Olen 23-vuotias, nainen, opiskelja ja oudon epämääräinen ihminen.
Sain masennus-diagnoosin 2012, enkä ole oikein vieläkään sisäistänyt mitä se tarkalleen minulle tarkoittaa. Tuntuu kuin olisi vuosia kävellyt sumussa ja harhaillut ympäriinsä, kotiin vievän polun äärellä sitä kuitenkaan löytämättä.
Mietin usein löydänkö elämälleni ikinä mitään todellista suuntaa. Täytän tänä vuonna 24, enkä ole saanut edes ammattikorkeaa loppuun. Töykokemusta ei ole, paria kesätyötä lukuunottamatta ollenkaan. Opinnot junnaavat paikallaan ja tunnen oloni todella saamattomaksi, laiskaksi ja tarpeettomaksi. Pelkään että tulevaisuus on jatkuvasti vaakalaudalla, koska arkipäivän askareetkin tuntuvat usein mahdottomilta.
Perheen kanssa suhteet olisivat muuten kunnossa, mutta äidin kanssa tuntuvat roolit kääntyneet päälaelleen: kannan hänestä huolta alkoholistisen ja menneisyydessään väkivaltaisen miesystävän takia. Äiti ei ole osannut olla avuksi tai kuunnella vuosiin.
Ystävien ja sisarten tuki on ollut tärkeää, mutte heillekin olen oikeastaan vasta alkanut puhumaan ihan suoraan niillä sanoilla, mitä päässäni oikeasti kaikuu. Itsetunto-ongelmat, jatkuva ahdistus ja toistuvat paniikin ja pakokauhun tunteet ovat taas viime aikoina muuttuneet pahemmiksi. Nukun joko liian vähän tai liikaa, ja parikin päivää ilman lääkkeitä, jotka joskus jäävät sekalaisen mielialan tai hajamielisyyden vuoksi ottamatta, alkaa tuntua helvetiltä: iho kihelmöi kuin jokin yrittäisi puskea lihastani irti ja paeta.
Terapeuttini on kesälomalla, ja en kehtaa ketään läheistäkään vaivata, niin tulin tännen marisemaan.
Sain masennus-diagnoosin 2012, enkä ole oikein vieläkään sisäistänyt mitä se tarkalleen minulle tarkoittaa. Tuntuu kuin olisi vuosia kävellyt sumussa ja harhaillut ympäriinsä, kotiin vievän polun äärellä sitä kuitenkaan löytämättä.
Mietin usein löydänkö elämälleni ikinä mitään todellista suuntaa. Täytän tänä vuonna 24, enkä ole saanut edes ammattikorkeaa loppuun. Töykokemusta ei ole, paria kesätyötä lukuunottamatta ollenkaan. Opinnot junnaavat paikallaan ja tunnen oloni todella saamattomaksi, laiskaksi ja tarpeettomaksi. Pelkään että tulevaisuus on jatkuvasti vaakalaudalla, koska arkipäivän askareetkin tuntuvat usein mahdottomilta.
Perheen kanssa suhteet olisivat muuten kunnossa, mutta äidin kanssa tuntuvat roolit kääntyneet päälaelleen: kannan hänestä huolta alkoholistisen ja menneisyydessään väkivaltaisen miesystävän takia. Äiti ei ole osannut olla avuksi tai kuunnella vuosiin.
Ystävien ja sisarten tuki on ollut tärkeää, mutte heillekin olen oikeastaan vasta alkanut puhumaan ihan suoraan niillä sanoilla, mitä päässäni oikeasti kaikuu. Itsetunto-ongelmat, jatkuva ahdistus ja toistuvat paniikin ja pakokauhun tunteet ovat taas viime aikoina muuttuneet pahemmiksi. Nukun joko liian vähän tai liikaa, ja parikin päivää ilman lääkkeitä, jotka joskus jäävät sekalaisen mielialan tai hajamielisyyden vuoksi ottamatta, alkaa tuntua helvetiltä: iho kihelmöi kuin jokin yrittäisi puskea lihastani irti ja paeta.
Terapeuttini on kesälomalla, ja en kehtaa ketään läheistäkään vaivata, niin tulin tännen marisemaan.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kokeile puhua läheisille. He tuntevat itsensä tärkeiksi kun kerrot huolistasi heille.
En yleensä kirjoittele tälle palstalle, mutta olen hieman samanlaisessa asemassa. Olen itse 28-vuotias miespuolinen opiskelija Turusta, kaksi tutkintoa jo suorittettuna, molemmat sellaisia joilla en ainakaan suoranaisesti usko työllistyväni joten lisää täytynee vain kouluttautua ja korkeammalle kurottaa entisestään.
Sanottakoon sen verran että luen tällä hetkellä sivuaineena kauppatieteitä ja pääaineena on vieras kieli. Pääaineesta olen onneksi saanut gradun tehtyä mutta sivuaineopinnot tuntuvat myös jumittavan paikallaan. Pari kurssia olen muistaakseni kuluneen lukuvuoden aikana saanut suoritettua mutta verkkaisestihan tuo homma etenee.
Kunpa minulla edes olisi selkeä visio siitä mitä elämältäni haluan tai minkälaista työtä "haluaisin" tehdä mutta kun ei tunnu olevan kumpaakaan. Tunnen itseni hyödyttömäksi hömppähumanistiksi kovien alojen opiskelijoihin ja ammattilaisiin verrattuna. Myönnettäköön että oma pääaineeni saattaa hyvinkin olla ns. kutsumukseni, varsinkin kirjallisuuspuoli mutta siinä pitää jo olla aika huippu että pystyy itsensä elättämään ja kilpailu on tietenkin kovaa.
Kyllä pitää lahjakas olla, omata sitä tuuria, jos elättää itsensä kirjailijana. En olisi ikinä uskonut, että Riikka Pulkkinen, kaukainen sukulainen sai nimensä niin tunnetuksi. Saa nähdä, miten jatkossa.
Puhu läheisille huolista. Täyttä sontaa, ainakin minun kohdelta. Outoja katseita,
mitä tuo tuossa valittaa. Vähättelyä tunteista, älä ajattele noin, ajattele näin. Mä en ainakaan ajattele noin. Vältellään ymym. Jos jollekkin kannattaa kertoa, niin samassa elämän tilanteessa olevalle.
Älkää nyt stressatko siitä tulevasta vaan keskittykää opiskeluun. Koittakaa jopa nauttia siitä ajasta jos mahdollista, ehkä muutaman vuoden päästä voitte ikävöidä opiskeluaikaa. Mikä voi nyt ehkä kuulostaa jopa hullunkuriselta.
On hyvin yleistä nykyään että jopa 30 vuotiailla ei ole juurikaan työkokemusta ja etsivät itseään. 30 vuotias on uusi 20 vuotias, jos vertaa minun ikäluokkaani ja ennen sitä.
Mies86 ala jolla kirjoitetaan on vaikea koska kilpailu on kovaa kuten sanoit. En tiedä tapaustasi mutta henk. kohtaisesta kokemuksesta voin sanoa että usein on kyse puhtaasti ajoituksesta ja tuurista mutta myös suhteista ja ympyröistä joissa on sisällä jo valmiiksi. Kirjoittajat yleensä ovat todella itsekriittisia ja on tärkeätä että he saavat tarvittavaa apua varsinkin alkuvaiheessa uraa esim. että on joku vakituinen henkilö joka lukee tuotokset ja antaa palautetta.
https://www.youtube.com/watch?v=6S5d96HXN2I
Se että työelämä on nykyään enemmän ja enemmän raadollista, me kaikki tiedetään että vähistä työpaikoista kilpaillaan ja niitä vähenee. Mutta se ei ole viellä ajankohtaista teille. Hyvähän tästä on toki keskustella ja tiedostaa asiat.