Tämän saman viestin kirjoitin jo "Suku on pahin" -palstalle, mutta ehkä tämä sopii tänne paremmin.
On paljon keskusteltu äidittömyyden vaikutuksesta myöhempään elämään, kuten parisuhteeseen ja omiin lapsiin. Minun tilanteeni on kuitenkin paljon pahempi: rakkaudettomien lapsuudenkokemusteni takia en ole koskaan pystynyt yhteenkään syvempään ihmissuhteeseen. Varhaislapsuuden jälkeen minulla ei ole ollut edes "leikkikavereita". En ole koskaan ollut parisuhteessa eikä minulla ole omia lapsia. Seksuaalista halukkuutta ei ole, minkä vuoksi olen edelleen neitsyt. Olen 33-vuotias nainen, ja pelkään jääväni ikuisesti yksin.
Turha sanoa minulle, että "hakeudu hoitoon". Olen käynyt mm. 5 vuotta kestävän psykoterapeuttisen keskusteluhoidon, joka ei auttanut millään lailla. Mikään ei liikahtanut sisälläni. Olisin kaivannut varaäidin tai apuäidin rakastamaan minua, mutta jo hoitosuhteen luonteen takia sellainen on mahdotonta. Mikään "kevyempi" välittäminen ei saanut mitään liikahtamaan minussa.
Muuta tunne-elämää minulla ei yksinkertaisesti ole olemassa kuin silmitön raivo siitä, kuinka vaille olen jäänyt, ja valtava kaipuu äidinrakkauden saamiseen. Raivon pystyn peittämään arkielämässäni, esim. työpaikalla. Mitään tajua siitä, miten olla tasavertoinen ystävä kellekään, minulla ei ole. En tiedä, mitä seksuaalisuus tarkoittaa - minkäänlaista halua minulla ei ole koskaan ollut.
Muodostaako lapsuuteni minulle nyt kohtalon? Onko mitään ulospääsytietä tästä?
On paljon keskusteltu äidittömyyden vaikutuksesta myöhempään elämään, kuten parisuhteeseen ja omiin lapsiin. Minun tilanteeni on kuitenkin paljon pahempi: rakkaudettomien lapsuudenkokemusteni takia en ole koskaan pystynyt yhteenkään syvempään ihmissuhteeseen. Varhaislapsuuden jälkeen minulla ei ole ollut edes "leikkikavereita". En ole koskaan ollut parisuhteessa eikä minulla ole omia lapsia. Seksuaalista halukkuutta ei ole, minkä vuoksi olen edelleen neitsyt. Olen 33-vuotias nainen, ja pelkään jääväni ikuisesti yksin.
Turha sanoa minulle, että "hakeudu hoitoon". Olen käynyt mm. 5 vuotta kestävän psykoterapeuttisen keskusteluhoidon, joka ei auttanut millään lailla. Mikään ei liikahtanut sisälläni. Olisin kaivannut varaäidin tai apuäidin rakastamaan minua, mutta jo hoitosuhteen luonteen takia sellainen on mahdotonta. Mikään "kevyempi" välittäminen ei saanut mitään liikahtamaan minussa.
Muuta tunne-elämää minulla ei yksinkertaisesti ole olemassa kuin silmitön raivo siitä, kuinka vaille olen jäänyt, ja valtava kaipuu äidinrakkauden saamiseen. Raivon pystyn peittämään arkielämässäni, esim. työpaikalla. Mitään tajua siitä, miten olla tasavertoinen ystävä kellekään, minulla ei ole. En tiedä, mitä seksuaalisuus tarkoittaa - minkäänlaista halua minulla ei ole koskaan ollut.
Muodostaako lapsuuteni minulle nyt kohtalon? Onko mitään ulospääsytietä tästä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minulla on jotain pientä aavistusta tilanteestasi, koska varhaislapsuudessani äitihahmona toiminut perheenjäsen kuoli yllättäen ja muut aikuiset olettivat etten tule muistamaan tästä menetyksestä mitään ja siksi jäin yksin tunteitteni kanssa. Myöhemmin siitä sitten muodostui muita ongelmia.
Ymmärrän sikäli sitä, että ei kukaan eikä mikään määrä rakkautta ja huolenpitoa ikinä tule korvaamaan tuota lapsena menetettyä suhdetta. Minusta on aivan turha verrata ketään tai mitään nykyistä ihmissuhdetta tuohon äitilapsisuhteeseen, koska se suhde on menetetty eikä sitä tule saamaan takaisin.
Olisi väärin ja turhaa yrittää nyt hakea ulkopuoleltani tuota mistä olen jäänyt paitsi. Mitä enemmän minä olisin "tarvitseva" sitä varmemmin varmistaisin etten saa sitä mitä "tarvitsen". Vähän niin kuin sanonta raha tulee rahan luokse. Jos minulta puuttuu jotain niin en tule saamaan sitä vaatimalla.
Kukaan ei halua rakastaa suurta tyhjää mustaa aukkoa joka vain haluaa imeä kaiken rakkauden eikä antaa mitään takaisin.
Rakastaminen on kahden kauppaa. Pitää opetella antamaan sitä mistä itse on jäänyt paitsi. Eikä tekosyyksi kelpaa se ettei osaa kun ei ole ikinä itse saanut sitä ja että miten voisi antaa jotain mitä ei itselläkään ole. Ei kun siksi pitääkin opetella. Se on mahdollista.
Minun on ensin opeteltava miten annan muille sitä mitä tarvitsen itselleni. Jos minulta on puuttunut äiti niin kysyn itseltäni miten olen itse äidillisempi. Miten opettelen antamaan hellyyttä, turvaa ja huolenpitoa ja kaikkea sitä mitä en ole saanut, toiselle. Tiedän miltä tuntuu jäädä vaille rakkautta ja maailmassa on paljon muitakin lapsia ja aikuisia ja eläimiä, jotka ovat kokeneet saman kuin minä. Auttamalla muita autan itseäni. Pitää itse olla se muutos, jonka haluaa nähdä.
Jos ei tunne seksuaalista vetovoimaa niin se tarkoittaa että on aseksuaali eikä se sinänsä ole mikään ongelma. Ehkä kannattaa ensin parannella itseään ja katsoa muuttuuko aseksuaalisuus itsestään sitä myötä vai ei.
Menneisyyden ei tarvitse muodostaa tulevaisuutta ellet itse anna sen tehdä niin. Esimerkkinä Ben Furmanin kirja: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.
Minusta on tullut vähän samanlainen siitä syystä, että äitini on hoitanut jälkikasvunsa mekaanisesti ja pahantuulisesti ilman mitään hellyyttä tai rakkaudenosoituksia. Minuun jäi pohjaton aukko, joka suorastaa huutaa hellyyttä, huolenpitoa ja välittämistä. Itselläni on voimakas suojeluvietti heikompia kohtaan ja suorastaan pursuan hellyyttä. Ei se ole auttanut elämäntiellä, minusta on kyllä otettu mitä irti lähtee, mutten ole saanut oikein mitään takaisin. Ja vaikka olisin saanutkin, ei se mitään olisi korjannut.
Parisuhteessa suututin toisen osapuolen, kun tunnustin, että vaihtaisin seksin milloin hyvänsä pelkkään hellyyteen. Lopulta en kyennyt nauttimaan edes hellyydenosoituksista, kun se aina tarkoitti sitä seksin kärttämistä.
Nyt elelen yksin, todennäköisesti lopun elämääni ja psyyke suorastaan huutaa hellyyden perään. Se tuntuu melkein fyysisenä kipuna.
Voi kun hyvin ymmärrän sinua! Minut on imetty kuiviin. Hellyyttäni ja kiltteyttäni on käytetty hyväksi, enkä ole saanut kuin pahaa mieltä vastineeksi. ns. ystävät kyllä kuunteluttavat minulla omat onglemansa ja parisuhdehuolensa, mutta kun menee hyvin heitä ei näy. Turhaan soittelen heille ja kysyn kahville tai jonnekin tapahtumiin. Seurani kelpaa vain kun autan ja tuen heitä. Minua kukaan ei koskaan auta tai tue, vaikka olen apua pyytänyt, esim kun minulla oli vaikea masennusjakso.
Miehille olen ollut vain seksikone tai silittäjä/ paijaaja/ terapeutti. Ihan tavallisia miehiä olen tapaillut ja yrittänyt etsiä, mutta ilmeisesti vedän puoleeni vain terapiaa tarvitsevia ja seksin etsijöitä. Tavalliset, normaalit miehet karttavat minua.
Jäin myös lapsena rakkautta, arvostusta ja tukea vaille. Äidillä oli vaikea mielenterv. ongelma ja isä joi. Juuri ja juuri saimme ruoan ja vaatteet, koulut käytyä, mutta epävarmuus, huono itsetunto, täysi rakkaudettomuus ja hellyysvaje jäi. Terapiat on käyty ja itseni tunnen läpikotaisin, mutta eihän mikään korvaa toista ihmistä.
Täällä kirjoitellaan juhannuksena, kun muut ovat ystävien ja sukulaisten kanssa mökeillään, festareilla tmv. Minne tästä yksin lähtisi, kun on vielä köyhäkin. Halvemmaksi tulee olla yksin kotona kuin vuokrata kesämökki tai mennä festareille yksin.
Jospa voisit jotenkin antaa anteeksi jollekin taholle, että ei ole ollut äitiä. Silloin tunteesi alkaisivat vapautumaan.
Samantyyppistä tarinaa vähän toisesta näkökulmasta: olen itse 28-vuotias mies, jolta kuoli isä kun olin 14.
Isä oli mulle alusta loppuun kaikki kaikessa, sen kanssa oli aina hyvä olla.
En ollut koskaan erityisen hyvä koulussa, kuitenkin niin kauan kun isä eli, se vaati ja vahti, että pärjäisin koulussa tarpeeksi hyvin päästäkseni lukioon. Pärjäsinkin niin että oisin päässyt helposti silloisella keskiarvolla.
Olin muistaakseni 8. luokalla silloin kun isä kuoli. Siitä sitten keskiarvo luisui lukiorajojen alle. Kävin kymppiluokan ja pääsin sitten lukioon ikätovereistani jo silloin jälkeenjääneenä.
Melkein kolmen vuoden tarpomisen jälkeen lukio jäi kesken ja menin ns. paskaduuniin.
Nyt 28-vuotiaana olen taas samassa paskaduunissa, ammattitutkinto taskussa mutta "oman alan" töitä en saa, naissuhteista en tiedä mitään ja kavereita minulla on yksi, jota näen harvoin. Haluissa ei ole mitään vikaa mutta en osaa kuvitella että enää voisin kumppania löytää.
Rahallahan sitä "kumppanin" saisi helposti tunniksi, muttei sillä ole mitään tekemistä parisuhteen kanssa. Ikätoveistani monella on perhe ja yliopistotutkinto, mulla ei mitään.
Sulle isätön mies: voisitko kuvitella, että lähtisit hankkimaan yliopistotutkintoa? Ei se ole vielä tuossa iässä mahdotonta.