8kk siitä kun tutustuin erääseen tyttöön. Olin pitkään ollut yksinäni kunnes hänet tavattuani kiinnostukseni heräsi ja päätinkin laittaa itseni likoon ja tapaamisemme muuttuivat pian parisuhteenomaiseksi. Jo alle parin kuukauden kuluttua vietin joulut ja uudetvuodet hänen perheensä ja lähipiirinsä seurassa ja asiat tuntuivat tosi mukavilta.
Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Minua hämmensi kovasti, vaikka tein ihan omasta halustani ja innostani paljon asioita ja otin häntä huomioon, käytin paljon aikaa järjestääkseni meille mukavia asioita niin siitä huolimatta hän alkoi löytää aina jotain sanottavaa mitä olisin voinut tehdä paremmin, tuntui että mikään ei riittänyt jotta en olisi ollut opetuksen tarpeessa joka kerta. Vaikka jos olin kutsunut käymään ja valmistellut viimeisen päälle illallisen, hienoimmat herkut ja uudet astiastot, kukkia pöydässä ja paikat puunattu, tunnelmamusiikkia ja hieronnat, niin aina silti löytyi kritisoitavaa joka oli sen kaltaista että saattoi kovastikin latistaa tunnelmaani, ja sen huomatessan hän suorastaan suuttui että enkö välitä hänestä, että hän vain kertoo miten voisin ottaa hänet vielä paremmin huomioon, eikös juuri niin pidä tehdä, olla rehellinen!
no koitin kehittyä ja kuulin olevani liian herkkähipiäinen joten yritin opetella olla välittämästä tuosta. Seuraava vaihe alkoi kun hän alkoi saada aika voimakkaita reaktioita jos jokin ei menisi niinkuin hän kuvitteli. Joko hän alkoi elämöimään voimakkaasti tai sitten sulkeutuen kokonaan, ja erityisesti näissä sulkeutumistilanteissa minulle tuli todella paha olla ja tuntui että minun piti tuntea tosi suurta syyllisyyttä ja pyydellä kaikkea anteeksi, selittää kuinka asiat ovat parhain päin ja kun aloin hajota jo niin hän muuttuikin sitten ja kaikki oli taas ok.
Tosiaan väärinhän se on lähteä mukaan siihen kun tilanteet usein aivan absurdeja mutta se painostava tunnelma ja halu iloita päivästä yhdessä sai yrittämään ratkaista konfliktitilanne kun toinen vain käyttäytyy passiivisesti ja ignooraa täysin, ei vastaanota mitään kontaktia, kunnes on riittävästi selitellyt asiaa.
Sitten alkoi sellainen arvioiminen. On kertonut elämässään olleista ihmisistä, exästä jne. miten huonoja ovat olleet, ja sitten kun mulla ollut joku asia, vaikkapa vain likaa paidalla jota en ole huomannut niin reagoi siihen tosi vahvasti ja katsoo kuin vierasta ja kertoo että nyt huolestuttaa häntä, sillä ja silläkin oli tapana olla huolehtimatta asiosta että voikohan muhun luottaa. Ja kaikki tuo tuntuu niin absurdilta kun oon koko yhdessäolon ajan ollut luotettava, mutta mikään ei vie niitä epäilyksiä pois. Tai jos hän itse loukannut mua pahasti ja tietää sen, mutta ei kykene pahoittelemaankaan sitä, ja tietää vaikkapa että en ole saanut tuskalta nukuttuakaan niin tullessaan odottamatta luokseni, saa taas hepulin ja mykkäkoulun siitä että en ollut siivonnut ja ottanut hänen tunteitaan huomioon että hänelle tulee huono olo, vaikka aina normitilanteessa oon puunannut paikat viimesen päälle ja ostanut jääkaapin täyteen hänen lempiruokiaan.
Sitten homma meni siihen pisteeseen että tulin kipeäksi tapaamisemme jälkeen, varmasti tuosta jatkuvasta stressistä johtuen, tunsin olevani täysin hajalla ja uskoimme että olen vaan niin allerginen jollekin että voin siksi huonosti kun tapaamme. muutamaan päivään en voinut tavata kun olin kipeänä ja puhuimme silti. Hän alkoi huolestua että pääsemmeköhän yhteiselle lomamatkalle kuukauden päästä, ja sanoin etten nyt voi ajatella sitä. seuraavana päivänä hän kirjoitti viestin että parempi että ollaan vaan kavereita. Kertoi rakastavansa paljon ja että hänen suurin toiveensa on että saisi olla kanssani ja olisi maailman onnellisin nainen mun kanssa mutta häntä pelottaa että sairastuin ja on pelkuri, ja on pahoillaan. Sitten jo saman viikon aikana tapasimme ja voin jo hyvin, ja huomasin että ongelma ei ollutkaan allergia vaan se että kova stressi vie voimiani ja aloin opetella rentoutusharjoituksia, ja viikossa sain ongelmat loppumaan näillä meditaatio yms. harjoituksilla! Kokoajan juteltiin ja nähtiin, ja kerroin iloiset uutiset ja kuinka rakastan häntä ja meillä oli mukavaa yhdessä. Silti hän saattoi soittaa muutaman tunnin kuluttua kertoakseen että olin pilannut hänen päivänsä koska hän tuntee itsensä nyt huonoksi ihmiseksi vain jos olin uskaltanut mainita sivulauseessa että minua hämmentää kun hän ignoorannut minua viimepäivinä. Oikeastaan opin että en saa sanoa mitään minkä hän voi kokea kritiikkinä koska muuten mua sattuu entistä enemmän, mutta itse sellaista on otettava vastaan olematta "herkkänahkainen".
Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Minua hämmensi kovasti, vaikka tein ihan omasta halustani ja innostani paljon asioita ja otin häntä huomioon, käytin paljon aikaa järjestääkseni meille mukavia asioita niin siitä huolimatta hän alkoi löytää aina jotain sanottavaa mitä olisin voinut tehdä paremmin, tuntui että mikään ei riittänyt jotta en olisi ollut opetuksen tarpeessa joka kerta. Vaikka jos olin kutsunut käymään ja valmistellut viimeisen päälle illallisen, hienoimmat herkut ja uudet astiastot, kukkia pöydässä ja paikat puunattu, tunnelmamusiikkia ja hieronnat, niin aina silti löytyi kritisoitavaa joka oli sen kaltaista että saattoi kovastikin latistaa tunnelmaani, ja sen huomatessan hän suorastaan suuttui että enkö välitä hänestä, että hän vain kertoo miten voisin ottaa hänet vielä paremmin huomioon, eikös juuri niin pidä tehdä, olla rehellinen!
no koitin kehittyä ja kuulin olevani liian herkkähipiäinen joten yritin opetella olla välittämästä tuosta. Seuraava vaihe alkoi kun hän alkoi saada aika voimakkaita reaktioita jos jokin ei menisi niinkuin hän kuvitteli. Joko hän alkoi elämöimään voimakkaasti tai sitten sulkeutuen kokonaan, ja erityisesti näissä sulkeutumistilanteissa minulle tuli todella paha olla ja tuntui että minun piti tuntea tosi suurta syyllisyyttä ja pyydellä kaikkea anteeksi, selittää kuinka asiat ovat parhain päin ja kun aloin hajota jo niin hän muuttuikin sitten ja kaikki oli taas ok.
Tosiaan väärinhän se on lähteä mukaan siihen kun tilanteet usein aivan absurdeja mutta se painostava tunnelma ja halu iloita päivästä yhdessä sai yrittämään ratkaista konfliktitilanne kun toinen vain käyttäytyy passiivisesti ja ignooraa täysin, ei vastaanota mitään kontaktia, kunnes on riittävästi selitellyt asiaa.
Sitten alkoi sellainen arvioiminen. On kertonut elämässään olleista ihmisistä, exästä jne. miten huonoja ovat olleet, ja sitten kun mulla ollut joku asia, vaikkapa vain likaa paidalla jota en ole huomannut niin reagoi siihen tosi vahvasti ja katsoo kuin vierasta ja kertoo että nyt huolestuttaa häntä, sillä ja silläkin oli tapana olla huolehtimatta asiosta että voikohan muhun luottaa. Ja kaikki tuo tuntuu niin absurdilta kun oon koko yhdessäolon ajan ollut luotettava, mutta mikään ei vie niitä epäilyksiä pois. Tai jos hän itse loukannut mua pahasti ja tietää sen, mutta ei kykene pahoittelemaankaan sitä, ja tietää vaikkapa että en ole saanut tuskalta nukuttuakaan niin tullessaan odottamatta luokseni, saa taas hepulin ja mykkäkoulun siitä että en ollut siivonnut ja ottanut hänen tunteitaan huomioon että hänelle tulee huono olo, vaikka aina normitilanteessa oon puunannut paikat viimesen päälle ja ostanut jääkaapin täyteen hänen lempiruokiaan.
Sitten homma meni siihen pisteeseen että tulin kipeäksi tapaamisemme jälkeen, varmasti tuosta jatkuvasta stressistä johtuen, tunsin olevani täysin hajalla ja uskoimme että olen vaan niin allerginen jollekin että voin siksi huonosti kun tapaamme. muutamaan päivään en voinut tavata kun olin kipeänä ja puhuimme silti. Hän alkoi huolestua että pääsemmeköhän yhteiselle lomamatkalle kuukauden päästä, ja sanoin etten nyt voi ajatella sitä. seuraavana päivänä hän kirjoitti viestin että parempi että ollaan vaan kavereita. Kertoi rakastavansa paljon ja että hänen suurin toiveensa on että saisi olla kanssani ja olisi maailman onnellisin nainen mun kanssa mutta häntä pelottaa että sairastuin ja on pelkuri, ja on pahoillaan. Sitten jo saman viikon aikana tapasimme ja voin jo hyvin, ja huomasin että ongelma ei ollutkaan allergia vaan se että kova stressi vie voimiani ja aloin opetella rentoutusharjoituksia, ja viikossa sain ongelmat loppumaan näillä meditaatio yms. harjoituksilla! Kokoajan juteltiin ja nähtiin, ja kerroin iloiset uutiset ja kuinka rakastan häntä ja meillä oli mukavaa yhdessä. Silti hän saattoi soittaa muutaman tunnin kuluttua kertoakseen että olin pilannut hänen päivänsä koska hän tuntee itsensä nyt huonoksi ihmiseksi vain jos olin uskaltanut mainita sivulauseessa että minua hämmentää kun hän ignoorannut minua viimepäivinä. Oikeastaan opin että en saa sanoa mitään minkä hän voi kokea kritiikkinä koska muuten mua sattuu entistä enemmän, mutta itse sellaista on otettava vastaan olematta "herkkänahkainen".
Vastaukset 7
Vanhimmat
Matkalle lähdimme ja senkin olin pyrkinyt järjestämään mahdollisimman hyvin, itse hän haukkui mun pilanneen matkan jo ennen lähtöäkään kun epäili pahinta että oon valinnut huonon hotellin jne. enkä vielä vuorokautta ennen lentoakaan saanut tietää tuleeko hän, totesi vain kantavansa kaunaa mulle eikä tiedä voiko lähteä. Matka oli kuitenkin onnistunut ja hotellit parasta luokkaa jne, mutta ei pahoitellut käytöstään vaan aina nämä hänen uskomattomat käytöksensä pitää painaa villaisella ja unohtaa, ja jos niitä haluaisi käsitellä edes oppimismielessä niin pääsee raivo irti.
Ja melkeinpä jokaiseen päivään liittyy jotain rankkaa, useimmiten teen aina jotain niin pahaa että mun pitää tuntea syyllisyyttä ja jos hän on loukannut mua pahasti niin hän tuntuu toisinaan olevan mulle vihainen siitä että on käyttäytynyt huonosti, ikäänkuin olisi niin pettynyt itseensä että pitää vihaa mulle. Totesi että hänen tosi vaikeaa pyytää anteeksi, ja ei kestä nähdä epäonnistuneensa. Että on perfektionisti ja sulkee ja pakenee ongelmia sen takia jotta ei tarvitse kohdata sitä. Ja että on ollut lapsesta asti tosi voimakastahtoinen, ja hänen äitinsä ei kyennyt asettamaan rajoja kun kuulemma se ei vaan onnistunut niin luovutti äiti. Ja hän kertoi että nuoruudessaan oppi käyttämään äidin heikkoutta hyväkseen ja samaan hänen tuntemaan niin voimakasta syyllisyyttä että äiti itki, ja teki sen tietoisesti kun huomasi miten voi vaikuttaa häneen, ilmeisesti saadakseen haluamansa.
Ja kieltäytynyt tosiaan käytännössä puhumasta mistään asioista jotka jääneet vaivaamaan mua, kerran kun hän täysin aiheetta suolsi pahaa mun päälle koko päivän ja silti koitin lohduttaa häntä että pärjäisi tentissä hän ei noteerannut mitenkään miltä musta tuntui, kiitti vain kun oma olonsa parani vihdoin ja sulki oven. Seuraavana päivänä koko yön valvottuani ja mietittyäni miten osaisin puhua ja keskustella herättämättä hänessä puolustusreaktioita, menin hänen luokseen ja mainitsin vain miten pahalta se tuntui miten hän edellispäivänä käyttäytyi niin hän sai raivarin että miksi kaivan sitä kun kaikki oli taas hyvin, ja että hänellä ei ole mitään velvollisuutta välittää musta, ja jos sellaista kuvittelen niin se olisi omaa syytäni. Ja tämä kommentti oli viimeinen niitti, ja totesin että tämä oli sitten tässä, ja siltikin hän sanoi että kai me lähdetään sinne matkalle silti yhdessä. Ja kun sanoin että en mä sinne lähde sittne, sen oli tarkoitus olla romanttinen matka pariskuntana. Ja yhtäkkiä alkoikin sitten itkeä ja pyytää anteeksi huonoa käytöstään ja lupasi luottaa ja kunnioittaa jatkossa. Tämä siis tapahtui ennen tuota matkaa joka oli sitten ihan onnistunut vaikka samoja kohtauksia tuli sielläkin mutta olin oppinut olemaan välittämättä niistä niin paljon.
Nyt tosiaan eilen oli tarkoitus viettää ihana päivä yhdessä, kun oli taas hyvä tunnelma hänen ilmeisesti huomattua että oli satuttanut mua ja halusi käyttäytyä hyvin, mutta loppujen lopuksi asiat meni taas tosi raskaasti hänen vihoitellessaan ja syytelleessään asioista jotka olivat vähintään yhtälailla hänen omaa syytään ja lopulta en kestänyt syyllistämistä ja kauheaa tunnelmaa niin sitten hän alkoi pahoitella ja myönsi ekaa kertaa suoraan että hänellä on ongelmia ja kertoi juuri tuosta kykenemättömyydestään kohtata omaa vajavaisuuttaan, omia virheitään ja siitä kuinka sen takia sulkee vaikka minutkin elämästään ja voi siten suojata itseään ja ei tarvitse kohdata että olisi hänessä jotain vikaa. Ja kuinka syyttää aina ja haukkuu että on kotoa oppinut sen mallin. ja että haluaa lopettaa sen ja sanoi ensi kertaa ääneen rakastavansa, sanottakoon että olin itse siinä pisteessä että olin vihdoin valmis pistämään hommalle lopun kun tuhoudun niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän totesin tietävänsä ettei mua parempaa ihmistä voisi kuvitella kohtaavansa tai saavansa parempaa kohtelua ja ei halua olla paha ja se miten hän reagoi kun halusin puhua asioista jotka hän tehnyt jotka hämmentävät mua, niin oli tosi voimakas. Ensi kertaa näin mitä tapahtui kun sain sanoa ääneen miten hän on kohdellut mua ilman että hyökkäsi vastaan. Hänen koko olemuksensa näytti musertuvan, hengitti raskaasti kuin hyperventiloisi ja näytti romahtavan sen keskustelun aikana. Tää kaikki on tosi outoa mulle. Oon pyrkiny siihen että sitoutuu parisuhteeseen alusta asti, voittaa vaikeudet yhdessä, tukee toinen toistaan, ja ennenkaikkea sitoutuu mielessään toisen kanssa olemiseen ja pyrkii antamaan toiselle ja yleensä sitäkautta myös saa mutta nyt on tuntunut että saa vain "turpiinsa".
Tuo kaikki on kuin suoraan narsismin oppikirjasta.
Hänen käytöksensä on alusta loppuun peliä, jolla hän hallitsee sinua.
Niin syytökset ja syyllistämiset, kuin hyvittelytkin.
Kaiken tarkoitus on otteen saaminen ja otteen pitäminen.
Yksi neuvo:
juokse "verenimijää" karkuun ja lujaa!
Pitkä juttu, mutta siinä oli kohtia, jotka ovat kuin omasta menneisyydestäni. Pari vuotta sitten tapasin erään naisen, jolla oli samanlaisia piirteitä olemuksessaan. Kyseessä oli romanssi, josta ei kuitenkaan kehkeytynyt mitään vakavempaa. Aluksi kaikki oli hyvin, mutta kun tutustuimme tarkemmin toisiimme, niin hän pyrki ottamaan minut hallintaansa. Jos hän ei tänään saanut hallita minua, niin tuli jonkinsortin tunteenpurkaus. Huomenna tilanne oli jälleen stabiili siihen asti, kun taas piti saada toinen hallintaan. Nuo mielialan vaihtelut kävivät rankaksi, kuten olet itsekin huomannut. Siinä taisi itselläni mennä loppuvuosi kerätessä menetettyjä voimia. Tämä juttu tosiaan katkesi molempien onneksi ennenkuin mitään vakaempaa kerkesi sattua. Vuosi sitten hän vielä laittoi pahoitteluviestejä menneestä, mutten noteerannut niihin. Nykyään en edes tervehdi häntä.
Erosin samanlaisesta narsunaisesta. Tuollaisten kanssa ei kannata olla sitten missään tekemisissä, ei missään.
Tapahtuneen jälkeen olen usein miettinyt, että onko menneisyys aina se, joka ihmisen ajaa narsismiin? Tämäkin tapailemani nainen ei ollut puheittensa perusteella mitenkään huonosta perheestä, mutta oli kokenut mielestään rankan eron myöhemmällä iällä.
Aloittaja kerroit mielestäni erittäin hyvin ja kuvaavasti suhdettanne. Vaikka kirjoituksistasi on jo pari vuotta, niin on ihan pakko vastata. Tuntui, kuin olisit kuvannut minua tuolla kertomallasi henkilöllä. Tunnistan itse toimineeni hyvin paljon hänen kaltaisellaan tavalla. Ja juurikin se on ollut aina sitä haluttomuutta kohdata epäonnistumisia ja omia heikkouksia. On ollut myös hyvin vaikea huomioida toisen tunteita ja on ollut ikään kuin katse omassa navassa koko ajan. Ymmärrän sinua kyllä tosi hyvin, samoin tyttöystävääsi. Näin ei kuitenkaan saisi missään nimessä toinen toimia, kuten sinua kohtaan on toimittu. Ymmärrän hyvin tyttöystäväsi romahtamispisteen keskustellessanne. Ymmärrän myös erittäin hyvin sinunkin näkökulmasi. Meillä on hyvän ja läheisen ystäväni kanssa ollut tosi kauan hyvin samankaltaista. Juttelemalla ollaan selvitty. Monien vuosien työllä ja tuskalla. Jos oikeasti tyttöystäväsi pystyi myöntämään heikkoutensa ja oli romahtamaisillaan, ei hän ole narsisti. Narsistit eivät näe omaa heikkouttaan millään tavalla. Olisi mukava keskustella asiasta enemmänkin.
Itselle+tuli+kirjoituksistasi+mieleen+epävakaan+persoonallisuushäiriön+lievempi+muoto.+