Oma masennukseni on selvästi traumaattista sorttia eikä aivokemiallinen tasapainohäiriö tms. Olen masentunut mm. koulukiusaamisen ja perhepiirissä tapahtuneiden hylkäyskokemusten sekä herkkyyteni vuoksi. Masennuslääkkeitä olen kokeillut useamman nimistä enkä ole saanut niistä mitään hyötyä.
Näin nuorena aikuisena, kun olen pohtinut pahoinvointini syitä ja kokemuksiani, olen huomannut olleeni paitsi koulukiusattuna, niin myös läheisteni piirissä aina ns. syntipukin roolissa. Tai no en nyt varmaan ihan aina, mutta usein.
Joissain tilanteissa, kun joku toinen ihminen on mokannut, hän on oman mokauksensa peittääkseen tehnyt julkisen huomion jostain minun heikkoudestani ja siten siirtänyt toisten huomion pois omasta heikkoudestaan. Jostain kumman syystä se, jonka heikkouteen huomio siirretään, olen lähes aina minä.
Kun läheiseni avopuoliso jätti hänet, läheiseni epäsuorasti ilmaisi, että minä olen ollut osasyynä siihen, että heille tuli ero. Läheiseni ei perustellut, mitä oikein tarkoitti syytöksellään...
Stressaavassa sosiaalisessa tilnteessa, jossa ihmiset ovat huonolla tuulella, minulle herkimmin äyskäistään, kun jotain menee pieleen, muille ylläpidetään "hyvin sujuu" -kulissia ja ollaan kohteliaita.
Koulun ala-asteella olin enimmäkseen huomaamaton, mikä oli minulle ok, mutta silloin kun minut huomattiin, saamani huomio oli negatiivista. Kun luokkamme kovispoika ei saanut tahtoaan läpi, hän tuli minun pulpettini luo ja paiskasi kynäkoteloni lattialle. Vaikkei minulla ollut osaa eikä arpaa koko tilanteeseen!
Jos olisin ns. voimakas persoona, toisten ihmisten ärsyyntymisen ja kunnioittamattomuuden vielä joten kuten voisi ehkä ymmärtää, mutta olen ujo, vaatimaton ja sopeutuvainen. En tee itsestäni suurta numeroa.
En ikinä ole ottanut puheeksi kokemustani epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, en ole heittäytynyt marttyyriksi enkä ole valittaja.
Sen myönnän, että sisimmässäni koen olevani tavallaan henkisesti korkeammalla kuin monet muut. Huomaan asioita, olen herkkävaistoinen, ymmärrän tilanteiden moraalin enkä ujoudestani huolimatta ole moraalisissa kysymyksissä taivuteltavissa toisten tahtoon. Esim. jos minua syytetään jostain, mutta itse tiedän, etten ole tehnyt vääryyttä, niin toinen ihminen ei saa minua tuntemaan syyllisyyttä.
Onko muita, jotka ovat joutuneet kantamaan syntipukin viittaa? Miksi koette joutuneenne tähän rooliin?
Näin nuorena aikuisena, kun olen pohtinut pahoinvointini syitä ja kokemuksiani, olen huomannut olleeni paitsi koulukiusattuna, niin myös läheisteni piirissä aina ns. syntipukin roolissa. Tai no en nyt varmaan ihan aina, mutta usein.
Joissain tilanteissa, kun joku toinen ihminen on mokannut, hän on oman mokauksensa peittääkseen tehnyt julkisen huomion jostain minun heikkoudestani ja siten siirtänyt toisten huomion pois omasta heikkoudestaan. Jostain kumman syystä se, jonka heikkouteen huomio siirretään, olen lähes aina minä.
Kun läheiseni avopuoliso jätti hänet, läheiseni epäsuorasti ilmaisi, että minä olen ollut osasyynä siihen, että heille tuli ero. Läheiseni ei perustellut, mitä oikein tarkoitti syytöksellään...
Stressaavassa sosiaalisessa tilnteessa, jossa ihmiset ovat huonolla tuulella, minulle herkimmin äyskäistään, kun jotain menee pieleen, muille ylläpidetään "hyvin sujuu" -kulissia ja ollaan kohteliaita.
Koulun ala-asteella olin enimmäkseen huomaamaton, mikä oli minulle ok, mutta silloin kun minut huomattiin, saamani huomio oli negatiivista. Kun luokkamme kovispoika ei saanut tahtoaan läpi, hän tuli minun pulpettini luo ja paiskasi kynäkoteloni lattialle. Vaikkei minulla ollut osaa eikä arpaa koko tilanteeseen!
Jos olisin ns. voimakas persoona, toisten ihmisten ärsyyntymisen ja kunnioittamattomuuden vielä joten kuten voisi ehkä ymmärtää, mutta olen ujo, vaatimaton ja sopeutuvainen. En tee itsestäni suurta numeroa.
En ikinä ole ottanut puheeksi kokemustani epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, en ole heittäytynyt marttyyriksi enkä ole valittaja.
Sen myönnän, että sisimmässäni koen olevani tavallaan henkisesti korkeammalla kuin monet muut. Huomaan asioita, olen herkkävaistoinen, ymmärrän tilanteiden moraalin enkä ujoudestani huolimatta ole moraalisissa kysymyksissä taivuteltavissa toisten tahtoon. Esim. jos minua syytetään jostain, mutta itse tiedän, etten ole tehnyt vääryyttä, niin toinen ihminen ei saa minua tuntemaan syyllisyyttä.
Onko muita, jotka ovat joutuneet kantamaan syntipukin viittaa? Miksi koette joutuneenne tähän rooliin?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ootko viisas, hyvän näkönen, "ketterä", lahjakas, mietteliäs ja päältä päin "täydellinen"?
Nyt vasta luin tuon viimeisen osan... kuulostaa pelottavan paljon itseltä.
Eli niin. Kateus. Oot myös luultavasti sitä tyyppiä, jota kaikki syrjii tuntemattomista syistä ja jättää sydemmättömästi kokonaan, koska luulee, että "sen veran omituinen, että pärjää paremmin yksin, se on syntynyt semmoseksi, joten en tee mitään pahaa sydämmettömästi hylkäämällä"
Kouluaikainen kiusaaminen on yksi suurimmista syistä omaan masennukseeni.
Olin koko ala-asteen ajan yksinäinen hylkiö ja pilkan kohde.
Ei tämä kuitenkaan aivokemiaa sulje kuvioista kokonaan pois.
Olen lääkityksestä saanut apua, vaikka syyt ovat toisaalla.
Lääkityksen turvin jaksan eteenpäin ja yritän muokata elämää minua eheyttäväksi.
Kovin on tuttuja juttuja. Olen koti-, koulu- ja työpaikkakiusattu. Aina ne toisten mokat pistettiin minun syyksi. Töissä työnnettiin ylimääräisiä töitä kun en koskaan osannut pitää puoliani. Apuni ja tukeni kelpasi aina toisille. Kun itse olisin tarvinnut apua en sitä saanut. Kasvoin sellaiseen "minä pärjään oman avun turvin" periaatteeseen. Niillä eväillä pärjäsin sen minkä pärjäsin.
Aina olen aistinut herkästi tapahtumia, ilmapiiriä ja toisten mielialoja. Fyysisen sairauden paheneminen vei jäljellä olevat voimat ja masennus otti kouriinsa. Ilmoitin ystäville ja tuttaville "olen masentunut". Siihen loppui yhteydenpito. Vain kaksi ihmistä pitää harvakseltaan yhteyttä sähköpostilla. Muutoin olen yksin. Lääkitys pahentaa olotilaa. Ilman lääkkeitä en saa nukuttua.
Yritän ulkoilla ja jumpata. Mieliala ei vaan ota kohentuakseen.
Kuulostaa pelottavan tutulta tuo mainitsemasi herkkyys. Stressaan myös itsekin sosiaalisissa tilanteissa. Koen, että on minun tehtäväni pitää tunnelma tai ilmapiiri miellyttävänä.
Varon jokaista liikettä ja sanaani, en halua ärsyttää, mutta toisaalta tiedostan, etten jää kenenkään mieleen tällaisena pakoilevana kuin mikä olen nyt. Sanatkin satuttavat.