Miksi itsemurhaa katsotaan niin pahalla?

Itsemurha on suurin piirtein pahin teko, jonka läheisilleen voi tehdä. Se on huomattavasti pahempi kuin kuolema vaikka jossain onnettomuudessa, koska läheiset tulevat syyttelemään tapahtumasta itseään hamaan tappiin asti ("miksi emme huomanneet/tehneet mitään jne.").

Itsari on POP. Kitkerat ihmiset ovat kateellisia sellaiselle joka karkaa tästä
elämästä oman käden kautta ja itse jäävät kituuttamaan.

Vaikka itsemurhasta on hyvin erilaisia tunnepitoisia ja poliittisia kantoja, on se kuitenkin normaali ihmisteko tilanteessa, jossa henkilö kokee elämisen olevan pahempi vaihtoehto kuin olla elämättä. Mistään muustahan ei juurimmiltaan ole kysymys. Psykiatrit ja useat lääkärit ja terveydenhuollon henkilökunta, sekä myös iso osa kansaa, kuvittelee, että itsemurha tai itsemurha-ajatukset olisivat jotenkin sairaus tai sairauden merkki, mutta se on harhaluulo. He epäonnistuvat näkemään ja ymmärtämään ihmisyyttä ja ihmistä olentona, mistä elämässä on kyse, minkä vuoksi joku miettii tai ajattelee itsemurhaa tai haluaa tai toteuttaa sen.

Koska en ole toistaiseksi itse lukenut itsemurhaan liittyvää kirjallisuutta voin suositella ainoastaan varauksella tutustumaan esimerkiksi psykiatrian emeritus professori Thomas S. Szaszin kirjallisuuteen aiheesta. Tiedän hänen humaanin lähestymistapansa mielenterveysasioihin ja elämän ongelmiin, itsemurha mukaan lukien enkä osaa keksiä tähän hetkeen ketään muuta, joka voisi asiaa yhtä selkeästi selittää. Hänen näkemyksiään itsemurhaan liittyvästä yhteiskunnallisesta keskustelusta on löydettävissä mm. YouTubesta ja muualta internetistä. Kirjoja, joihin viittaan ovat mm.:

Fatal Freedom: The Ethics and Politics of Suicide (Thomas S. Szasz, 1999)
http://www.amazon.com/Fatal-Freedom-Ethics-Politics-Suicide/dp/0275966461/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1405526347&sr=8-1&keywords=Fatal Freedom

"Fatal Freedom is an eloquent defense of every individual's right to choose a voluntary death. The author, a renowned psychiatrist, believes that we can speak about suicide calmly and rationally, as he does in this book, and that we can ultimately accept suicide as part of the human condition. By maintaining statutes that determine that voluntary death is not legal, our society is forfeiting one of its basic freedoms and causing the psychiatric/medical establishment to treat individuals in a manner that is disturbingly inhumane according to Dr. Szasz."

Suicide Prohibition: The Shame of Medicine (Thomas S. Szasz, 2011)
http://www.amazon.com/Suicide-Prohibition-The-Shame-Medicine/dp/0815609906/ref=sr_1_1?ie=UTF8&qid=1405526539&sr=8-1&keywords=Suicide Prohibition

"First in-depth examination and critique of contemporary anti-suicide policies that are based on the notion that voluntary death is a mental health problem, and systematically lays out the dehumanizing consequences of psychiatrizing suicide prevention."

Haluan vielä sanoa, että en yllytä enkä kehota ketään vahingoittamaan itseäään, mutta tahdon tuoda esiin erilaisien näkökulman asiaan. Jokaisella on oikeus elää ja jokaisella on oikeus kuolla ja päättää asiasta itse ilman, että joutuu pelkäämään yhteiskunnan tahdonvastaisia interventioita. Kunnioitan jokaisen omaa päätösvaltaa. Valitettavasti asia ei tällä hetkellä näin ole yhteiskunnassamme minkä vuoksi monet eivät voi mennä hakemaan apua psykiatrialta pakkotoimenpiteiden pelossa. Tilanne on järjestelmän ja ajattelun vuoksi hyvin traaginen yksilön kannalta.

"Itsemurha on pahin teko, mitä voi läheiselleen tehdä."

Tähän minä aina takerrun ja tulen jatkossakin takertumaan. Tottahan toki ymmärrän, että suru ja suuret kysymykset ovat läheisille, sukulaisille jne. todella vaikeita läheisen itsemurhan jälkeen, mutta ulkopuolisen itsemurhan vastustamisessa kulminoituu ehkä itsekkäin ajatusmalli ikinä - enkä siis puhu itsemurhaajasta.

Monesti itsemurhaajat ovat tavalla tai toisella jääneet yksin, heidän - ehkä jo vuosiakin - kestäneeseen pahaan oloon ollaan jo totuttu ja omaksuttu se osaksi tämän henkilön elämää ja persoonaa, mutta itse pahasta olosta kärsijä ei totu oloonsa ikinä. Ehkä joskus kun omalle kohdalle sattuu sellainen kurja elämä kaikkine epäonnistumisineen ja siitä johtuvine huonoine oloineen, ymmärretään mistä on kyse.

Eivät itsemurhan tehneen läheiset sure kuollutta, vaan itseään ja sitä että se kupla puhkesi missä tuttavapiiri ja perheenjäsenet ovat itsestäänselvyys.

Minkä ihmeen takia täällä pitäisi kenenkään kärsiä vain siksi, että ei halua tuottaa tuskaa perheenjäsenilleen? Minkä takia pitää mitätöidä aina vaan itsemurhaajan oma henkinen tuska jonka mittasuhteet voivat olla loppupeleissä vielä suuremmat, ja kaiken kukkuraksi kritisoida vieläpä itsekkääksi? Ehkä juuri tämä kyvyttömyys empatiaan toista kohtaan ajaa täällä ihmisiä ennenaikaiseen hautaan.

Olen aina ihaillut ihmisiä jotka uskaltavat tehdä itsemurhan. Itse olen "haaveillut" itsemurhasta varhaisteinistä asti mutten uskalla edes viillellä ranteita, saati hirttäytyä. Jos olisi helppo tapa tehdä itsari, olisin sen jo tehnyt. Pari kertaa olen yrittänyt lääkkeiden yliannostuksella mutta ne oli aivan liian mietoja lääkkeitä. Asetta ei saa mistään käsiinsä, eikä ole yhteyshenkilöä pimeisiin markkinoihin.
Itsemurha vaati munaa! Tämä elämä on ihan oikeesti peestä. Pieniä iloisia hetkiä on sentään joskus.

Itsemurha=vaikea kysymys. Olen itsekin sitä paljon pohtinut, siis sekä harkinnut itsemurhaa, että muiden ihmisten tekemiä itsemurhia.
Periaattessahan sen pitäisi olla ihan oma juttu, lopettaako kärsimyksensä, eikä kuulua muille. Mutta kumminkin se sitten koskettaa kaikkia omaisia ja ystäviä myös. moni voi masentua ja seurata perässä pahimmassa tapauksessa, tai ruveta tuhoamaan itseään pikkuhiljaa esim. alkoholilla.
Mutta varmaa on se, ettei itsemurhan itsensä tehneeseen sitten enää koske(ellei kuulu siihen ihmisryhmään joiden mielestä itsemurhasta joutuu helvettiin), tuska siirtyy sitten vain läheisille, mutta ei välttämättä yhtä suurena... en silti suosittele kenellekään itsaria!

Samaa mieltä kirjoittajan kanssa..en toki sano, että itsemurhaa tulisi kevyin perustein tehdä mutta kun huomannut, että mahdollisuudet ja tuki ovat hyvin rajallisia niin voiko olettaa, että ihminen täällä kärsisi 20 vuotta esimerkiksi?

Itse huomannut millaiseen rumbaan ja juoksutukseen masentuneena joutuu ja kuuntelemaan epäpätevien ihmisten neuvoja ja selityksia..että pistä katkeruus sivuun ja piristy nyt.. ja samaan aikaan se todellinen hoito on se pilleripurkki ja keskustelua..

Kun seinä tulee vastaan ja mahdollisuuksia parempaan ei ole..niin kyllä omaistenkin pitäisi ymmärtää, että joskus on parempi kuolla kuin kärsiä..

Jotenkin tekopyhääkin ajatella että omaiset jäisivät kaipaamaan. Toki jos on ollut läheinen tukiverkosto ja yhdessä tuumin on yritetty viimeiseen asti auttaa sillon ymmärrän kaipauksen sekä ositaisen suuttumuksen. Omalla kohdallani voin sanoa kokeneeni tekopyhyyttä tukemisen osalta, ainoastaan 2-3 kaveria on olleet aidosti kiinnostuneita voinnistani vaan en voi heitäkään kuormittaa loputtomiin pahalla olollani kuitenkaa.

Suku surisi kohdallani kuten yllä totesi sitä että kupla puhkesi ja se jopa teki sen oikeasti - ei rakkaudesta. Meidän väki ajatelee että rahalla ratkaistaan kaikki vaan ei se materia tuo kuin hetkellistä onnea joten en rahastakaan oikein hyödy paitsi sen että saan koiralle ostettua kaikkea mukavaa vaan se siitä.. Se taitaakin olla asia mikä vielä pitää mut täällä muuten en näe enää järkeä olla.
TOSIN tulee tämä kohta: hyväksyn itsarin siinä kohtaa kun kaikki on jo yritetty eli harrastukset, aikuisopiskelu, vapaaehtoistoiminta ja tukipuhelimet etc. on käytetty ja todettu toimimattomiksi omalle kohdalle. Eli ensin kokeile sitten päätä!

Mutta entäs jos joskus tulevaisuudessa asiat voisivatkin olla paremmin? Nyt on ollut paha olo, mutta jospa se kuitenkin jossain vaiheessa paranee?