mahdollisuuteni kehittyä tasapainoiseksi aikuiseksi?

Moi basicbit!

Luin tekstisi ja aika ikävältä tuntui. Epävakaassa ja arvottomassa ympäristössä kasvaminen ei varmaan ole ollut helppoa. Ehkä kuitenkin saavuttaisit omanarvontuntosi ja itsevarmuuden uusilla kontakteilla, joita kaivannet elämääsi. Et puhunut yhtään, että onko sinulla ystäviä? Ystävät on tärkeitä ja myös sukulaiset, jos turvallisia sellaisia sinulla on. Itse sairastuin psyykkisesti ja olen henkisesti hieman epävakaa, joten voin kyllä ymmärtää miten mieleltään sairaat voivat käyttäytyä. Mulla on itsellä läheisiä, jotka ovat olleet tukenani tällä matkalla, josta olemme ehkä kaikki oppineet jotain. Itsellänikin on aika huono itsetunto ja olen arka. Olen yrittänyt uutta harrastusta, politiikkaa. Ehkä säkin voisit löytää sisältöä elämääsi mielenkiinnon kohteidesi kautta, itsensä toteuttaminen tuntuu hyvältä! Oli se sitten mitä tahansa, turvallista ja hyvältä tuntuvaa :)

Voi tuntua vaikealta ponnistaa jos on traumatisoitunut. Jos sulla on tarvetta puhua, niin kannattaa kääntyä mielenterveyskeskuksen puoleen ja kysyä psykoterapian mahdollisuutta. Voi kuitenkin olla, että menneiden vatvominen ei ole järkevää vaan pitäisi keskittyä luomaan jotakin uutta, tosin siihenkin voit saada apua terapeutilta.

Tsemppiä ja hyvää kesää! :)

Tietysti sulla on toivoa ja hyvät mahdollisuudet hyvään elämään! Suosittelen keskustelemaan psykologin kanssa, sen verran ikäviä kokemuksia sulla on. Löydä myös iloa pienistäkin asioista, käy kampaajalla ym pientä hemmottelua. Tee kodistasi turvallinen paikka jossa todella viihdyt. Mä vietän sinkkuna itseni kanssa laatuaikaa: katson hyviä elokuvia ja poltan kynttilöitä. Ihanan kotoisaa eikä ollenkaan yksinäistä! Pienillä asioilla voi itseään piristää. Hienoa, että olet kaikesta huolimatta huomannut olevasi arvokas ihminen, sillä sellainen sä oletkin! :) Etkä ole enää koskaan se pikkutyttö toisten armoilla, vaan aikuinen nainen, jolla on koko elämä edessään!

Mä uskon että sä pystyt kehittymään ihan hyväksi aikuiseksi ihmiseksi. :) tosin se voi olla hieman vaikeaa, koska sulla ei ole todellista tietoa, taitoa, oma kohtaista kokemusta minkälaista se on, kun on ympärillä esim. terve perhe ja aikuisia. Mutta eipä ole minullakaan! ja olen lähes sinun ikäinen. Pelottavaa!

Mulla alkaa huomenna pidempi jaksoinen terapia, joka toivon mukaan sit tuottaa tulosta ja alan saada selvyyttä mun ongelmiin, mitkä nyt oikeastaan enää vain oman pään sisällä pyörivät.. suosittelisin siis sinullekin, että koitat työstää näitä asioita esim. terapiassa. Koska meillä suomessa on kuitenkin hirmu hyvät hoito mahdollisuudet, terveydenhoito on parempaa kuin monessa muussa maassa jne. Ja sinä varmasti kanssa tiedät sen. Ei siinä oikeen muu auta, jos ei pelkkä itsestään käsittely tuota tarvittavaa tulosta, sillon pitää hakea ulkopuolista apua. Onneksi sitä on saatavilla! eikä sen hakemista tarvii todellakaan hävetä. Mäkään en esim. häpee. En tajua mitenkä jotkut ihmiset saa muokattua siitä omissa ajatuksissaan jotenkin "häpeällistä". Ja välillä on muutenkin hyvä saada rankkoihin asioihin ammattilaisen näkökulmaa, jos ei oo esim. ketään ystäviä kuuntelemassa tai ne ei jaksa kuunnella sun ongelmia, kun niillä itsellään menee liian hyvin ja ne ei oo ees ammattilaisia, niin ei niillä on samanlaista tietoo, taitoo ja kokemusta mitä ammattilaisilla on, ne osaa ihan eritavalla antaa näkökulmia noihin sun asioihin ja avata ihan eritavalla tapahtumia syvimpiä pohjia myöten että miksi on käynyt näin jne. jotta sinä opit antaa itsellesi anteeksi, ymmärtämään jotenkin niitä asioita miksi näin on tapahtunut ja miksi ne ihmiset on ollu sellasia kun ne on ollu ja ymmärrät ettei sinussa ole enemmän vikaa kun kenessäkään meissä muussakaan...

Mä uskon et meistä ei ikinä tuu ns. täysin ehjiä. Koska mullakin on ollu alkoholi-narsisti-masentuneisuus ongelmainen isä ja muuten mielenterveysongelmainen äiti ja kun jouduin heidän kanssa elämään ja sitä meidän elämää pienestä lähtien kahtomaan, kun mua ei koskaan otettu myöskään huostaan, syystä tai toisesta, niin eihän se tervettä ollu ja kyllähän sellanen jälkensä jättää, etenkin jos ei oo tietoo normaalista perhe-elämästä ja vaikka oliskin niin eihän tollanen oo mitenkään, missään mielin, koskaan, terve ympäristö kasvaa lapselle... Ja mua on myös koulukiusattu aikoinaan rankasti. Mutta meistä tulee toisella tavalla ehjiä. Usko tai älä. Ja säkin löydät ja tunnet vielä sen, mikä se tapa on. Mä olen alkanut jo jotenkin tuntemaan sitä ja aavistelemaan.. Mut koita nähdä asioista myös ne hyvät puolet, miten paljon esim noi rankat kokemukset on myös kasvattaneet ja kypsyttäneet sua ihmisenä, sen sijasta miten paljon ne on myös sinua rikkoneet... Ja on turha miettiä, mitä jos kaikki ois menny toisin. Mullakin on välillä paska tapa tollaseen mietintään ja varmaan kaikilla ihmisillä on kun sattuu jotain epäonnistumisia, se kuuluu tähän ihmisluontoon. Mut mä sanon nyt sulle yhen asian... MIKÄÄN TÄSSÄ ELÄMÄSSÄ - EI OIS VOINU MENNÄ TOISIN. Elämän kuulu ja kuuluu mennä just näin niin kun se menee, muuta tietä ja vaihtoehtoa ei ole. Mä en tiedä ohjaileeko osaksi meidän elämää ja valintoja joku ulkopuolinen ihmisyyttä suurempi voima, vaikka ihminen voi itse paljon vaikuttaa osaksi siihen mitä valintoja hän tekee ja millainen elämä hänelle tulee... mut sit jotkut asiat vaan menee, niin kun niiden on ollu tarkotus mennä. Hyvässä että pahassa. Luota siis vaan tähän elämään ja koita katsoa jatkoa positiivisin silmin, sinä olet aikuinen, upea nuori nainen nyt - et enää se avuton pikku tyttö, vaikka joskus voisi siltä tuntuakkin. Luota syvästi siihen, että kyllä se elämä vielä kantaa, koska mietippä nyt rehellisesti ja reilusti... kuinka monta kertaa tää maa on sortunu sun jalkojen alta, vaikka sun elämässä ois tapahtunu sitä sun tätä paskaa? mun jalkojen alta se ei oo ainakaan sortunu vielä kertaakaan... jos ois, niin mä olisin varmaan jo kuollu ja niin ois moni muukin ihminen. Joten mietippä näitä ja pärjäile.

Kiitos kaikille jotka ovat lukeneet ja vastanneet!:) voisin lisätä vielä, että olen käynyt psykiatrilla muutaman kerran kun olin pahassa kunnossa henkisesti vuosi sitten. Olen jo jonkun aikaa ymmärtänyt että vika ei ole aina minussa, vaikka toiset niin antavat aina ymmärtää. Ystäviä minulla ei oikeastaan ole. Joku aika sitten minulla oli kaksi todella hyvää ystävää, mutta hylkäsivät minut hiljaa kun alkoivat seurustelemaan. Nyt kavereita on kaksi, mutta eivät ole noiden ahden menettämäni veroiset vaikka ihania ja läheisiä ovatkin! Heille voin puhua, mutta yhteyttä en heihin oikei tunne. Puhumimen ei ole niin tyydyttävää kuin entisten ystävieni kanssa.

Viime aikoina olen silti voinut paremmin vaikka olen periaatteessa ihan yksin. Muutan kuukauden sisällä asumaan yksin kauas kaikista ja elän niinkuin itse haluan. Ongelmana vain on se että koska olen elänyt isääni varten, en vieläkään tiedä kuka olen. Persoonani muovautui isän mukaan, en tiedä yhtään esim. mistä asioista pidän.. en tunne itseäni juuri ollenkaan, en tunnista ihmistä joka katsoo peilistä, ja kun puhun, reagoin,olen, tuntuu usein kun seuraisin toisen ihmisen tekemisiä.

olen erittäin hyvä piilottamaan kaiken tämän. Olen sosiaalisesti erittäin taitava, pystyn mennä juttelemaan tuntemattomalle ja hurmaamaan persoonallani alle 5mimuutissa. Vaikutan ulospäin kaikelta muulta kuin mitä useasti tunnen. Ikäänkuin pystyn napsauttamaan epävarman minäni pois päältä ja muovautumaan ihan erilaiseksi ihmiseksi.. olen itsevarmuuden, hurmaavuuden, suloisuuden ja viisauden ilmentymä, vaikka oikeasti olen välillä epävarma. Pystyn napsauttamaan tuon luonteen päälle sekunnissa koska vain ja missä vain..on kuitenkin raskasta kun ei ole enää ketään joka tietäisi minut, eikä vain tätä ominaisuuttani..

pärjään kyllä epävarmuuksieni kanssa yleensä kun vain ajattelen että:"sääli et tunnet näin. Mut se ei auta mitää. Asia on tehtävä joten loppu se itsesääli ja hoida homma." Onhan se välillä raskasta, mutta on vaan pakko pärjätä:)

t. Aloittaja