Tervehdys!
Olen vähän päälle kaksikymppinen toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija.
Olen huomannut että ainakaan vanhusten kanssa työskentely ei ole minua varten ja työ siellä ahdistaa minua suunnattomasti. Olen loppujenlopuksi sosiaalinen ja pidän ihmisten kanssa työskentelystä joissain määrin, mutta tällaisena palvelijana en itseäni näe. Olen taipuvainen myöntymään toisten tahtoon joka onkin yksi ongelma, en osaa sanoa ei.
Teen vanhainkodissa töitä ja olen huomannut että päivän jälkeen olen aivan loppu, en tunne saavani tästä mitään itselleni. Minulla on todettu tietynasteinen ahdistuneisuushäiriö johon olenkin hakenut apua ja niin edespäin. Henkilökunnan vähyys ja "kiire" saavat minut hulluuden partaalle. Välillä en pysty töissä keskittymään ollenkaan kun mietin omia asioita ja virheitä, päivän päätteeksi saatan mennä kotiin ja itkeä vaan tietäen että seuraavan päivänä on samanlainen rumba edessä samojen ihmisten kanssa. Minulla on jonkin asteisia mielenterveyttä heikentäviä seikkoja, olen miettinyt itsemurhaa paljon lähiaikoina mutta ymmärrän että ei huonon työpaikan/uravalinnan suhteen pitäisi itseään tappaa, on paljon muutakin tässä elämässä.
Ahdistaa vaan kun olen jo opiskellut suhteellisen paljon ja tiedän että tulevaisuudessa olisi muitakin vaihtoehtoja, mutta mitä? Ensihoito kiinnostaa minua paljon koska siinä potilassuhteet jäävät lyhyiksi eikä tarvitse koko ajan olla ns. "palvelijana" ja osoittaa nöyryyttä ja ymmärtäväisyyttä kun joku haukkuu sinua siitä että hänen tyynynsä on huonosti. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni saa tuossa työssä valtavat mittasuhteet. En koe ongelmia esitelmien pitämisessä tms. sosialisoimisessa, mutta esim. vanhusten ja omaisten kritiikki tuntuu todella rasittavalta. Ehkä en osaa suhtautua tähän työhön oikein mutta kun tuntuu että kaikki tämä paska pitää vaan "imeä itseensä" ja sekös itsetuntoani rapistaa.
Terapeutille olen varannut ajan, mutta tekisi mieli puhua näistä asioista esimerkiksi esimieheni kanssa. se ei välttämättä ole hyvä idea, koska pelkään että he eivät halua minua enää töihin. Aikamoinen noidankehä: haluan tehdä töitä ettei kämppä lähde alta ja opiskelut sujuu, mutta silti työpäivän jälkeen haluaisin vain hypätä rekan alle ja päättää kaiken.
Mitä voisin tehdä? Olen miettinyt vaihtoehtoja että muuttaisin takaisin vanhemmilleni asumaan/yksiöön ja hakisin töitä jostain muualta ja keräisin rahaa, samalla miettien mihin haen opiskelemaan sitten ensi keväänä. Silti sekin vaihtoehto ahdistaa jos sitten kuukauden päästä tulenkin katumapäälle. Haluaisin opiskella tämän ammatin nyt loppuun koska tiedän että voin sitten opiskella vaikka uudestaan jotain jos huomaan ettei sairaanhoitajana ole minulle mitään, mutta tällä hetkellä tajuan että ainakaan tuo työ ei ole minua varten, ei tällä osaamisella.
Onko täällä muita samankaltaisen prosessin läpikäyneitä? Mitä teitte? mikä sai teidät lopettamaan/jatkamaan opintoja?
Olen vähän päälle kaksikymppinen toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija.
Olen huomannut että ainakaan vanhusten kanssa työskentely ei ole minua varten ja työ siellä ahdistaa minua suunnattomasti. Olen loppujenlopuksi sosiaalinen ja pidän ihmisten kanssa työskentelystä joissain määrin, mutta tällaisena palvelijana en itseäni näe. Olen taipuvainen myöntymään toisten tahtoon joka onkin yksi ongelma, en osaa sanoa ei.
Teen vanhainkodissa töitä ja olen huomannut että päivän jälkeen olen aivan loppu, en tunne saavani tästä mitään itselleni. Minulla on todettu tietynasteinen ahdistuneisuushäiriö johon olenkin hakenut apua ja niin edespäin. Henkilökunnan vähyys ja "kiire" saavat minut hulluuden partaalle. Välillä en pysty töissä keskittymään ollenkaan kun mietin omia asioita ja virheitä, päivän päätteeksi saatan mennä kotiin ja itkeä vaan tietäen että seuraavan päivänä on samanlainen rumba edessä samojen ihmisten kanssa. Minulla on jonkin asteisia mielenterveyttä heikentäviä seikkoja, olen miettinyt itsemurhaa paljon lähiaikoina mutta ymmärrän että ei huonon työpaikan/uravalinnan suhteen pitäisi itseään tappaa, on paljon muutakin tässä elämässä.
Ahdistaa vaan kun olen jo opiskellut suhteellisen paljon ja tiedän että tulevaisuudessa olisi muitakin vaihtoehtoja, mutta mitä? Ensihoito kiinnostaa minua paljon koska siinä potilassuhteet jäävät lyhyiksi eikä tarvitse koko ajan olla ns. "palvelijana" ja osoittaa nöyryyttä ja ymmärtäväisyyttä kun joku haukkuu sinua siitä että hänen tyynynsä on huonosti. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni saa tuossa työssä valtavat mittasuhteet. En koe ongelmia esitelmien pitämisessä tms. sosialisoimisessa, mutta esim. vanhusten ja omaisten kritiikki tuntuu todella rasittavalta. Ehkä en osaa suhtautua tähän työhön oikein mutta kun tuntuu että kaikki tämä paska pitää vaan "imeä itseensä" ja sekös itsetuntoani rapistaa.
Terapeutille olen varannut ajan, mutta tekisi mieli puhua näistä asioista esimerkiksi esimieheni kanssa. se ei välttämättä ole hyvä idea, koska pelkään että he eivät halua minua enää töihin. Aikamoinen noidankehä: haluan tehdä töitä ettei kämppä lähde alta ja opiskelut sujuu, mutta silti työpäivän jälkeen haluaisin vain hypätä rekan alle ja päättää kaiken.
Mitä voisin tehdä? Olen miettinyt vaihtoehtoja että muuttaisin takaisin vanhemmilleni asumaan/yksiöön ja hakisin töitä jostain muualta ja keräisin rahaa, samalla miettien mihin haen opiskelemaan sitten ensi keväänä. Silti sekin vaihtoehto ahdistaa jos sitten kuukauden päästä tulenkin katumapäälle. Haluaisin opiskella tämän ammatin nyt loppuun koska tiedän että voin sitten opiskella vaikka uudestaan jotain jos huomaan ettei sairaanhoitajana ole minulle mitään, mutta tällä hetkellä tajuan että ainakaan tuo työ ei ole minua varten, ei tällä osaamisella.
Onko täällä muita samankaltaisen prosessin läpikäyneitä? Mitä teitte? mikä sai teidät lopettamaan/jatkamaan opintoja?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Pahinta tässä on se, että ei ole oikeastaa mitään vertaistukea. En tiedä kenelle puhuisin tai mistä hakisin neuvoa. Työpäivän aikana muut työntekijät ovat varmasti huomanneet että en ole aivan oma itseni. Tuntuu että minua vihataan töissä koska olen niin muistamaton ja kykenemätön. Saatan myös jättää asioita tekemättä tai tehdä ne huolimattomasti jotta pääsisin vain nopeasti pois tilanteista.
Jestas sentään, opinnot vasta alkusuoralla ja kuvittelet jo tietäväsi koko tulevan ammattisi työkirjon. Sairaanhoitajan työnkuva muodostuu tulevan työpaikan valinnan mukaan ja siihen voi itsekin vaikuttaa. Miksi lähdit opiskelemaan sairaanhoitajaksi?
En kyllä ymmärtänyt mitä tarkoitit viestilläsi.
Lähdin opiskelemaan sairaanhoitajaksi koska sisimmässäni tiedän että haluan auttaa ihmisiä ja haluaisin ensihoitajaksi.
Olenkin miettinyt välivuoden pitämistä ja oman pääni kasaamista ennenkuin jatkan opintojani.
Työ ja opiskelut ei ole koko elämä. Jos tuntuu, ettet jaksa ja et ole varma mitä haluat ota vapaata opiskeluista. Hanki vaikka vuodeksi jotain helppoa työtä ja kartoita vaihtoehtojasi. Hanki helppoa suoritettavaa työtä vaikka jotain pakkaus, myymälä tai koontihommaa. Sellaista työtä missä aivot voi heittää narikkaan ja kun päivä päättyy jätä työasiat työpaikalle. Kuitenkin ei kannata kaikkea töistä kotia kantaa ja vatvoa mielessään. Mahdollisuuksia on paljon ja maailma on avoinna, joten mieti rauhassa ja anna itsellesi aikaa. Älä jää ongelmiesi kanssa yksin vaan puhu niistä jonkun kanssa. Saat purettua paremmin asioita, niin ne ei jää painaa mieltä niin kovin. Saattaahan olla et saat apua ja uudenlaista näkemystä läheisiltäsi tilanteen ratkaisemiseksi. Kuitenkin en suosittele käymään koulua loppuun jos et ole 100% varma, et haluatko edes varmasti työskennellä alalla. Tuhlaat vaan omia voimavarojasi ja aikaasi, jos työskentely ei ollutkaan mielekästä valmistuttuasi.
Olen itse kanssa opiskellut nyt vuoden hoitoalaa amk:ssa ja olen jo 29-vuotias alanvaihtaja. Ei ole mielekästä jos töistä tulee pahaolo tai se rupeaa hallitsemaan kaikkea omassa elämässä. Tukea varmaan saat omilta ystäviltä ja opiskelija kavereilta, kun vähän nykäiset hihasta.Kerro et sua vaivaa asiat ja haluaisit puhua tuntemuksistasi jonkun kanssa. Kuitenkin mun silmään tosta tekstistäs huokuu se, ettet ole itse ihan varma mitä haluat tehdä, Voimia sulle ja onnea valitsemallasi tiellä. Oli suuntasi mikä tahansa sie tuut pärjää. Uskot itseesi ja omiin kykyihisi kyllä se siitä.
Välivuosi on hukkaan heitettyä aikaa. Sen jälkeen opintojen jatkaminen on entistäkin työläämpää.
Jos oikeasti haluat ensihoitajaksi, sairaanhoitajan koulutus antaa siihenkin hyvät pohjat. Ja onko se ensihoitajan työ sitten sen palkitsevampaa, kun suurin osa potilaista on infarkti- tai halvauspotilaita, joista 50 % kuolee käsiin tai kännipäissään kaatuneita ja oksentelevia humalaisia tai huumepotilaita, jotka eivät halua mistään hinnasta apuasi vastaanottaa.
Mieti nyt, onko sinusta ihmisten auttajaksi, kun itsekin tunnut olevan hoidon tarpeessa. Mielestäni sinulle sopivin ala olisi puutarhurin ammatti.
Onko se hukkaan heitettyä jos teen sillä ajalla jotain paskaduunia ja kerään rahaa, samalla hoitaen itseni henkisesti sille tasolle että jaksan taas opiskella? Miettisin myös mitä voisin opiskella ja lukisin pääsykokeisiin.
Ymmärrän että tämä ala ei nyt sitten välttämättä ole minulle tällä hetkellä sen henkisen rasittavuuden vuoksi. Mutta tiedän pystyväni parempaan kuin mitä nyt olen, joten en aio "luovuttaa" ja opiskella jotain todella helppoa työtä missä ei mitään tarvitse tehdä sen takia että nyt on elämässä sellainen tilanne että pää ei kestä.
Kerroppa mitä itse olet opiskellut ja kuinka vanha olet?
Olen opiskellut omaa teknistä alaani yhteensä 10 vuotta eri kouluissa. Lisäksi olen suorittanut työhöni liittyviä ammatillisen pätevyyden edellyttämiä täydennyskoulutuksia ja -kursseja, sekä lakisääteisiä tutkintoja lukuisia. Melkein kaikki opiskelut olen tehnyt työn ohessa. Ainoastaan ensimmäiset kolme vuotta opiskelin päätoimisena, loput työn ohessa.
Ikää minulla on 56 vuotta ja työkokemustakin on kertynyt jo yli 33 vuotta eri tehtävissä ja eri työpaikoissa. Edelleenkään en tunne olevani valmis ammattilainen, koko ajan pitää täydentää omaa osaamistaan kouluttautumalla.
Se että sanot pääsi hajoavan opiskeluiden keskellä, taitaa loppujen lopuksi olla aika yleistä. Opiskeluihin liittyy stressitilanteita, jolloin oikeastaan mikään opiskeluun liittyvä ei suju. Silloin on parasta heittää irti opintojen ääreltä ja mennä rääkkäämään ruumista. Niin teen itsekin, kun työssäni ahdistaa. Eli kunnon hikijumppaa ulkona vastapainoksi henkiselle kuormalle, sitten taas jaksaa keskittyä työhön tai opintoihin.
Olet joutunut vanhusten kanssa huomaamaan, että kaikki eivät ole mukavia, kultaisia mummoja ja vaareja. Siinä joutuu kohtaamaan myös oman rajallisuutensa auttamisessa. Kaikkea ei voi, ei osaa eikä jaksa. Niin se on jokaisella.
Ei ole mukavaa saada kielteistä palautetta. Joskus siinä auttaa, kun tietää, että usein palautteen antajalla on omat vaikeutensa, joille et voi mitään. On vain annettava olla. Et voi kantaa murheita, jotka eivät sinulle kuulu.
Silti mielestäni sinun kannattaa opiskella ja valmistua sairaanhoitajaksi. Sairaanhoitajille on tarjolla muutakin kuin vanhustenhoitoa. Miltä kuulostaisi työ lasten sairaanhoidossa? Tai jonkun ison yrityksen työterveyshuollossa? Tai anestesiahoitajana? Tai...?
Tai ihan paperihommissa: vakuutusyhtiöt, läääkärikeskukset, lääkefirmat
Kuka halukas voi suomentaa mulle mun veriarvot. Lääkäri on vasta ensiviikolla.
Tehty. S -Uraat = 405 umol/l (230-480) fS-Trigly = 0.85 mmol/l (
Itselläni oli opinnot yli puolessa välissä kun lopetin. Uuvuin ja masennuin aivan totaalisesti enkä loppujen lopuksi jaksanut opiskella alaa joka oli minulle vain se "kakkosvaihtoehto". Jäin suosiolla hermolomalle, koska olin vienyt oman jaksamiseni aivan äärimmilleen (jäin pois suoraan harjoittelusta - yllätys yllätys). Olin vuoden sairaslomalla ja sen jälkeen menin pääsykokeisiin ja pääsin viimein (kolmas kerta toden sanoi) opiskelemaan unelma-alaani samaan kouluun.
Tarinan opetus ei kuitenkaan ole se että kannattaa kevyin mielin heittäytyä pois opinnoista. Näin jälkikäteen ajateltuna koen että olisi pitänyt viedä opinnot väkisin loppuun. Olisi pitänyt mennä koulupsykologille tai opinto-ohjaajalle kertomaan ahdistuksesta ja yksinkertaisesti keventää opiskelutaakkaa. Sh-tutkinto antaa hyvät pohjat jatko-opinnoille eikä niitä kannata heittää hukkaan, jos tuntuu että opinnot on ihan suoritettavissa, vaikka sitten hampaat irvessä.
Jälkiviisaana neuvoisin jatkamaan ja hakemaan ahdistukseen apua. Yksin ei kannata jäädä. Itse tein virheen ja lopetin kuin seinään enkä edes neuvotellut koulun kanssa.
Itse menin valmistumisen jälkeen töihin erikoissairaanhoidon vuodeosastolle. Hoitoajat ovat kohtuullisen lyhyitä, joten harvemmin samoja naamoja tarvitsee katsella kuukausikaupalla. Joskus tulee hankalia potilaita, mutta ainakin 90% on täysin asiallisia tai jos eivät asiallisia niin eivät kuitenkaan hankalia. Usein helpottaa jo se tieto,että potilasta tarvitsee hoitaa vain pari vuoroa. Kiirettä on ja sen vuoksi tulee joskus virheitä, mutta niitä tulee kaikille ja sen kyllä oppii vähitellen hyväksymään.
Joskus todella harvoin tulee haukkuja joko potilaalta tai omaisilta, mutta usein ne ovat sellaisia asioita, mihin olisi kiva, jos voisi puuttua, mutta resurssit ei riitä tai on yksinkertaisesti ollut niin kiire, että ei ole ehtinyt. Yleensä näillä potilailla tai omaisilla on myös akuutti hätä, kun itselle tai omaiselle ja juuri sattunut jotain odottamatonta ja/tai vakavaa. Vähitellen itselle rakentui opintojen myötä ammatillinen identiteetti, jolla pystyn pääosin ottamaan nuo haukut vastaan ilman että ne tuntuvat itsestä liian pahalta. Usein myös työkaverien kanssa keskustelu asiasta helpottaa.
Itseäni myös ahdisti monet asiat opintojen aikana, ja varmaan jos olisin muutamaa vuotta nuorempana lähtenyt opiskelemaan olisi voinut ahdistaa kovastikin. Lopettamista en kuitenkaan koskaan nähnyt itselleni vaihtoehtona vaan jatkoin sinnikäästi, vaikka välillä mietin, että mitä tästä edes voisi tulla, kun opintojen puolessa välissä vielä tuntui, että en osaa mitään. Noh lopulta tuli omalla kohdallani ihan hyvä.