ankeaksi kuin mitä olette kertoneet.
Siihen miten suhtaudun näihin asioihin on syynsä. Minulle läheinen ystävä on käynyt rankat lapsettomuustutkimukset ja hoidot läpi. Tuin häntä niin hyvin kuin vain pystyin. Itkimme yhdessä kahta viivaa tikussa:) Onneksi hoidot tuottivat tulosta ja nyt saan olla heidän ihanan lapsensa kummitäti. Te äidit jotka marmatatte kuinka rankkaa lapsen kanssa on, muistakaa että kaikki eivät voi saada koskaan omaa lasta.
Arnikille meidän esikoinen nukkui hyvin,mutta nämä kaksi jälkimmäistä ovat olleet toista maata. Miehen kanssa laskeskelimme, että noin kolmisen vuotta on mennyt tässä todella huonosti nukkuen. Vieläkin lähes joka yö käyn lastenhuoneessa kun jompikumpi on herännyt kesken unien. Tiedän todellakin miltä tuntuu kulkea haamun lailla huonosti nukutun yön jälkeen. Päiväunet onneksi auttavat edes hieman:)
Hyvä ystäväni jonka kanssa käymme lenkkeilemässä ja jonka olen onnekseni saanut tuntea lapsuudesta asti on lapseton ja on sitä omasta tahdostaan. En kadehdi häntä tai pidä häntä sen vuoksi itsekkäänä, minusta on hienoa että ihminen tekee valintoja elämässään jotka hänestä tuntuvat oikeilta:) Silti meillä on paljon yhteistä puhuttavaa. Hän on tehnyt omat valintansa elämässä ja minä omani ja hyvä näin:)
Mitä omaan työelämääni tulee ei minullakaan ole paluuta aikaisempaan ammattiini kuljetusalalla, kiireinen sekä fyysisesti ja henkisesti raskas työ ja epäsäännölliset työajat(12-14h tuntisia työpäiviä) eivät yksinkertaisesti sovi tähän elämäntilanteeseen. Opiskelenkin tällähetkellä ammattiin joka sopii tähän elämäntilanteeseen paremmin. Äitiys on myös joistain asioista luopumista, valitettavaa mutta niiiiin totta. Mutta miten niihin asioista luopumisiin suhtautuu on kuitenkin itsestä kiinni. Älkää ikinä kuitenkaan luopuko hyvistä ystävistä äitiyden myötä!!:)
Olisi niitä kiva tavata, mutta aikaa ei ole. Ja silloin kun on, haluan nukkua ja siivota.
Mielenkiintoinen ketju tääl. Uteliaisuuttani kysyn AP ja muut, mikä sai teijät tekee lisää lapsia?
Mulle riitti yks. Meijän neiti huus ekat 4kk siis koliikki. Yritettii miehen kans vaik mitä mut tyttö vaan huus! En olis uskonu miten paljo pien ihmine voi huutaa! Ilman miestä ja mun vanhempii en ois varmaa selvinny. Tuntu et sen jälkeen olin ihmisraunio, toipumine vei paljo aikaa. Tyttö on ny 3v ja iloinen ja reipas vaik en kyl sillo ois uskonu et joskus on näin. Mut en tekis kyl enää toista oli se sen verra rankkaa.
Ymmärrän hyvin aloittajaa ja muita. Itselläni on mailmam ihanin ja söpöin lapsi jonka touhuja on ihana seurata. Mutta olen joutunut luopumaan melkein kaikista muista haaveista mitä on ollut. Saatan ruveta itkemään vaikka kun telkusta tulee taltiointi festareista, jonne en itse pääse varmaan seuraavaan 15 vuoteen. Ja sit on jo niin vanha että pitää osata käyttäytyä sivistyneesti. Suurimpia pieniä haaveita olisi siivota musiikin pauhatessa ja ottaa yksi siivous olut.
Jos nainen ei nuorena ja terveenä kuole, hänellä on tulevaisuudessa - ainakin monilla - kaksi vaihtoehtoa: Olla ruma, vanha ja lapseton tai olla ruma, vanha äiti ja ehkä isoäitikin.
Kiitän onneani siitä, että valitsin viimeksimainitun ja että se minun kohdallani toteutui. Kaikki neljä asiaa.
Kaikella on hintansa, varsinkin elämällä, ja lasku erääntyy takuulla. Mutta sitä ennen kannattaa asennoitua positiivisesti.
Minäkin kyllä yritän asennoitua positiivisesti kun raskauksien jäljiltä alavatsan iho roikkuu ja on ryttyinen kuin iäkkäällä vanhuksella ja ylävatsa pullottaa kuin olisin toisella raskauskolmanneksella. En halua, että mieheni enää näkee vartaloani. Lapset ovat pieniä ja olen nyt jo niin vartaloltani rujoutunut, että olen alkanut ajatella avioeroa vain sen takia, että mies voisi ottaa itselleen kauniimman vaimon. Mitä hän rumaa vaimoa viitsii katsella? Miehillehän merkkaa ulkonäkö, vaikka naiset yrittävät sanoa itselleen, että ei se mitään jne. Huomaahan sen näillä keskustelupalstoillakin...miehet arvioivat naisia vain ulkomuodon perusteella. Entinen miesystävänikin aina sanoi, että ihminen on ruma, jos vatsan alue on ruma. En minä ihan kuitenkaan vielä aio luovuttaa ulkonäköni suhteen, vaikka avioliiton suhteen onkin noita ajatusia...aion ostaa jonkun ihohoitolaitteen ja jos ei auta niin toisen...kun vain saan rahat kerättyä...
Ap täällä. mielenkiintoinen ketju tänne muodostunut...
Voisin vain todeta, etten todellakaan syytä lastani omasta pahasta olostani. En kadu lapsen tekemistä. Syytän itseäni omasta pahasta olosta. Rakastan lastani, siksi halusin toisen. En tiedä miksi äitiys on ollut minulle niin suuri shokki, ja muuttanut itsetuntoani, siihen haluaisin vastauksen. Yritän tässä selvittää, mistä tällainen kriisi johtuu?
Ja nämä ulkonäköön keskittyvät kommentit.... ei kyse nyt ole ulkonäöstä, vaan siitä että kaiken kaikkiaan näen itseni huonossa valossa, mukaan lukien ulkonäön. Koitin vain osoittaa, että itsetuntoni on niin huono, etten näe itsessäni edes mitään viehättävää. Eihän itsensä rumana pitäminen ole koskaan sitä itseään, ongelma tulee aina jostain syvemmältä jos ei halua katsoa peiliin. Entisellä itsetunnollani roikkuvat rinnat ei olisi minua häirinneet. Nyt jostain syystä häpeän niitä.
Olen myös miettinyt, että nykypäivänä on oikeasti rankkaa ja ristiriitaista olla äiti. Ensinnäkin, naisia syyllistetään kaikista valinnoista: kotiäitiydestä tai uraäitiydestä. Minulla on melkeenpä syyllinen olo, kun olen "vain" kotona, vaikka teen lapselleni maailman tärkeintä työtä olemalla hänelle läsnä.
Media hehkuttaa nykypäivänä myös kaikille sitä "omaa aikaa". Äideille tulee paska fiilis, kun ei ole omaa aikaa. Ilmottiko teidän mummot että mä lähden nyt jumppaan ja kahville, kun vaari tuli maatilalta himaan ja nosti jalat pöydälle? Ei, mummo keitti sopan ja hiero vaarin jalkoja. Tuntuu, että meidät on melkeen aivopesty ajattelemaan liikaa itseämme ja se lopulta koituu tuhoksemme. Vihaamme miehiämme, koska he eivät ole luopuneet yhtä paljosta kuin me.
Entäs sosiaalinen media? Sieltä jos jostain näkee, miten muut pitää hauskaa, viettää iltaa, matkustelee, saa uusia mageita duuneja ja käy salilla.... ja mitä mä? istun kotona vaihtamassa vaippaa. Miks mä olisin millään lailla ihailtu? Vauvojen tekeminen ei vaan oo coolia tai ihailtua ollut pariin kymmeneen vuoteen, vaan enemmänkin tylsää.
Niin, ja osana ongelmaa on paskaksi mennyt parisuhde, johon toteaminen "parisuhdekin tarvitsee vaalimista" ei nyt auta kun kyse on hieman suuremmista ongelmista. Eli ehkä paskassa parisuhteessa eläminen onkin se joka syö itsetuntoni, ei äitiys.
Nyt alat päästä asian ytimeen, siskoseni. Varaa kesälomien jälkeen aikaa neuvola psykologilta. Uskon että pelkästään omien "tyhmienkin" tunteiden ja ajatusten ääneenkertominen auttaa, ja ehkä saat esim. yksi tai kaksi konkreettista kotitehtävää, harjoituksia joilla voit prosessoida omaa muuttunutta minäkuvaasi.
Jos et työskentele rintaliivimallina, ole tyytyväinen että sulla ylipäätään on kaksi tervettä rintaa.