En enää pysty harrastaman seksiä narsistiksi epäilemäni puolison kanssa. En vain pysty. Olo on ollut viime aikoina seksin jälkeen jotenkin hyväksikäytetty. Nyt tilanne se, ettemme harrasta enää ollenkaan seksiä. Miehelle kova paikka ja jatkuvasti kuulen vihjailuja, mutta kun en voi niin en voi.
Voi kun saisin lopetettua tän koko homman. Ei tässä ole enää mitään mieltä. Kumpikin kärsii. Mies ei haluaisi erota, tiedän sen, hänelle riittäisi tällainen löyhässä hirressä roikkuminen vaikka maailman tappiin. En ymmärä, miksi hän haluaa pitää minua, vaikka kärsii itsekin. Lapsenko vuoksi?? Asumme jo erillämme, onneksi. Silti olen täysin mieheni talutushihnassa. Minä alan olla täysin väsynyt siihen pomottamiseen ym. Niin paljon on likaisia, käsittelemättömiä asioita välillämme... (Asioistahan EI voi puhua, se on pelkkää ajanhukkaa ja kaivelua miehen mielestä.)
Kun tässä mietin, niin asetelma on, että mieheni tarvitsee minua. Ihan käytännössä, monessa suhteessa. Sen takia hän kaiketi haluaa minun pysyvän. Minäkin ajattelen, että mies tarvitsee minua enkä siksi voi lähteä. Naurettavaa. Aikuinen mies kyllä pärjää!
Mies on tarvinnut minua myös seksiin. Vuoskausia tilanne on ollut sellainen, että mies saa tyydytyksensä, minun oloni ja tuntemukseni eivät ole enää tärkeitä. En ole koskaan saanut orgasmia mieheni kanssa, aluksi se oli miehelle kova paikka ja kyllä hän yritti, toki. Mutta se oli väkinäistä, mulle tuli olo, että minulta vaaditaan orgasmia ja kun en saanut, olin epäonnistunut ja mieheni oli epäonnistunut ja se oli minun syytäni, koska en kyennyt... Jossain vaiheessa tilanne muuttui niin, että koska yrityksistä huolimatta olin toivoton tapaus, seksi tarkoitti enää vain mekaanista miehen halujen tyydyttämistä. Minua alkoi ennen pitkää etomaan koko touhu. Ei mitään kaunista, ei mitään hellää, pelkkää aktia ja yleensä aina suihin otto joka ällöttää... Ja aina vaan piti!!
Enää en voi. En voi! Haluan eroon koko hommasta. Sairastun ellei tämä lopu. Mutta en uskalla ilmaista asiaa miehelleni. En uskalla sanoa että haluan lopullisen eron. Siitä alkaa mieletön sota, sen tiedän. Miten saisin hoidettua asiat ilman sotimista?! Psyyke ei kertakaikkiaan kestä hirveää tappelua. Mies alkaa uhkailemaan että ottaa lapsen, se on varmaa. Voi kun se vaikka löytäis jonkun toisen... :(
Voi kun saisin lopetettua tän koko homman. Ei tässä ole enää mitään mieltä. Kumpikin kärsii. Mies ei haluaisi erota, tiedän sen, hänelle riittäisi tällainen löyhässä hirressä roikkuminen vaikka maailman tappiin. En ymmärä, miksi hän haluaa pitää minua, vaikka kärsii itsekin. Lapsenko vuoksi?? Asumme jo erillämme, onneksi. Silti olen täysin mieheni talutushihnassa. Minä alan olla täysin väsynyt siihen pomottamiseen ym. Niin paljon on likaisia, käsittelemättömiä asioita välillämme... (Asioistahan EI voi puhua, se on pelkkää ajanhukkaa ja kaivelua miehen mielestä.)
Kun tässä mietin, niin asetelma on, että mieheni tarvitsee minua. Ihan käytännössä, monessa suhteessa. Sen takia hän kaiketi haluaa minun pysyvän. Minäkin ajattelen, että mies tarvitsee minua enkä siksi voi lähteä. Naurettavaa. Aikuinen mies kyllä pärjää!
Mies on tarvinnut minua myös seksiin. Vuoskausia tilanne on ollut sellainen, että mies saa tyydytyksensä, minun oloni ja tuntemukseni eivät ole enää tärkeitä. En ole koskaan saanut orgasmia mieheni kanssa, aluksi se oli miehelle kova paikka ja kyllä hän yritti, toki. Mutta se oli väkinäistä, mulle tuli olo, että minulta vaaditaan orgasmia ja kun en saanut, olin epäonnistunut ja mieheni oli epäonnistunut ja se oli minun syytäni, koska en kyennyt... Jossain vaiheessa tilanne muuttui niin, että koska yrityksistä huolimatta olin toivoton tapaus, seksi tarkoitti enää vain mekaanista miehen halujen tyydyttämistä. Minua alkoi ennen pitkää etomaan koko touhu. Ei mitään kaunista, ei mitään hellää, pelkkää aktia ja yleensä aina suihin otto joka ällöttää... Ja aina vaan piti!!
Enää en voi. En voi! Haluan eroon koko hommasta. Sairastun ellei tämä lopu. Mutta en uskalla ilmaista asiaa miehelleni. En uskalla sanoa että haluan lopullisen eron. Siitä alkaa mieletön sota, sen tiedän. Miten saisin hoidettua asiat ilman sotimista?! Psyyke ei kertakaikkiaan kestä hirveää tappelua. Mies alkaa uhkailemaan että ottaa lapsen, se on varmaa. Voi kun se vaikka löytäis jonkun toisen... :(
Vastaukset 2
Vanhimmat
meillä on sama tilanne mutta ei lapsia,. Seksi ällöttää todella. Aina silloin pitäisi harrastaa kun miehelle sopii. Mutta jos itse olen väsynyt enkä jaksaisi, alkaa syyttely tai mykkäkoulu ja minun syytä on kaikki. Todella kuluttavaa elämää. Seksistä ei nauti koska siitä on tehty suorite joka pitäisi vaan tehdä alta pois. Minun nautinnosta ei mies välitä myöskään. On yritetty kyllä.
Asiasta juttelu on täälläkin mielettömän vaikeaa.
Voimia sinulle!
Minulla oli aivan samanlainen tilanne, tekstisi voisi olla minun kirjoittamani. Lopulta panin tilanteelle stopin, ja ilmoitin haluavani erota. Nyt huomaan, kuinka kamalassa tilanteessa aiemmin elin. Muuta huomiota kuin seksi ei mieheltä herunut vuosikausiin, lukuunottamatta kaikenlaisten negatiivisten huomioiden ja tuntemusten vastaanottajana olemista. Seksi alkoi olla minulle kotityö, joka oli vastenmielisempää (ja useammin toistuvaa) kuin vessan lavuaarin hajulukon pudistaminen.
Miehen kotiinpalu reissuiltaa, tai vaikka vain töistä alkoi olla minulle todella epätoivottu asia. Tiesin, että seksivaatimus on vetämässä.
Hän pohti miksi en halua seksiä. Olin hänen mielestään epänormaali verrattuna muihin naisiin. Hän vain missasi sen pointin, että vuosien varrella hän omalla toiminnallaan, jota en nyt tässä sen enempää ala erittelemään, sai minut vieroittamaan itseni hänestä henkisesti suojellakseni itseäni. Kun henkinen yhteys oli mennyttä, oli vain ajan kysymys, milloin seksi käy minulle ylitsepääsettömäksi kynnyskysymykseksi.
Jatkuvaa vihjailua kylmyydestäni, jo päivällä esitettyjä vihjeitä illan seksitoiveista, tv:ssä vilahtavan seksikohtauksen ihannointia ja minun syyllistämistäni siitä miksen minä toimi kuten elokuvan nainen, muutaman minuutinkin kahdenkeskinen aika olisi pitänyt käyttää seksiin yms. yms. aiheuttivat minulle jatkuvaa stressiä.
Vuosia sitten meni se aika, jolloin annoin miehelleni aina vain uusia mahdollisuuksia korjata tilannetta omalta osaltaan. Annoin aina kaiken anteeksi ja uskoin lupauksia paremmasta. Lopulta en enää jaksanut uskoa ja luottaa ja rakastaa, ja silloin seksistä tui minulle hänen kanssaan velvollisuus, joka aikaa myöten kävi aina vain vastenmielisemmäksi.
Nyt olemme erillään, ja kumpikin vapaa toteuttamaan itseään niinkuin parhaaksi näkee. Aikani minäkin toivon hänen löytävän jonkun toisen, lopulta vaikka kuolevan, mutta lopulta tajusin olevani tuomittu elinkautiseen hänen kanssaan, jollen tee itse eroratkaisua. Kaikki on ainakin toistaiseksi mennyt aika siististi, ja minun elämäni on huomattavasti helpompaa =)
Tsemppiä sinulle, Väsynyt! Kuuntele sydämesi ääntä.