Kaipaisin keskustelua ihmisten kanssa, joilla tätä ongelmaa on ja joilla on halua ja vähän ehkä uskoakin päästä eroon siitä. En itse taida olla (enää) ihan pahimmasta päästä, syön propralia ja pärjään nykyään jo aika hyvin sillä. Kuten niin moni muukin, pidän tuota lääkettä elämäni pelastajana.. itsetunto on noussut tässä parin vuoden käytön jälkeen niin paljon etten olisi ennen uskonut. Ongelmia on kuitenkin (todellakin) edelleen, tarviiko niitä edes mainita?.. Edelleen panikoin ihmisten yhtäkkistä tapaamista kaduilla ja sitä small talkia, kaikenlaisia ryhmäjuttuja ja pöydässä istumisia varsinkin ihmisten kanssa joita en kovin tunne ja joiden kanssa en koe voivani olla oma itseni, kaikenlaisia virallisia juttuja esiintymisistä puhumattakaan,,listaa voisi ilmeisesti jatkaa vaikka kuinka (alkoipa masentaa).. Kuitenkin selviän useimmista kohtuullisen hyvin propralin avulla ja vältän pahimpia tilanteita sen mukaan kuin pystyn. (pahinta minulla on yhtäkkiset tilanteet joihin joutuu pystymättä ollenkaan valmistautumaan, tällöin meinaan saada paniikkikohtauksia jopa lääkkeen vaikutuksen alaisena, jolloin ne toki menevät nopeammin ohi, mutta tuntuu että jos paniikkiin joutuu, lääke sumentaa ajatusten kulun ja kestää kauemmin pystyä toimia eli tässä tilanteessa puhua)
Pointtina tässä miksi aloitin tämän aiheen on se, että olen yrittänyt ottaa selvää sosiaalisen fobian syistä, fysiologiasta, häpeän tunteen aiheutumisesta ym mitä siihen helvettiin littyykään. Olen lukenut yhtä jos toista, kuten siitä miten tunnereaktio tulee sellaisena kuin aivot ovat sen oppineet tekemään tietynlaisissa tilanteissa. En ymmärrä miten sitä pystyisi muuttamaan, jos se on monien vuosien saatossa meidän foobikkojen aivoihimme "jumiutunut" ja opittu malli. Toisaalta taas jossain puhuttiin että ajatuksia kontrolloimalla pystyy välttämään ei-halutun tunteen, eli tässä tapauksessa kieltäytyisi ajattelemasta häpeää, muuttaisi sen joksikin muuksi tunteeksi, esim välinpitämättömyydeksi.
Onko joku muu yrittänyt ottaa selvää faktoista, ja ehkä sitä kautta oppinut ymmärtämään reaktioitaan ja ehkä jopa siksi käsittelemään niitä? Minusta tuntuu että sekoan pian tämän asian kanssa. Tuntuu että sisällä on vain joku vaihe jonka päälle menemistä ei pysty estämään noissa *itun kamaliksi koetuissa sosiaalisissa tilanteissa..täytyyhän tähän olla joku ratkaisu olemassa????? liikkuukohan kukaan tästä suosta selvinnyt enää tällaisilla palstoilla (jos niitä on), tuskinpa
En tiedä jaksoiko kukaan lukea loppuun, aikamoinen vuodatus tuli yllättäen..toivottavasti tästä ymmärsikin jotain
Pointtina tässä miksi aloitin tämän aiheen on se, että olen yrittänyt ottaa selvää sosiaalisen fobian syistä, fysiologiasta, häpeän tunteen aiheutumisesta ym mitä siihen helvettiin littyykään. Olen lukenut yhtä jos toista, kuten siitä miten tunnereaktio tulee sellaisena kuin aivot ovat sen oppineet tekemään tietynlaisissa tilanteissa. En ymmärrä miten sitä pystyisi muuttamaan, jos se on monien vuosien saatossa meidän foobikkojen aivoihimme "jumiutunut" ja opittu malli. Toisaalta taas jossain puhuttiin että ajatuksia kontrolloimalla pystyy välttämään ei-halutun tunteen, eli tässä tapauksessa kieltäytyisi ajattelemasta häpeää, muuttaisi sen joksikin muuksi tunteeksi, esim välinpitämättömyydeksi.
Onko joku muu yrittänyt ottaa selvää faktoista, ja ehkä sitä kautta oppinut ymmärtämään reaktioitaan ja ehkä jopa siksi käsittelemään niitä? Minusta tuntuu että sekoan pian tämän asian kanssa. Tuntuu että sisällä on vain joku vaihe jonka päälle menemistä ei pysty estämään noissa *itun kamaliksi koetuissa sosiaalisissa tilanteissa..täytyyhän tähän olla joku ratkaisu olemassa????? liikkuukohan kukaan tästä suosta selvinnyt enää tällaisilla palstoilla (jos niitä on), tuskinpa
En tiedä jaksoiko kukaan lukea loppuun, aikamoinen vuodatus tuli yllättäen..toivottavasti tästä ymmärsikin jotain
Vastaukset 10
Vanhimmat
täytyy vielä lisätä, että perinteiset punastumisen pelot, ja häpeän tunne omasta naamasta ym on melkein kadonneet itsetunnon nousun myötä ja kun propral helpottaa niitä oireita niin että jos vain uskaltaa luottaa siihen niin paloauto-efektiä ei sen kanssa millään pääse syntymään vaikka vähän kuumotteliskin. Ongelmani ovat nykyään eniten sitä etten luota omiin sosiaalisiin kykyihini, eli panikoidun koska tunnen etten osaa puhua/keskustella/jotain. Olen hyväksynyt ongelmani tässä ajan mittaan koska tiedän etten ole ainoa, mutta vihaan tätä ja haluaisin oppia olemaan pelkäämättä tätä ja unohtaa kaiken kontrolloinnin ym mikä tähän liittyy. Vihaan sitä häpeän tunnetta ja paniikkia enemmän kuin mitään. Kuinka helvetissä siitä pääsee eroon. Pitäisi vain opetella olemaan menemättä paniikkiin ja ottaa rauhallisesti, mutta miten sitä voi silloin kun tuo automaattinen reaktio vie vain paniikkiin niin ettei ajatuksetkaan enää kulje? Näiden kammottavien tilanteiden aikana ja jälkeen tuntee olevansa maailman säälittävin, omituisin, retardein otus ja juuri se ajatusmalli pitäisi muuttaa.
MUIDEN KOKEMUKSIA!! onkohan kukaan samoilla linjoilla
Hei, olen 20-poika ja kärsinyt tästä jo 2 vuotta eikä loppua näy, itse olen lukenut ja tutkinut asiaa jo puoli vuotta, sain siis vasta vuoden alussa tietää että tämä on "sairaus", kun kyllästyin tähän ja aloin etsiä vastauksia. Sain sellaisen käsityksen, että tästä ei voi parantua, ymnä muuta paskaa, jonka seurauksena masennuin aika pahasti. Jatkoin kuitenkin tutkiskelua ja parannuskeinon etsimistä, menin sitten puhumaan lääkärille, joka passitti minut johonkin "psykologin" puheille, joka ei edes ollut paykologi ammatiltaan.
Noh, menin sitten uudestaan ja tämä päätti antaa Ciptalex nimistä mieliala-lääkettä, tästä lääkkeestä ei ollut oireisiin apua, mutta ehkä mielialaan vaikutti jollain tapaa, oli ainakin helpompi istua ruokapöytään työharjoittelussa.
Menin sitten uudestaan lääkärille, jätettyäni kuurin kesken, sain tällä kertaa todella osaavan lääkärin, joka alkoi tutkia heti syitä tähän, kyseli minulta ksymyksiä eikä vain määrännyt suoraan lääkettä. Oireiteni perusteella hän tuli siihen tulokseen, että saatan sairastaa kilpirauhasen vajaa/liikatoimintaa. (Oireina: sos-fobia, punastuminen, hikoilu, heikentynyt lämmönsieto, helposti hengästyminen ynm..)
Kävin verikokeissa, ja kappas vaan, kilpirauhasarvoni viittasivat vahvasti liikatoimintaan, tai ainakin yksi arvoista joka oli todella matala. Nyt sitten odottelen jatkotoimenpiteitä, kävin juuri ultralla ja ohutneulanäytteellä. Lääkäri oli sitä mieltä että tämä loppuu kun saadaan kilpirauhanen kuntoon. Nyt tuli aika paljon tekstiä, lisääjin olisi voinut tulla, mutta KANNATTAA TARKISTAA KILPIRAUHASARVOT, monet lääkärit eivät tätä edes tajua, minulla oli onnea, sillä en ite edes tiennyt että kilpirauhaseni olisi sekaisin.
Anyway, sain noita propraleita ja Venlafax nimisiä melialalääkkeitä nyt, että selviän jotenkin, mutta tuntuu että tuo propral ei auta tuohon punastumiseen, vaikka kyllä jonkin verran ehkäisee. Millaisella annoksella itse pärjäät? Itse syön 40-100mg tilanteesta riippuen.
Kyllä siitä pääsee aikanaan eroon. Eräitä hyviä keinoja ovat rentoutumisharjoitukset sekä tietoisen läsnäolon harjoitukset(suositellaan kelle vain!) ja hienoa oli kuulla, että oit jo pystynyt hyväksymään tota ja ehkä juuri sillä hyväksynnällä ja rauhallisuudella sen tavoitat... Mulla toimii ns. Rooli, tai "fake-it-until-you-make-it" tyyppiset jutut. Läsnäolonharjoituksia oon myös tehnyt pari vuotta ja ne auttaa ainakin siihen, etyä tilanteisda keskittyy vain siihen mitä itse tekee..
ON muita, t 18 vuotias kundi, mäkin pärjään iha hyvin nykyään ja tolleen ei mitään lääkitystä käytössä paitsi propal. Sosiaaliset taitoni ovat ihan ok mutta kyllä mussa on paljon sitä kanssa että mikä vituttaa, kun muilla ketä tunnen niin ei ole mitään.
Kävin terapiassakin parisen vuotta ja siellä käytiin näitä aisoita aika paljon läpi ja opeteltiin halltisemaan niitä, jossa tulin siihen tulokseen että en tarvinnut enää terapiaa sillä pärjäsin ihan hyvin terapian avulla. Mutta nyt olen huomannut sen että semmoiset tilanteent missä mun oireet uusiutuu niin yritän aina vaan vältellä niitä (ryyppääminen) en siis tajua mikä siinä on että kun pitäs lähtee viettää ''kivaa iltaa niin mulle iskee vitumoinen paniikki, varmaankin syy on siihen koska olen saanut epämielyttäviä kokemuksia melkein jokakerralla ja pelkään niitä sitten aina etukäteen joka johtaa siihen että ajan ajattelemaan sitä että se uusiutuu ja siitä tulee se oravanpyörä.
ja tiedän todellakin miltä susta tuntuu, musta parhain terapia näihin asioihin on se että voi jutella semmoselle kenellä on kanssa samaa ahdistusta/sos tilanteiden pelkoa kun voi hyvin samastua toiseen ja tuntea sitä kautta hyvältä että saa kaikki asiat puhuttua ulos koska toinen tietää miltä susta tuntuu :)
Hei. Olen 28 vuotias nainen ja kärsin erittäin pahasta sos.tilanteiden pelosta. Tilanne äityi niin pahaksi että yritin kaikessa raukkuudessani itsemurhaa. Tämä ajoi minut sairaalaan. Sieltä sain lähetteen psygiatriselle poliklinikalle. Tällä hetkellä käyn säännöllisesti psygoterapiassa (altistamishoitoa) kuulemma hoidoista parasta pelkotiloille. Minulle määrättiin uunilääkettä ja masennuslääkkeet joita en kuitenkaan syö. Kieltäydyin. Propralia käytän ainoastaan. Mutta ihmettelen kuinka minulle määrättiin vain 10mg vaikka lääkäri sanoi että ota 2-3 jos ei auta. Miksi suoraan en saanut esm.40mg. Mutta..vielä terapiasta ei ole ollut hyötyä..pelko on niin paha että paniikin voi laukaista pelkästään jo että joku lausuu nimeni. Ruokailu/kahvitilaisuuksiin en pysty! Edes kahvikuppi ei pysy kädessä. Paniikkikohtauksia olen saanut. Kerran jopa pyörtynyt. Propralin avulla pystyn menemään töihin. Mutta en edelleenkään "seurustelemaan" ihmisten kanssa. Eli keskustella. En ole syönyt muiden ihmisten läsnä 8 vuoteen. Paitsi tietty vanhempieni, läheisimpien ihmisten, ja poikaystäväni kanssa. Toi ruokailu on pahin. Tää on yhtä helvettiä. Koska tää on niin iso este sosiaaliseen elämään!!! Sen takua mä masennuin ja romahdin.joten en haluu syödä masennuslääkkeitä vaan hoitaa sen asian minkä takia masennuin! Niin..ja edellisestä työpaikastani sanoin itse itseni irti kyseisen asian takia jossa töskentelin vuosia. Tää ei oo normaalin ihmisen elämää... miksi on tälläset kortit jaettu.. );
voi hemmetti sentään 28 nainen, sulla on näköjään kova paniikkiäiriö niinkuin mullakin välillä mutta, MITEN IHMEESSÄ pystyit alottamaan seurustelun ;/ itse en tähän sitten millään pysty sillä ahdistun jo heti ihastmisen tunteessa niin vitusti ettää toivon että se tunne lähtisi pois :( toivon ainakun oloni on hyvä että olisi tyttöystävä, mutta sittekun ihastun niin en toivokkaan sillä ajatukset rupeaa ahdistamaan ihan helvetisti:( joten mitensä olet siihen pystynyt?
Ei mun suhteet koskaan ole helppoja olleet. Tän hetkinen suhde on koetuksella ollut. Nim.omaan mun ahdistuksesta. Välillä tekis mieli juosta karkuun ja välillä taas taistelen vastaan. En haluais antaa periks mutta välirikkoa on ollut. Mutta rakkaus toiseen ihmiseen niin suuri että taidan jollain lailla olla läheisriippuvainen. Ja tukeudun liikaa toiseen tämän sairauden takia. Mitä tarkoitat tuolla että "ajatukset rupee ahdistamaan ihan helvetisti" ajatus seurustelusta? Pelkäät ihastua? Mikä siinä ahdistaa?
Olen keski-ikäinen jännittäjä. Vuosien myötä välinpitämättömyys on lisääntynyt. Arjessa pärjään ihan ok. Olen muuttunut rennommaksi. Sen sijaan aivojen paha sekoaminen "*itun kamaliksi koetuissa sosiaalisissa tilanteissa" ja tiettyjen ihmisten seurassa on muuttunut jähmettymiseksi. Tiedän, etten tietyissä kuvioissa osaa sanoa mitään järkevää ja olen myös laskenut omia odotuksiani itseni suhteen. Olen vähän outo ja hiljaisuuteni saattaa häiritä joitakin ihmisiä, mutta tämä ei enää yllätä, eikä hävetä minua. Elämä on urautunut tylsiin, turvallisiin uriinsa. Kun joudun mukavuusalueelta poistumaan, jännitän aikatavalla etukäteen, mutta itse tilanteessa en ole vuosikausiin joutunut sisäiseen paniikkiin, vaan lähinnä olla möllötän. Tämä on siis tapahtunut ajan kanssa, ilman lääkkeitä ja täytyy korostaa, että kammotusta aiheuttavia tilanteita kartan kuin ruttoa. Ei ehkä hirveän rohkaiseva kasvukertomus nuoremmille sos.foobikoille, mutta itseni olen lähestulkoon hyväksynyt ja myös tullut kauas siitä, mistä jouduin aloittamaan.
elämänhalu varmaan mä en varmaan jännittäis/ahdistuis ihastumisesta mutta se ajataus että alan jännittämään/ahdistun nii saa mulla oravanpyörän päälle, siis tällätarkoitan sitä että kun aattelen sitä että ahdistun ni sit huomaan oikeest et ahdistun niin se on ihan helvetin perseestä mulla tulee ihan niitä oireita mitä ny kohtauksessa ilmenee :)ja siis ei ihastumis oo ainot mistä saan tommosia, on niitä muitakin mutta toi vituttaa ehkä eniten mua vaan :(
Kilpirauhasen vajaatoiminta ja lisämunuaisen vajaatoiminta aiheuttavat myös paniikkioireita mm. Eli kyse voi olla hormoonivajeestakin! Tätähän lääkärit ei kerro vaan syöttävät masennuslääkkeitä kaikille. Eli mittauttakaa TSH ja T4-V labrassa sekä googlettakaa kilpirauhasen vajaatoiminnan oireet tai kilpirauhanen ja mielenterveys.