Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus alkuvuonna 2013. Sitä ennen keskeytin yliopisto-opiskeluni ahdistukseni ja vainoharhaisten kuvitelmieni vuoksi. Skitsofreniaan tai mihin muuhunkaan en kuitenkaan ole saanut diagnoosia.
Menin samoihin aikoihin myös naimisiin, kun sain masennusdiagnoosini. Häät olivat vain kahdenkeskiset, koska ahdisti liikaa. Olin rakastunut, mutta samalla todella syvällä pohjamudissa. Mieheni on terve, mutta tuntee itsekin suurta ahdistusta sairauteni vuoksi ja pelkäön, että hänkään ei kohta enää jaksa.
Yläasteiässä minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, mutta ajattelin sen vain kuuluneen teini-ikään. En kuitenkaan uskaltanut tehdä itsemurhaa, olen kuitenkin vanhempieni ainoa lapsi ja ajattelin sitä tuskaa minkä kuolemani heille tuottaisi. Viime vuonna aloin saamaan taas itsetuhoisia ajatuksia ja samalla purin kaiken pahan olon tuoreeseen aviomieheeni ja tämä jaksoi kuitenkin tukea minua.
Alkuvuoden 2013 jälkeen sain masennuslääkityksen ja psykiatrini ehdotti terapiaa johon en kuitenkaan mennyt. Syynä se, että en saanut aikaiseksi hakea apua itse ja koin sen melko turhaksi, koska oloni alkoi olla paranemaan päin. Lopetin myös masennuslääkityksen, koska lääkkeet aiheuttivat epämiellyttäviä sydämentykytyksiä ja muita fyysisiä oireita ja en tiedä oliko niillä edes vaikutusta mielialaani.
Tajusin pärjääväni hyvin ilman lääkitystä yli vuoden. Välillä oli myös alamäkiä, mutta toivuin niistä melko nopeasti. Muutin mieheni kanssa ulkomaille asumaan ja olen täällä edelleen. Olen kuitenkin alkanut kaivata kotiin Suomeen ja olen taas vaipunut masennuskierteeseen. Vedin tänään ranteet auki, kuin mikäkin angstinen pikkutyttö. En tiedä miksi, koska en pahemmin ole viiltelyä koskaan harrastanut, mutta huomasin miten hyvän mielen sain siitä. Olin myös aikaisemmin hypätä asuntomme parvekkeelta, mutta aloin taas miettiä vanhempiani. Miestäni en ikinä ajattele, koska hän varmaan löytäisi paremman naisen kuin itse olen. Olen saanut täällä hirveitä ahdistus- ja itkukohtauksia, jotka ovat kestäneet läpi yön ja niihin syy on mm. se, että elämäni kusee täällä ja kaipaan ystäviäni. Täältä en tule saamaan apua paikallisilta lääkäreiltä, se on aivan varma. Olen taas vajoamassa syvälle paskaan. Halusin vain kirjottaa ajatuksiani keskellä yötä, koska tiedän että tästä on tulossa taas yksi uneton yö. Ostin lentoliputkin Suomeen, ehkä jään sinne pysyvästi ja haen apua. En tiedä.
Menin samoihin aikoihin myös naimisiin, kun sain masennusdiagnoosini. Häät olivat vain kahdenkeskiset, koska ahdisti liikaa. Olin rakastunut, mutta samalla todella syvällä pohjamudissa. Mieheni on terve, mutta tuntee itsekin suurta ahdistusta sairauteni vuoksi ja pelkäön, että hänkään ei kohta enää jaksa.
Yläasteiässä minulla oli itsetuhoisia ajatuksia, mutta ajattelin sen vain kuuluneen teini-ikään. En kuitenkaan uskaltanut tehdä itsemurhaa, olen kuitenkin vanhempieni ainoa lapsi ja ajattelin sitä tuskaa minkä kuolemani heille tuottaisi. Viime vuonna aloin saamaan taas itsetuhoisia ajatuksia ja samalla purin kaiken pahan olon tuoreeseen aviomieheeni ja tämä jaksoi kuitenkin tukea minua.
Alkuvuoden 2013 jälkeen sain masennuslääkityksen ja psykiatrini ehdotti terapiaa johon en kuitenkaan mennyt. Syynä se, että en saanut aikaiseksi hakea apua itse ja koin sen melko turhaksi, koska oloni alkoi olla paranemaan päin. Lopetin myös masennuslääkityksen, koska lääkkeet aiheuttivat epämiellyttäviä sydämentykytyksiä ja muita fyysisiä oireita ja en tiedä oliko niillä edes vaikutusta mielialaani.
Tajusin pärjääväni hyvin ilman lääkitystä yli vuoden. Välillä oli myös alamäkiä, mutta toivuin niistä melko nopeasti. Muutin mieheni kanssa ulkomaille asumaan ja olen täällä edelleen. Olen kuitenkin alkanut kaivata kotiin Suomeen ja olen taas vaipunut masennuskierteeseen. Vedin tänään ranteet auki, kuin mikäkin angstinen pikkutyttö. En tiedä miksi, koska en pahemmin ole viiltelyä koskaan harrastanut, mutta huomasin miten hyvän mielen sain siitä. Olin myös aikaisemmin hypätä asuntomme parvekkeelta, mutta aloin taas miettiä vanhempiani. Miestäni en ikinä ajattele, koska hän varmaan löytäisi paremman naisen kuin itse olen. Olen saanut täällä hirveitä ahdistus- ja itkukohtauksia, jotka ovat kestäneet läpi yön ja niihin syy on mm. se, että elämäni kusee täällä ja kaipaan ystäviäni. Täältä en tule saamaan apua paikallisilta lääkäreiltä, se on aivan varma. Olen taas vajoamassa syvälle paskaan. Halusin vain kirjottaa ajatuksiani keskellä yötä, koska tiedän että tästä on tulossa taas yksi uneton yö. Ostin lentoliputkin Suomeen, ehkä jään sinne pysyvästi ja haen apua. En tiedä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa aika haljulta että et miestäsi ajattele tappaessa itsesi. Kuulostaisi kuitenkin että sulla on ihan hyvä mies kun on kerran kestänyt sinun kaikki purkautumisesi.
Suosittelen terapiaa. Asioiden puhuminen ulkopuoliselle auttaa sinua itseäsi ajattelemaan selkeämmin.
Siinä se ongelma on, että kun olo alkaa helpottaa, niin jättää hoidon pois. Sinun kannattaisi ottaa lääkkeitä ja sitä terapiaa, vaikka olo normalisoituisi. Itsemurhaa älä tee: Miksi jättäisit kaksi ihmistä suremaan loppuelämäkseen.
Hyvä että jaksoit kirjoittaa. Pahan olon sanoiksi pukeminen vaikka kirjoittamalla auttaa aina. Olen sen pitkään kokenut.