Ei riittävästi arkunkantajia

Ei se kuolleena varmaan paljoo kiinnosta että moni kantaa ja minne. Itse koen sen ettei kovin moni jäisi kaipaamaan voimavarana. Ei tarvitse murehtia että miten lapset pärjää tms.

Kyllä ne sinut mullan alle heittää, älä tuollaista murehdi. Asun pienellä paikkakunnalla ja täällä jo silloin tällöin ostavat esim, Lion_clubista kantajia. Ei välttämättä omaiset halua kantaa, vaikka heitä olisikin.
Minä iloitsen siitä, että en jätä jälkeeni invalidisoivaa surua. Ystäviä on, mutta eivät he sure lähiomaisten lailla.

Mun puolesta tämä maailma vois vaikka jo heti huomenna loppua, tulla
päätökseensä. Niin itseni kannalta mutta ennen kaikkea muiden osalta myös.
Oikeastaan ketään enkä mitään jäis täältä kaipaamaan, tuskinpa kovin moni
minuakaan.

Paskha mätämulkkeroita ja mätiämmejä, sekä sellaisiksi vielä omassa
paskhakehitystarinassaaan matkalla olevia. Mua vaan kyrsii sekin mätä
teatteri, mitä nääkin esittää sitten siellä maahanlaskutilaisuuksissa ja
muuallakin.
Paskhasittiäisten häitä ja hautajaisia, painukoot hel.vettiin
mätä näytelmineen mun puolesta.

Niin nettimäti sittisontiaiset kuin muutkin. Ja on muuten tullut jo vuosikymmeniä
tätä paskhaa jo nähtyä, paskha mätä ihmiseliölajin mätä edustajia, sekä
heidän mätä teattereitaan.

Ihmiselle on luontaista pyrkiä jonkinlaiseen kuolemattomuuteen. Moni haluaa rakentaa jotain, toinen tehdä taidetta, kirjoittaa kirjan. Usein palava halu saada lapsenlapsia lähtee siitä, että ihminen haluaa nähdä omien geeniensä siirtyvän eteenpäin, mikä on eräänlaista kuolemattomuutta.

Kuolemaa pelkäävää ihmistä lohdutetaan usein sillä, että ihminen jää tavallaan elämään jälkeenjäävien mielissä. On raskasta tajuta, että kukaan ei jää muistelemaan kuoleman jälkeen.

Minäkin lapsettomana ja ystävättömänä ihmisenä näen usein sieluni silmin hautakiveni, joka olla nököttää yksinään vuodesta toiseen tuulessa ja tuiskussa ilman, että kukaan käy muistelemassa. Toki järjellä ajateltuna asia on aivan yhdentekevä, mutta ihmisellä on myös tunteet ja useimmilla yhtenä perustavanlaatuisena pelkona kuolemanpelko sekä pelko tulla unohdetuksi ja hylätyksi.

Joskus olen miettinyt jopa sitä, että jos nyt lähtisin oman käden kautta, minulla olisi vielä viimeiselle matkalle saattajia. Noinkin itsekkäisiin ajatuksiin muistetuksi tulemisen tarve voi yksinäisen ihmisen ajaa.

Mä oon toivonut et mut muumioidaan johonkin merkitykselliseen paikkaan.. johonkin missä on muitakin. Lisäksi haluan jättää jälkeeni jotain taiteellista. No ainakin yrittää.

Kuoleman jälkeen jonka toivon koittavan kyllä ihan kaukana vanhuudessa otan kevein mielin vastaan..jos saan toteutettua unelmani. Tehdä jotain luovaa. Tai no koko ajanhan teen ja oon jo jättänyt itsestäni jotain..ehkä se riittää. Mutta ehkä vielä enemmän ja jotain muuta. Kyllä sitä voi kaikenlaista tehdä kuin murehtia kuolemaa ja että ei ole surijoita. Parempi ehkä ettei olisikaan.

Mutta mutta..ties vaikka tällä matkalla tutustuu ihmisiin kun alkaa tekemään..no juttuja.Sit on niitä surijoitakin..

Ei oo mullakaan kantajia.Olen ajatellut ratkaista pulman lahjoittamalla ruumiini lääketieteelle,hakevat sitten pakettiautolla,ja vievät johonkin lääketieteen laitokselle leikeltäväksi.Tai teen testamentin että polttohautaus...tuhkat sirotellaan määräämääni paikkaan.Ei mitään turhia lätinöitä,papin kaunisteltuja paskapuheita,sukulaisten tekokyyneleitä,kin tulevat itkeen omia murheitaan haudalleni.Ei kaikkia tarvi tehdä samanlai kuin muut...voi määrätä ja suunnitella elinaikanaan niinkuin haluaa tehtävän,sitten kun se aika koittaa.Voi kirjoittaa itse hautaustestamentin,valmiitakin pohjia saa kukkakaupoista.Näin yhden sellaisen,kun eräs läheinen teki itsemurhan,ja jätti jälkeensä hyvin suunnitellut hautajaiset,oli maksanutkin ne.