Olen tyyten uuvahtanut pelkoihini ja kammoihin, jotka rajoittavat todella paljon elämääni. Pelkään sosiaalisia tilanteita, mokaamisia. Kahvikupit eivät pysy kädessä ja näiden lisäksi minulla on vielä kosolti monenmoisia ihan käsittämättömiä kammoja, joista en tässä kehtaa ruveta edes sen koommin avautumaan. Pelkään, että kammoni pahenevat entisestään, jos otan ne käsittelyyn.
Todellisuuden tajuni häviää täysin silloin, kun joudun paniikin valtaan jonkin käsittämättömän naurettavan pelon vuoksi! Olen täys foobikko ja omanut pelkoja aina kerhoikäisestä saakka. Kerhossa minua pelotti esimerkiksi se, jos joku toinen ikätoveri katsoi minua silmiin pidemmän aikaa. Käsittääkseni sellainen kammo ei ole kovinkaan yleistä sen ikäisillä. Alakoululaisena mulle rupes tulemaan ns. hävetystunteita. Tuntui, kun koko naama olis hyppinyt omituisesti, kun minua hävetti. Varsinaisia syitä häpeämiselle ei ollut, mutta tunsin sen tunteena naamalla ja se rajoitti järkyttävästi elämääni.
Kahvikuppivapinasta oon kuullut ja se on yllättävän yleistäkin siihen nähden, mitä itse luulin sen olevan. Olin ihan varma, että olen ainut kyseisestä kammosta kärsivä koko maailmassa. Vaikka tiedän, että meitä kahvikuppineurootikkoja on enemmänkin, se neuroosi ei ole kadonnut minnekkään.
Joskus saan paniikkikohtauksia myös yksin ollessani. Olen ihan seko... En tajua itteäni. Traumaterapiassa on yritetty selvitellä, voisiko nää pelot johtua joistain lapsuuden traumoista. Mitään selkeitä traumoja ei ole, eikä olla saatu selville. Olen elänyt kohtalaisen turvallisen lapsuuden, tosin todella suuren lapsikatraan keskellä.. Traumaterapia ei tuottanut tuloksia, joten kokeiltiin myös muita terapiamuotoja. Hypnoosikaan ei ole auttanut. Pelot ja kammot on ja pysyy. Lääkkeitä en kuitenkaan uskalla käyttää, koska olen kuullut, että ne voivat aiheuttaa vielä enemmän kammoja ja pelkoja ja saada ihmisen peräti ihan sekaisin. Olen kuullut kauhutarinoita, kuinka tervekin ihminen on lääkkeillä laitettu ihan sekaisin. Tosin huvittavimmat tarinat ovat sellaisia, joissa terve ihminen on mennyt valittelemaan terapeutille oloa ja terapeutti on huolehtinut sille sairaudet lääkitsemällä hänet! Kysymys kuuluu: Kuka terve menee huviksi terapeutin luo, jos ei ole tarvetta??!!! Luulen, että nämä ns. terveet ovat olleet luuloterveitä, mutta heillä onkin jokin vakavampi mielensairaus, kuten skitsofrenia tai bibolaarihäiriö.
Onko minut tuomittu lopun elämää tulemaan toimeen näiden pelkojen ja kammojen kanssa? Kannattaako minun harkita lääkkeitä... Lääkäri ei ole saanut selville, mistä nämä johtuvat, eikä minulla ole diagnosoitu mielen sairauksia muita, kun nämä kammot. Skitsofrenia sun muut, joita myös epäiltiin, on suljettu jo pois.
Todellisuuden tajuni häviää täysin silloin, kun joudun paniikin valtaan jonkin käsittämättömän naurettavan pelon vuoksi! Olen täys foobikko ja omanut pelkoja aina kerhoikäisestä saakka. Kerhossa minua pelotti esimerkiksi se, jos joku toinen ikätoveri katsoi minua silmiin pidemmän aikaa. Käsittääkseni sellainen kammo ei ole kovinkaan yleistä sen ikäisillä. Alakoululaisena mulle rupes tulemaan ns. hävetystunteita. Tuntui, kun koko naama olis hyppinyt omituisesti, kun minua hävetti. Varsinaisia syitä häpeämiselle ei ollut, mutta tunsin sen tunteena naamalla ja se rajoitti järkyttävästi elämääni.
Kahvikuppivapinasta oon kuullut ja se on yllättävän yleistäkin siihen nähden, mitä itse luulin sen olevan. Olin ihan varma, että olen ainut kyseisestä kammosta kärsivä koko maailmassa. Vaikka tiedän, että meitä kahvikuppineurootikkoja on enemmänkin, se neuroosi ei ole kadonnut minnekkään.
Joskus saan paniikkikohtauksia myös yksin ollessani. Olen ihan seko... En tajua itteäni. Traumaterapiassa on yritetty selvitellä, voisiko nää pelot johtua joistain lapsuuden traumoista. Mitään selkeitä traumoja ei ole, eikä olla saatu selville. Olen elänyt kohtalaisen turvallisen lapsuuden, tosin todella suuren lapsikatraan keskellä.. Traumaterapia ei tuottanut tuloksia, joten kokeiltiin myös muita terapiamuotoja. Hypnoosikaan ei ole auttanut. Pelot ja kammot on ja pysyy. Lääkkeitä en kuitenkaan uskalla käyttää, koska olen kuullut, että ne voivat aiheuttaa vielä enemmän kammoja ja pelkoja ja saada ihmisen peräti ihan sekaisin. Olen kuullut kauhutarinoita, kuinka tervekin ihminen on lääkkeillä laitettu ihan sekaisin. Tosin huvittavimmat tarinat ovat sellaisia, joissa terve ihminen on mennyt valittelemaan terapeutille oloa ja terapeutti on huolehtinut sille sairaudet lääkitsemällä hänet! Kysymys kuuluu: Kuka terve menee huviksi terapeutin luo, jos ei ole tarvetta??!!! Luulen, että nämä ns. terveet ovat olleet luuloterveitä, mutta heillä onkin jokin vakavampi mielensairaus, kuten skitsofrenia tai bibolaarihäiriö.
Onko minut tuomittu lopun elämää tulemaan toimeen näiden pelkojen ja kammojen kanssa? Kannattaako minun harkita lääkkeitä... Lääkäri ei ole saanut selville, mistä nämä johtuvat, eikä minulla ole diagnosoitu mielen sairauksia muita, kun nämä kammot. Skitsofrenia sun muut, joita myös epäiltiin, on suljettu jo pois.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.