Häpeä ja yksinäisyys

Se on suuri helpotus jos löytää puolison joka ymmärtää. Minä viihdyn yksin. En kaipaa kavereita. En välitä mitä muut ajattelee koska he eivät tiedä puoliakaan koko asiasta. Olen oppinut, että vaikka ihmisellä olisi mikä "diagnoosi" tai muut mustamaalaisi, ei pidä tehdä ennakkoluuloja.

Näimpä justiin, skitsoaffektiivinen häiriö ei leimaa hulluksi, kunhan itse tietää sairaudestaan. Sitä paitsi skitso ja mielialavaihtelu ovat mielestäni osa elämisen tekniikkaa, varakeino nimittäin. Se on antanut itselleni lisäaikaa sopeutua suurempiin muutoksiin ja menetyksiin, joka olen kokenut nuoruusiälläni. Silloin vietin aikani lähes yksin, kodin ja koulun väliä kulkien.

Muistahan ne hyvät puolet mielenhäiriöstäs, joka herätti uusia ideoita ja tavoitteita: kuinka nousta vaikeuksista omaksi luonteeksesi. Skitsoaffektin käytös palautuu normaaliksi, johon voi liittää sairauden parhaat puolet ja sen opetukset. Mää oon parantumassa 1,5 vuotta ja olen puhunut omaperäisestä käytöksestäni vihdoin (mutta vähän liian myöhään).

Joka tapauksessa tulet jokusen vuoden toipumisen jälkeen varmemmaksi (ehjäksi) ihmiseksi. Sitä ennen on kokemukseni mukaan pyrittävä mukaan vertaisten keskusteluihin ja lopetettava eristäytyminen vaivihkaa. - ja olisi haitaksi esiintyä kuin toisena ihmisenä. Meinaan, että ole oma itsesi. Ongelmistaan voi puhua uusillekin tuttavuuksille epäsuorana kerrontana, vaikkapa "mulla on ollu masennusta ja muuta ikävää, mutta eipä siitä nyt sen enempää", "pohdinnat vei aikansa tässä mun nuoruusiällä. Mää tarvitsin aikaa ja mun oli oltava itsekseni jonkun vuotta. Nuoruus on muutosten kokemiselle sitten altista aikaa. Oon ollu paranemaan päin pari vuotta ja tulevaisuuden suunnitelmiakin on, koska joka kuukausi tuntuu varmemmalta tämä (ihmisten ilmoilla) oleminen"

Pärjäilemisiin ja luota omiin ja sosiaalisen elämäs tavoiteisiin! Jees.

Kiitos rohkaisevasta vastauksesta, antaa taas hiukan enemmän toivoa huomiseen vaikka se välillä onkin aika vähissä.