PTSD

Niin ja pitää vielä sen verran jatkaa, että sykkeeni ja verenpaineeni oli nuoresta asti koholla jatkuvasti, vaikka olen aina ollut hoikka. Muutama vuosi sitten lääkäri halusi tehdä vuorokausiseurannan, jossa ei löytynyt muuta erikoista kuin se, että syke ei laskenut edes yöksi. Sellaiseen lääkäri ei ollut aiemmin törmännyt.

Pari vuotta sitten elimistöni ilmeisesti jotenkin romahti tämän jatkuvan paineen alla ja syke sekä verenpaine tipahtivat alle normaalin. Aloin kärsiä kovasta uupumuksesta, joten nykyään olen jakuvasti yhtäaikaa sekä kuolemanväsynyt että jännittyneessä ylivireystilassa. Alan olla täydellisen loppu tähän oloon.

Jospa olet joutunut olemaan jo vauva- ja taaperoiässä varuillasi, mitä saattaa tapahtua: olet kuullut humalaisten römähdyksiä, vanhepien kömpelöä hoivaa, vieraiden tunkeilua, humalaiset ovat estottomia ja röyhkeitä.
Joskus traumat ovat niin tiedostamattomissa, että niiden syntyä ei muista. Jos vanhemmat ovat ryypänneet niin tuskin he ovat pystyneet tarjoamaan turvallista kotia.
Sinun kannattaa nyt järjellä ymmärtämään , että olet aikuinen, hallitset tilanteita, vaikka tunnemuistot alitajunnasta väittävät muuta ja vievät kauas lapsuuteen.
Varmaan jutustelu luotettavan henkilön kanssa auttaisi.
Yritä miettiä missä tilanteessa noita pelkohetkiä erityisesti tulee.

Kiitos vastauksesta. Varmaan johtuu noista ajoista, että perusluottamus ihmisiin on mennyt. Pelkään vihaista koiraakin vähemmän kuin ihmistä. Ihmiset tuntuvat niin arvaamattomilta ja näiden käytöstä on vaikea ennakoida. Ihminen saattaa hymyillä ja sanoa ykskaks jotakin ilkeää.

En tiedä kuinka perusluottamusta kykenisi rakentamaan, kun aina sitä kohtaa tuolla maailmalla ikäviä ihmisiä, jotka romahduttavat luottamuksen taas nollaan. Jotenkin uskon, että juuri siitä syystä vointini huononee koko ajan. Yritän ja yritän ihmisten kanssa, mutta aina joku sanoo jotakin inhottavaa, vaikka olisin kuinka ystävällinen.

Mieluiten vetäydyn neljän seinän sisään turvaan, mutta kova kaipuu olisi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Siitä ei vain tule mitään, kun otan kaiken aina itseeni. Taitaa olla tyypillistä alkoholistien lapsen käytöstä, kokea olevansa aina kaikesta ja kaikista vastuussa.

Siksi, että kaikki psykiatriset "sairaudet" sopivat kaikille ihmisille jossain elämän vaiheessa. Sitä varten ne ovat niin laveita, että kaikki voidaan tarvittaessa diagnosoida ja lääkitä. Siten järjestelmä pyörii ja pysyy yllä. Sama koskee masennusta, ahdistusta, adhd:ta, skitsofreniaa ja niin edes päin.

Kokeileppa huviksesi käydä läpi edellisten "oireisto" niin huomaat, että olet psykiatrisella mittarella seinähullu persoonallisuushäiriöiden masentunut skitsofrenikko, jolla on adhd ja internet addiktio. Lupaathan, ettet ota psykiatriaa tosissasi.

Mää suosittelen aina ammattiapua. Mutta, siis jos, tuntuu, että noi oireet hallitsee sun elämää niin kannattaa varata ihan lääkäri aika ja käydä puhumassa oirestas. Mää sairastan itte pitkittynyttä, hyvin vaikeaa ptsd:tä johon yhdistyy päälle vielä masennus. Tosiaan komppaan jotain on.. Itse tulee joskus diagnosoitua ittensä, mutta jos nää oireet haittaa elämää on usein kyse jostakin..

Käyn tälläkin hetkellä psykiatrisella traumahoidoissa. Haudoin itsemurhaa, kun aloitin. Nykyisin olo ollaan saatu astetta siedettävämmäksi. Edelleen todella tuskallisia hetkiä kohdata asioita, mitkä liittyy mun traumoihin. Ja nukkuminen onnistuu yksin mielala lääkkeiden voimin, koska saan niin rajuja ahdistus kohtauksia ja herään niin helposti ääniin, että mulla on korvatulpat, masennus lääke ja toinen väsyttävä mielala lääke...

Oon oppinut yhden asian sen, että tää ei parane itsestään....

Viime yö oli taas pitkästä aikaa ihan järjetön. Koko yön olin ihan vakuuttunut siitä, että asuntoon on tunkeutunut joku. Havahdun hirveään kauhun tunteeseen ja sydän hakkaa niin että päässä humisee. Näen muka kaikkialla todisteita siitä, että joku on liikkunut asunnossa. Ja milloin mitäkin on mielestäni viety.

Hetken hereillä oltuani alan ymmärtää, että minun on täytynyt kuvitella koko asia, mutta pelko jää päälle. Pakotan itseni kauhun vallassa käymään vessassa, vaikka tekisi mieli piiloutua peiton alle ja olla hengittämättä. Yleensä nukahdan kyllä taas pian, mutta herään hetken kuluttua ja sama episodi toistuu.

En osaa ajatella, mitä hoitoa voisi vielä kokeilla, kun lääkkeitä ja terapiaa on kokeiltu vuosia eikä mikään auta asiaa.

Mitä terapiaa sulla on kokeiltu? Ootko saanut virallista diagnoosia?

Mää oon ollut puolivuotta traumoille tarkoitetussa vakauttamis terapiassa, mitä vetää tällä hetkellä psykologi. Jossakin vaiheessa hoito muuttuu traumapsykoterapiaan. Sillä on vielä parempi vaste pitkittyneeseen muotoon, mikä mulla on. Kärsin itte hankalista lapsuus ajan traumoista, mitkä on peräisin fyysisestä väkivallasta, kiduttamisesta, ja kiusaamisesta.

Tilanne oli terapian alussa hyvin hankala. Onnekseni terapialla on ollut todella hyvä vaste ja tilanne on helpottanut huomattavasti jo 6kk aikana.

Tän ohella oon opetellut lempeemmän asenteen itseäni kohtaan. Joskus on todella hankala suhtautua itseensä lempeästi, kun on lyöty ja satutettu lapsena. Asenne muutos itseään kohtaan on kuitenkin ollut yksi tärkeimpiä asioita, millä on saanut purettua tätä. Lisäksi, miksi satuttaa itseään, joka on jo kärsinyt valmiiksi?

Oletko kokeillut itsesi rauhoittamis keinoja? Mulla auttaa pelkotiloissa just se, että hoen itselleni olen turvassa eikä mitään hätää. Etsin asioita, mitkä muistuttaa mulle turvallisuudesta. Oon ottanut vuoteeseen vanhan nalleni, mikä muistuttaa mulle turvallisuudesta. Katselen ympärilleni ja mietin missä olen ja kaikki on hyvin. Tää ei todellakaan onnistu ensimmäisellä kerralla, mutta kun, toistat ja hoet, että oot turvassa eikä, ole mitään hätää. Mää aloin huomata, että tajuan olevani todella missä olen ja olen turvassa. Välilä edelleen en pysty siihen, mutta koko ajan paremmin.

Lisäksi oon hakenut vertaistukea, missä oon saanut turvallisia ihmissuhteita lisää. Ihmisiä, joihin voi tukeutua, ja hakea turvaa. Ja jakanut kokemuksia ihmisten kanssa, kun on joku toinen, joka tuntenut samoja. On paljon helpompi ymmärtää omia tunteita.

Mää oon vielä todella alkuvaiheessa terapiassa. Olin alussa niin ahdistunut, että oli vaikea päästä ulos ovesta ja niin ahdistunut, että en halunnut enään elää. Nyt oon lähdössä ulkomaille ja osaan nauttiakkin asioista ja siitä mitä on :)

Oon pistänyt ihan kaikkeni likoon ja joutunut kohtamaan todella vaikeitakin kohtia, mutta jo tässä kohtaa se on todella ollut sen arvoista.

Oon tyttö, mutta oon virallisella nicilläni ^^

Tosi kiva kun jaksatte vastailla. Diagnooseinani on keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Mitään selkeää yksittäistä traumaa/traumoja ei tosiaan ole takana, vaan kuten jo kerroinkin, yleisesti turvaton lapsuus kahden kaappijuopon lapsena. Olen käynyt aikanaan kognitiivisessa psykoterapiassa koulutuspotilaana puolitoista vuotta ja juuri vastikään päättyi Kelan korvaama terapia, ensin vuosi psykodynaamista huonoin tuloksin ja sitten ratkaisukeskeistä puolitoista vuotta yhtä huonoin tuloksin. Kerroin terapeuteille noista yökauhuistakin, mutta viimeisinkin tuskin kuunteli. Ratkaisukeskeiseen tyyliin kysyi vain onko huone tuuletettu illalla ja saisinko jonkun asentamaan turvaketjun oveen, jotta pelot vähenisivät.

Unohdin sanoa, että yksi yöllisistä harhaluuloista on myös se, että minua kuvataan. Olen joskus herännyt siihen, kun sanon ääneen, että tiedän että kuvaatte siellä, ja näyttänyt keskisormea olettamani kameran suuntaan. Kuulostaa todella sekopäiseltä, mutta nämä siis tapahtuvat tosiaan unen ja valveen rajalla ja hereillä olen (melkein) täyspäinen ihminen.

Parisuhteen aikana tuota sekoilua oli todella paljon vähemmän, samoin työmatkalla sitä ei ollut ollenkaan, kun nukuin hotellissa parin työkaverin kanssa samassa huoneessa. Toinen koiristani on myös sellainen, että se kyllä ilmoittaisi jos joku asuntoon tulisi. Koiran ottaminen aikanaan vähensi tuon touhun minimiin parisuhteenkin aikana. Yhdessä nukkuessakin minulla oli nimittäin ennen koiran ottamista tapana rynnistää henkeni hädässä sängystä ainakin kerran yön aikana peittoon kääriytyneenä. Heräsin aina keskellä olohuonetta peittorullan sisältä seisomasta sydän takoen.

Olen miettinyt unitutkimuksiin menemistä ihan uteliaisuuttani, mutta todennäköisesti kokisin olevani siellä tarkkailun alla niin hyvässä turvassa, että nukkuisin tyytyväisenä kuin pieni lapsi.

sanzue, itsekin käytän tuota "kaikki on hyvin" -hokemaa ja hengityksen rauhoittamista, mutta terapeuttini mielestä se on väärä lähestymistapa, koska itseään ei saisi rauhoittaa vaan tunne tulisi kuulemma kohdata. En osaa sanoa mikä olisi oikea ratkaisu, kun minulla ainakin on ahdistus koko ajan päällä, eli kohtaan sitä ihan riittämiin. Välillä on pakko turvautua tuohon itsensä rauhoitteluun, että saa fyysisen ja henkisen hengähdystauon jatkuvasta ahdistuksesta.

Itsellänikin on PTSD, vaikka mitään yksittäistä todella kamalaa tilannetta ei ole ollut. siis selvää hengenvaaraa tms. minulla tämä on tullut pitkästä parisuhteesta päihde- ja mielenterveysongelmaisen narsistin kanssa joka käytti henkistä väkivaltaa ja erohässäkkä johti siihen että sain lastensuojelun kimppuuni ja he aiheuttivat pelon että vievät lapseni. Itseä on auttanut paljon buddhalainen filosofia. tavallaanhan meditaatio on sama kuin tuo itsensä rauhoittelu. minulla on ainut lääke jota käytän tarvittaessa Diapam. Suosittelisin sitä sinullekin, en tosiaankaan päivittäiseen ja jatkuvaan käyttöön vaan että sillä sais helpotusta pahimpiin ahdistusoireisiin ja nukuttua. itse en nukkunut kolmeen viikkoon juuri ollenkaan ensimmäisen kamalan lastensuojelupalaverin jälkeen. diapamin avulla uniongelmat hävis lähes kokonaan heti. Tietenkin riippuvaiseks siitä jääminen on riskinä, mutta se helpotus minkä se antaa välittömästi on huikea eikä semmosta oikein muilla lääkkeillä kuin bentsodiatsepamiineilla saa.