Millaista on hyvä hoito, joka tehoaa?

Toimiva apu on täysin tapauskohtaista. Jos tarvitset keskusteluapua ja kuuntelevan korvan sinun pitää löytää ihminen jota kiinnostaa elämäsi ja ongelmasi ja on motivoitunut auttamaan ja kunnioittamaan sinun tahtoasi ja päätöksiäsi. Päällepäsmäri psykiatrit, psykologit ja terapeutit ovat pahimmasta päästä. Toisaalta taas, jos koet, että haluat sellaista apua niin kukaan ei kiellä. Tärkeintä on löytää se apu tai toimintatapa, joka auttaa juuri sinua. Pakettiratkaisuja elämänvastoinkäymisiin ei ole.

Jos ongelmasi on lievempää eikä suoranaisesti mistään elämäntapahtmusta vaan siis koet väsymystä ja ärsyynnyt ja koet olosi voimattomaksi niin silloin kyseeseen tulee ensimmäisenä ruokavalion tarkastelu, unirytmien tarkastus, liikunta ja sosiaalinen aktiivisuus. Em. tapauksista ei ole haittaa vaan hyötyä myös selkeiden äkillisten elämän tapahtumien lievittämisessä, kuten jos on tullut potkut töistä, tai riitaa kaverieiden kanssa tai koulu- tai työpaikkakiusauksen uhri, mutta silloin on ehkä parasta päästä keskustelemaan tapahtumista jonkun luetettavan ja empaattisen tahon kanssa. Painotan vielä, että pakettiratkaisuja ei ole.

Lääkkeet ovat huonoin ja lyhytnäköisin ratkaisu mitä voi valita ja niiden käyttöön liittyy aina pysyvien vaurioiden riski, kuten kaikilla psykoaktiivisilla aineilla.

Hyvä hoito on ihmisläheistä ja positiivista. Siinä ei yritetä kiusata heikossa tilassa olevaa, vaan auttaa häntä.

Oma kokemukseni psykiatreista on, että joillakin heistä on tarve etsiä sinusta vikaa. Masentuneelle koitetaan keksiä muita diagnooseja kuin masennus.
Masentunut henkilö ei ole siinä tilassa oma itsensä, eikä hänelle tule keksimällä keksiä muita diagnooseja ennen kuin masennuksesta on selvitty. Ja kun tuosta sairaudesta on selvitty, ei hän enää tarvitse muita diagnooseja, kun on terve.
Liian usein lääkärit siis psykiatrit ovat heti määrämässä psyykelääkkeitä. Ihminen on mitä syö... ja jos ihmisellä on ollut surkea ruokavalio ennen lääkäriin menoa, tila huononee entisestään, kun siihen lisätään kehoa myrkyttävät mielialalääkkeet.

On pelottavaa kuinka heikossa asemassa masentunut ihminen on, kun hän joutuu vääränlaisen hoitohenkilökunnan käsiin. Siitä voi olla paljon haittaa. Oikeanlaisessa ympäristössä ihminen tervehtyy ja vääränlaisessa joutuu sairauskierteesee, jossa on kokoajan kovempia "tuomioita" (diagnooseja) johtuen aivan epäsopivista lääkkeistä ja hoitavasta tahosta.

Me ollaan vain ihmisia. Hoitohenkilökunnassa on todella päteviä ja hyviä ihmisiä, mutta valitettavasti myös niitä, joiden ei pitäisi olla alalla ollenkaan.
On arpapeliä kenelle sairas joutuu...

Tämän sortin henkilökuntaa pitäisi potilaiden voida arvioida. Ja heidän diagnosoimat sairaudet pitäisi voida listata. Tällä tavoin saisi osviittaa heidän tekemästään työstä. Tietysti arviointeja lukiessa tulisi olla jokin kriittisyys, sillä koskaan ei tiedä millä motiivilla kukaan toista arvioi. Kyse voi olla silkasta ilkeydestä tai myös faktasta... Mutta... psykiatrit ja alalla toimivat pitäisi saada jonkun valvovan silmän alle.
Liian moni masentunut on joutunut tämän koneiston uhriksi. On mennyt luotto hoitavaan tahoon ja hoito on jäänyt puolitiehen.

Psykiatria ei ole yksi ja ainoa totuus ja vähänkään enemmän ajattelevat ihmiset tietävät tämän.. Psykiatrisessa hoidossa voidaan helposti tulkita potilaan sanomisia aina sairauden kautta. Kaikki on sairautta. Jos ajattelet vähänkään normista poikkeavasti tai yhtään enemmän, jos sinulla on vaikkapa hyvä mielikuvitus ja olet taiteellinen niin voisit pahimmassa tapauksessa saada skitsofreniadiagnoosin ja pysyvän neuroleptilääkityksen. Eli siis kaikki tulkitaan sairaudeksi, tämä on ymmärrettävää sillä työskenteleväthän psykiatrisen alan työntekijät koko ajan psykiatrian ympärillä..

Oikeanlainen, hyvä apu on sitä että potilas ja potilaan tilanne kohdataan sellaisena kuin se on. Potilasta kunnioitetaan ja kohdellaan tasavertaisena, järkevänä aikuisena ihmisenä. Tärkeinä on se että potilasta kuunnellaan ja mielestäni terapian tulisi lähteä potilaan tarpeista, ei yhteiskunnan, eikä psykiatrisen hoitopaikan tai terapeutin. Liika neuvominen, päällepäsmäröinti, kontrolloiminen, holhoaminen ja suoranainen syyllistäminen on pahinta. Pahinta on jos potilaan annetaan ymmärtää että hän on itse syyllinen tilanteeseensa. Eli empatia- ja eläytymiskykyä tulisi terapeutilla ja lääkärillä olla, ja jonkinlaista älykkyyttäkin. Lisäksi hyvin tärkeää on se että terapeutti ja lääkäri ovat samalla aaltopituudella. Potilaalla tulisi olla oikeus vaihtaa terapeuttia myös julkisella puolella vaikka se tällä hetkellä aika hankalaa on, samoin hoitopaikan vaihtaminen pitäisi olla helpompaa ja siitä pitäisi potilaalle kertoa.

Julkulan kriisi-osastolla on Suomen pätevin mt-henkilöstö.Sieltä saa hoitoa minkä muistaa loppuelämänsä.

Potilasta ei pidä syyllistää, jos hänellä on mielipiteitä tai jos hän ei sovi automaattisesti keskivertokansalaisen muottiin.

Jos potilas ei parane terapiassa, syy ei välttämättä ole hänessä itsessään. Siitä huolimatta motivoituneita potilaitakin syyllistetään. ja sitten heitetään yli laidan.

Ihmettelen myös sitä ainakin aiemmin vallalla ollutta käsitystä, että kaikkien pitäisi mennä monivuotiseen psykoanalyysiin. Jos ei ollut mahdollisuutta olla töistä pois kolmesti viikossa (olin matkatöissä ja reissasin tilanteiden mukaan ympäriinsä), niin potilas vastusta muutosta eikä haluakaan parantua. Näin jäljestäpäin olen tyytyväinen, etten sanoutunut irti hyvästä työpaikasta ja pyhittänyt elämääni pelkälle terapialle. Kukahan muuten ne kulut olisi maksanut?

Hyvä hoito lähtee potilaasta ja on tasa-arvoista. Terapeutin täytyy myös nähdä ulkopuolinen maailma eli osata henkisesti irrottautua siitä terapiahuoneesta. Ihmisen elämään vaikuttavat monet muutkin seikat kuin se, millainen se äitisuhde oli. Huomion pitäisi olla nykyisyydessä, toki menneellä on merkityksensä, mutta ei sitä vuosikausia tarvitsisi jauhaa.

Minä uskon, että ongelma on pikemminkin nyky-yhteiskunnassa. Suurin ongelma on se, että sairastunut jätetään yksin. Monissa kehittyvissä maissa parantumisprosentti skitsofreniasta on selvästi korkeampi kuin meillä ja tähän on arveltu syyksi sitä, että näissä maissa "hulluuteen" ei liity häpeää ja sairastunutta tuetaan avoimesti kamppailussaan. Mikään hoito ei voi korvata läheisten ihmisten antamaa tukea.

Toiseksi nykyään ei saisi jakaa vastoinkäymisiään muiden kanssa, vaan tällainen ihminen on "ikuinen valittaja" ja "energiasyöppö". Pitää jaksaa olla iloista ja hauskaa seuraa ja hymyillä, vaikka henki menisi. Joillekin se on luonnollista, toisille ei. Ihmisen oletetaan toipuvan kovistakin menetyksistä tuosta vaan. Jos surumielisyydestä ei pääse nopeasti eroon, ihmiset kaikkoavat ympäriltä.

Hyvässä hoidossa henkilökunta noudattaa ihmis- ja potilasoikeuksia eikä juorua kolmannelle osapuolelle. Hyvä hoito perustuu kliinisiin tutkimuksiin, ei mielipiteisiin. Vuorovaikutuksessa on 100-prosenttinen luottamus molemmin puolin, kun taas psykiatriassa asiakkaan repliikki käännetään juuri päinvastoin kuin hän sanoi.

Neuroleptit on ainoa lääkeryhmä joka auttaa. Ja todella hyvä lääkeryhmä onkin.
Harhaisten ihmisten häiriökäytös vähenee olemattomaksi heti kun saavat neuroleptejä.

Reursien puute ja tämänhetkinen sairaanhoito tekee hoidoista hyvin lääke ja diagnoosikeskeisiksi. Asiassa ei sinänsä olisi mitään pahaa, mutta joskus päästäkseen helpommalla tyydytään tokaisemaan diagnoosi x ja lyömään lääkkeet y käteen, ja sitten seurataan että miten tilanne etenee.
Käytäntöjä pitäisi uusia ja päästä lääkärikeskeisyydestä eroon.