Olen jo pitkään kärsinyt ulkonäköön liittyvistä ongelmista. Esim jo alakoulu-ikäisenä pidin nenääni omituisena, ja pyrin peittelemään sitä asennoin, käsin ja katselin peilistä valikoivasti. (Esim vain pienistä peilestä, tai vain tietyissä valoissa) Välillä öisin en saanut unta, sillä mietin miten ruma olen, ja sitten saatoin jumittua peilin eteen joksikin aikaa sitä itkemään, ja olo oli todella ahdistunut ja toivoton.
Myöhemmällä iällä yläkoulussa pakkomielteeni laajenivat. Havahduin myös poskieni massiiviseen kokoon, ja otsani outouteen. Ylipäätänsä siihen, että näytän hirviömäisen rumalle. Oloni paheni entisestään, ja pyrin meikeillä peittelemään vikoja. Meikkivoidetta laitoin monta monta kerrosta, sillä ajattelin että kasvoni rumuus voisi hautautua sen peitteisiin. Etenkin perheeni huomauttelivat meikkivoiteen kovin ylenpalttisesta käytöstä. Nenääkin varjostelin erilaisin keinoin. Ja laittautumiseen menikin monia tunteja. Ja paha olo oli jatkuva.
Nyt lukiolaisena olen oppinut löytämään jotain positiivista kasvoistani, kuten pidän nenäni sivuprofiilia ihan OK:na, mutta silti tunnen oloni kamalemmaksi kuin ennen. Ennen uskoin meikkivoiteen ja meikin piilottavan rumuuteni täysin, mutta nyt olen ymmärtänyt sen, ettei sitä rumuuttani/epämuodostuneisuuttani voi kätkeä minkää tuollaisen taakse, se kuulottaa aina läpi.
Olen myös alkanut välttelemään tietynlaisia valaistuksia, asentoja ja päänkääntelyä tietyillä tavoilla, sillä pelkään ihmisten tajuavan miten ruma oikeasti olen, ja miten kummalliset kasvoni ovat, kun ne muuttuvat jokaisessa valossa erilaiseksi. Hyvissä valoissa voin tuntea kasvoni aivan normaalin näköisiksi, mitä nyt jonkunmoisia vikoja, mutta ne silti näyttävät ihmismäisille. Pahoissa valoissa en taas meinaa edes tunnistaa itseäni. Näytän niin pahalle ja epämuodostuneelle, ja hirviömäiselle, Aivan kuin kasvoni olisivat muovailuvahaa, joka aina muovautuu tiettyyn muotoon tietyissä valoissa. Tai ehkä ne hyvät valot vain osaavat peittää ne rumat kolot hyvin. En tiedä. Tämä piinaa mieltäni todenteolla..
Myöhemmällä iällä yläkoulussa pakkomielteeni laajenivat. Havahduin myös poskieni massiiviseen kokoon, ja otsani outouteen. Ylipäätänsä siihen, että näytän hirviömäisen rumalle. Oloni paheni entisestään, ja pyrin meikeillä peittelemään vikoja. Meikkivoidetta laitoin monta monta kerrosta, sillä ajattelin että kasvoni rumuus voisi hautautua sen peitteisiin. Etenkin perheeni huomauttelivat meikkivoiteen kovin ylenpalttisesta käytöstä. Nenääkin varjostelin erilaisin keinoin. Ja laittautumiseen menikin monia tunteja. Ja paha olo oli jatkuva.
Nyt lukiolaisena olen oppinut löytämään jotain positiivista kasvoistani, kuten pidän nenäni sivuprofiilia ihan OK:na, mutta silti tunnen oloni kamalemmaksi kuin ennen. Ennen uskoin meikkivoiteen ja meikin piilottavan rumuuteni täysin, mutta nyt olen ymmärtänyt sen, ettei sitä rumuuttani/epämuodostuneisuuttani voi kätkeä minkää tuollaisen taakse, se kuulottaa aina läpi.
Olen myös alkanut välttelemään tietynlaisia valaistuksia, asentoja ja päänkääntelyä tietyillä tavoilla, sillä pelkään ihmisten tajuavan miten ruma oikeasti olen, ja miten kummalliset kasvoni ovat, kun ne muuttuvat jokaisessa valossa erilaiseksi. Hyvissä valoissa voin tuntea kasvoni aivan normaalin näköisiksi, mitä nyt jonkunmoisia vikoja, mutta ne silti näyttävät ihmismäisille. Pahoissa valoissa en taas meinaa edes tunnistaa itseäni. Näytän niin pahalle ja epämuodostuneelle, ja hirviömäiselle, Aivan kuin kasvoni olisivat muovailuvahaa, joka aina muovautuu tiettyyn muotoon tietyissä valoissa. Tai ehkä ne hyvät valot vain osaavat peittää ne rumat kolot hyvin. En tiedä. Tämä piinaa mieltäni todenteolla..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et jostain syystä hyväksy itseäsi. Syy on psyykkinen ja ongelmasi, että et tunne ihmisyyttäsi. Kyllä sinä olet ihan välttävä tälle elämälle ja ihmiskunnalle.
Onko sinua joskus sanottu sitten rumaksi? Mittaatko yleensä ihmisarvoa ulkoisilla kriteereillä? Oletko keskustellut ongelmastasi koskaan?
Vain ulkonäkökö tekee ihmisestä ihmisen?
En tosiaan tiedä mikä kiikastaa, pidän kyllä muodista ja opiskelenkin sen suuntaiseen alaan. Mutta en ole koskaan pitänyt ulkonäköä ratkaisevana tekijänä. Harvoin sitä edes näkee rumaa ihmistä, aina kaikista löytyy omalla tavalla niin kauniita asioita! Saan jopa itsekin hyvää kommenttia toisilta, mutta oma kova pää niitä ei suostu sulattamaan, aivankuin minut olisi kahlitty tällaiseen.. pohjimmilla tiedän että huolestuneisuuteni on jotain aivan liian korkeaa, sillä ei kai kukaan voi olla niin ruma, että pitäisi reagoida näin vahvalla vihalla? mutta en vain pysty rajoittamaan pakkoajatuksiani ja omaa kokemusta itsestäni..
Kiitos kysymyksistä, paneudun mietiskelemään :-)
Lue BDD:stä (Body Dysmorphic Disorder)!