Pääsin tänä syksynä haluamaani yliopistoon. Kaikki vain ei ole sujunut suunnitelmien mukaan. Meillä on aika pieni ryhmä (vajaa 20). Suuri väärinkäsitys tuntuu olevan, että ujoja kuulemma monesti luullaan ylpeiksi. Luulen että tämäkin tilanne taas johtuu siitä. Olen siis yksin ryhmässäni. Suututtaa kun ei saa otettua itseään niskasta kiinni ja mentyä ihmisten luo ja tekevän selväksi että "minäkin olen olemassa". Päinvastoin, vetäydyn kuoreeni ja välttelen tilanteita joissa joudun näiden ihmisten kanssa tekemisiin. Ryhmä on siten jakautunut, että kaikilla tuntuu olevan joku jolle puhua. Aina kun tulen paikalle, osa ryhmästä tuntuu tuijottavan ja miettivän että onkohan tuo tyttö sekaisin päästään. Tämäkin voi olla suurta kuvittelua. Asiaa varmasti auttaisi jos he tulisivat luokseni koska kynnys on jo niin korkea, etten enää pysty rohkaisemaan mieltäni.
Kaikkein hassuinta tilanteessa on se, että yliopiston ulkopuolella minulla on suuri ja läheinen ystäväverkosto (joista kukaan ei kärsi ujoudesta). Neuvoja ja lohduttavia kommentteja on kyllä sadellut : "Hymyilisit enemmän. Näytät muuten liian ylpeeltä." "Herkkyys on voimavara." "Mene vaan rohkeesti mukaan." Sitä vaan ei tajuta, että ujoille ei ole helppoa mennä vaan mukaan kaikkeen. Haluaisin olla mukana jrjestötoiminnassa, bileissä ja viimeksi Kauppakadun approssa mutta ei. lisäksi ainejärjestölä on jatkuvasti erilaista tapahtumaa mutta menepä sinne yksin. Sitten saan kestää syyttäviä katseita kun tämä ylisosiaalinen muu porukka luulee syyksi, no kenties ehkä itsekkyyttä - siis juuri sitä että en vain välitä. Luulin että tästä yliopistoelämästä tulisi uusi ja ihana vaihe elämäntaipaleellani. Olisi ehkä tullutkin, jos olisin voittanut ujouteni heti alkuun. Mutta kun se pitkittyy, se mutkistuu.
Onkohan kellään muulla samoja kokemuksia? Ja miten muut ujot ihmiset jaksavat yliopistossa? Minä en itse tiedä kauanko jaksan.
Kaikkein hassuinta tilanteessa on se, että yliopiston ulkopuolella minulla on suuri ja läheinen ystäväverkosto (joista kukaan ei kärsi ujoudesta). Neuvoja ja lohduttavia kommentteja on kyllä sadellut : "Hymyilisit enemmän. Näytät muuten liian ylpeeltä." "Herkkyys on voimavara." "Mene vaan rohkeesti mukaan." Sitä vaan ei tajuta, että ujoille ei ole helppoa mennä vaan mukaan kaikkeen. Haluaisin olla mukana jrjestötoiminnassa, bileissä ja viimeksi Kauppakadun approssa mutta ei. lisäksi ainejärjestölä on jatkuvasti erilaista tapahtumaa mutta menepä sinne yksin. Sitten saan kestää syyttäviä katseita kun tämä ylisosiaalinen muu porukka luulee syyksi, no kenties ehkä itsekkyyttä - siis juuri sitä että en vain välitä. Luulin että tästä yliopistoelämästä tulisi uusi ja ihana vaihe elämäntaipaleellani. Olisi ehkä tullutkin, jos olisin voittanut ujouteni heti alkuun. Mutta kun se pitkittyy, se mutkistuu.
Onkohan kellään muulla samoja kokemuksia? Ja miten muut ujot ihmiset jaksavat yliopistossa? Minä en itse tiedä kauanko jaksan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
olen itsekin ujo, ehkä enemmän esiintymistilainteissa kuin "rennoissa"...mulla on vaan yksi hyvä kaveri yliopistossa. kaikki muuta haahuilee jossain ja en minäkään usein osallistu aktiviteetteihin vaikka haluaisin. Mikään ei minua estäisi menemästä, mutta kun en vain yksin halua mennä. Tämä ystäväni kun ei ole sen tyylinen että menisi..
Ehkäpä ne kaverit kuitenkin tajuaisivat ottaa sinut jengiinsä (heh) jos joskus menisit vaikka yksinkin mukaan johonkin...he huomaisivat että hei, totahan kiinnostaa..he ehkä luulevat ettei sua voisi vähempää kiinnostaa juhliminen yms ainejärjestöhomma. Meilläkin on yksi tyttö joka aina menee yksin joka paikkaan ja se hengailee nykyään vanhempien ja muiden ainejärjestötyyppien kanssa. Ei oo kyllä helppoa olla sosiaalinen. Itse juuri tänään pohdin että musta ei olisi ikinä esim kunnallisvaaliehdokkaaksi, tai yleensäkään ehdokkaaksi. Pitäisi markkinoida itseään. Ottaisin varmaan itseeni jos huomaisin että joku olisi töhrinyt vaalimainokseni, ja en enää kehtaisi olla ehdokkaana :D
Ujous näkyy kyllä myös mulla kaikissa esintymistilanteissa, kyse ei ole vain näistä riennoista. Tuo tutustuminen on vain niin ylitsepääsemätön tehtävä. Asiaa ei yhtään paranna se, että näistä joistakin ryhmän jäsenistä tuli hetu alkuun ikävä fiilis. (Esim. juteltiin ihan normaalisti yhen kanssa alkupäivinä, sit seuraavana päivänä se ei enää puhunukaan mitään.)Sain parilta kurssilta ihan mukavia kavereita pari, mutta eri ala kun on, emme näe mitenkään usein. Siksi olen siis yksin.
Meillä on sellainen sisäänpäinlämpiävä piiri tuo meidän ala, etten tiedä miten ensi vuodenkin pärjään kun on kaikenlaista ryhmätyötä vielä enemmänkin. Tiedän, että kun vaan olisi joku kaveri tuosta ryhmästä, se toimisi kimmokkeena muullekin aktiviteetille. Sillä en voi sille mitään, kun kaipaan tuota rohkaisua. Kuitenkin jos menen jonkun ystävän kanssa johonkin isompaankin porukkaan, ei ongelmaa ilmene.
Ja jotta asia olisi vielä vähän vaikeempi, kärsin paniikkikohtauksista joihin liittyy myös välttelyä joskus jopa tietoisesti. Olen pyörtynytkin, enkä muistanut jälkeenpäin mitään tapahtumasta.
Jos yliopistolla olisi joku tällaisten "Omituisten otusten valiokunta" olisin valmis heti menemään sellaiseen jopa yksin. Sillä jos tietoisesti olisi samanlaisista koostuva ryhmä, ei tarvitsisi tuntea oloansa näin erilaiseksi.
Eipä mustakaan olisi vaaliehdokkaaksi! Sitten ainakin saisi tuntea miltä tuntuu kun kaikki tuijottaa. Tosin siinä tapauksessa ainakin he tujottaisivat oikeasti (eikä se olisi - niinkuin tällä palstalla väitetään usein - tuijottelun kohteeksi joutuneen harhaluuloja!)...
Ehkä tämä koko yksinolo ei haittais muuten, mutta kun kuten sanoin, ryhmä on pieni ja siinä saa sitä helpommin tuntea olevansa poikkeava.
Lue se mitä kirjoitit ja vertaa sitä totuuteen. Ihan absoluuttiseen totuuteen.
Sinulla on vltavasti kuvitelmia, mitä muut ajattelevat. Ne on peklkkää kuvitelmaa omissa ajatuksissasi, eikä varmastikaan totuus, ennen kuin kukaan tulee ja sanoo sinulle mitä hän ajattelee sinusta.
Ratkaisu ongelmaasi on todella yksinkertainen. Lakkaa ajattelemasta mitä muut ajattelevat ja sitten syyttämästä muita siitä että he muka aiheuttavat ongelmasi. Kieltäydy kokonaan ajattelemasta muiden ajatuksia, koska et voi tietää mitä mut ajattelevat. Aina kun huomaan pelkääväsi, että joku pitää sinua outoja ja ylpeänä tms.. havahdu huomaamaan, että se ei ole totta.. se on pelkkää omaa kuvitelmaasi. Pyyhkäise tuollaiset ajatukset pois mielestäsi, suorista ryhtisi, pane kasvosi loistamaan ja menet vain mukaan.
Ei varmasti toimi kuin unelma kerralla, mutta muista etteivät asiat mene vikaan tai epäonnistu, ellet itse arvioi niin. Muista vain pitää mielesi hyvänä a tyynenä ja menet mukaan.
Ihmiset aiheuttavat omat ongelmansa ainoastaan ajattelemalla vääriä asioita.
Et taida olla itse ujo? Et kärsi sen lisäksi paniikkikohtauksista? Puhuit asiaakin, mutta selvästi sellaisesta näkökulmasta, että et itse ole ollut kyseisessä tilanteessa.
En ole väittänyt että itsessäni ei ole vikaa (sitähän koitit painottaa, itse olet ongelmasi aiheuttanut). Tuntui, että kaikki on nyt minun vikani, en saa syytellä muita... Onkohan sinulla loppujen lopuksi mitään hajua ujon ihmisen ajatusmaailmasta? Ei se niin vain muutu! Sanoipa kuka tahansa elämäntapafilosofi mitä vain, ujo ihminen peilaa itseänsä muiden kautta, vaikka ei itse tahtoisikaan. Tietenkin tätä ajatusmallia yrittää muuttaa, mutta että se edistyisi mihinkään suuntaan, aina välillä sitä kuitenkin miettii muilta saamaansa palautetta. Olipa se sitten sanomatonta (katseet, eleet) tai selkeästi suullista.
Kirjoitit "Puhuit asiaakin, mutta selvästi sellaisesta näkökulmasta, että et itse ole ollut kyseisessä tilanteessa."
Kuinka lähellä uskot tämän olevan totuutta? Pidätkö sitä totuutena? Millainen oli näkökulmani? Olenko jotenkin huonompi vastaamaan, jos sinun _kuvittelema_ näkökulma minun puheista on sellainen, että _kuvittelet_ sen perusteella millainen olen?
Olen ujo, mutta en panikoi. Mutta vaikka kuinka luettelisit kaiken maailman ongelmat, ei se sitä tarkoita että voisit itsekkäästi kumota kaikkien sellaisten ihmisten avunannot, joilla on vähemmän ongelmia, koska koet etteivät he voi sinua täysin ymmärtämään, koska eivät ole kokeneet samaa.
Vai haluatko vain lohdutusta? Olen suora puheissani, en mielistele. Jos haluat lohdutusta ja olkapäätä, saat sitä varmasti muualta. Tai minultakin. Mutta muista, että niin kauan kuin nämä ihmiset, joilta haet lohdutusta, antavat sinulle vain lohdutusta ja sympatiaa, olet oman käyttäytymisesi uhri.
Kirjoitit "Kiitos yrityksestä..."
Mistä ihmeen yrityksestä? Jos luulet, että pääset ongelmastasi eroon, ottamalla vastaan yrityksiä, ja hylkäämällä ne joista et pidä, jotka eivät poistaneet ongelmaa, niin saat odottaa elämäsi loppuun asti (iän tuoma viisaus yleensä helpottaa). Mutta ei tule prinssi valkoisella ratsulla ja heilauta taikasauvaa ja poista ongelmaasi. Ei kukaan voi tehdä sitä. Ei kukaan muu voi poistaa ongelmaa kuin sinä ITSE! Muutosprosessi tapahtuu vain sinun mielessäsi. Tietysti jos ongelmasi on vakava, haet ammatti-ihmisen apua, joka voi ohjata sinut oikeille jäljille.
Vika, syy.. unohda nuo käsitteet heti alkuun. En tarkoittanut että vika tai syy olisi sinun (väitinkö niin?). Älä syytä ketään ongelmasta, älä ainakaan itseäsi.
Kirjoitit "Onkohan sinulla loppujen lopuksi mitään hajua ujon ihmisen ajatusmaailmasta?"
Aika räikeitä epäilyjä ja ennakkoluuloja, olisi pelottavaa kohdata sinut.
Ei nyt käydä mitään valtataistelua, kumpi saa sanoa kummalle ja mitä ja millä oikeudella minä puhun jostain josta muka en tiedä mitään. Onko oleellista se, olenko kokenut yhtä kauheita kuin sinä vai en? Yritin auttaa antamalla ajateltavaa. En ehkä pysty vakuuttaa sinua puheillani, ellen todista että puhun kokemuksesta. Sanon vain että ota tai jätä.
"Tietenkin tätä ajatusmallia yrittää muuttaa, mutta että se edistyisi mihinkään suuntaan, aina välillä sitä kuitenkin miettii muilta saamaansa palautetta"
Kuinka yrität muuttaa niitä? Totta kai kannattaa miettiä palautetta. Mutta mieti sitä, jos se todella on palauttetta, jonka joku on antanut sinulle, eikä palautetta jota itse luot tai uskot ja joilla ei ole mitään totuuspohjaa.
--
Mieti esimerkiksi tilannetta, jossa on ryhmä ihmisiä ja sinne tepastelee ihminen. Kolme eri tapausta: 1. ujo ihminen. 2. Vapaa ihminen. 3. ujo ihminen kaverin seurassa.
1. Ujo ihminen pelkää jo ennen kuin astuu sisään luokkaan. Jännnittänyt ehkä koko edellisen päivän sydän pamppaillen. Millaiset hänen ajatuksensa ovat? Tarkoitan ajatuksia tiedostamattomassa mielessä, johon ei suoraan pysty vaikuttamaan. Näiden ajatusten ja tunteiden tulkitseminen on vaikeaa. Ahdistus, jännitys ja pelko tulevat ponnistelusta. Ihminen ponnistelee ollakseen jonkunlainen, ei-ujo, hyväksyttävä, tullakseen toimeen muiden kanssa, jne. Se on alitajuista ponnistelua, joka riistää vapauden. Alkitajuisia ajatuksia ja tunteita voi olla vaikea ilmaista sanallisessa muodossa, mutta jos ne tulkittaisiin niin, ne voisivat olla esim. "Olen huono jos he eivät hyväksy minua", "minun pitää tehdä heihin hyvä vaikutus", tai ehkä ne vaikuttavat kysymyksiltä "saanko kavereita", " hyvksyvätkö muut minut", "näytänkö pelleltä" tai ehkä ne ovat törkeitä väitteitä "olen huono", "olen surkea", jne.. kun ihminen vapautuu sisäisestä ponnistelusta olla jotain muuta kuin on, hän kokee vapauden. (Huom. ei tarkoita että ujosta tulisi vapauduttuaan tylsä tyyppi, jota hän pelkää. vapaa ihminen voi omata erilaisia rooleja ja olla hyvä näyttelijä.)
2. Vapaa ihminen, lähestyy luokan ovea, mitä hän ajattelee? Ajatteleeko hän itseään, tai mitä luokassa on? Ehkä hänen mielensä on aivan tyyni, hän ei ajattele koko asiaa.
3. Tässä tapauksessa ujo ihminen on turvassa. Miksi? Mitä jos yhtäkkiä kaveri vain häviäisi?
Tällaisen mietiskelyn tarkoituksena on oivaltaa, kuinka ajattelisit, jos sinulla ei olisi koko ujous-ongelmaa. Sitten teet kaikkesi ajatellaksesi niin kuin koko ongelmaa ei olisi. Mitä paremmin onnistut siinä, sitä pienemmäksi ongelm koko ajan käy. Jos et kerran onnistu, yritä uudestaan. Epäonistut vain jos eponnistut mielessäsi, ja siinäkin tapauksessa palaat vain takaisin tilanteseen ennen yritystä.
Jokainen voi itse päättää mitä ajattelee. Myös ujo. Mutta kuinka muuttaa ajatuksia syvemmällä tasolla, johon ei tietoinen ajattelu ylety, ja josta tuntemukset tulevat?
-Ehkä haarjoittamalla mietiskelyä, mielen tyhjentämistä, keskittymistä.
-Ehkä muuttamalla tietoista ajattelua itseä tukevaksi. Kieltäytyy itseä tuhoavista ajatuksista. Ole itsesi paras tukija ja kaveri. Aina kun huomaat ajattelevasi itsestäsi jotain mitä et haluaisi ajatella, puolusta itseäsi. Kehitä vaikka puolustuspuhe, puhu se mielessäsi rauhoittavalla tavalla.
Ujoudesta vapautuminen vaatii rohkeita valintoja. Tarvitset rohkeutta joka kerta kun taistelet vastaan ujon minäsi tottumuksia. Mitä enemmän rohkeita valintoja teet ujosta tottumuksesta poiketen, sitä enemmän rohkeasti toimimisesta tulee uusi luontosi.
Ujoudesta vapautuminen vaatii vastuun ottamista itse omista asioista.
Ujoudesta vapautuminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Se ei tapahdu kerralla.
Ujoudesta vapautuminen ei ole päämäärä, se on tapa. Et vapaudu siitä joskus, ihan yllättäen. Vapaudut siitä kokoajan, kunhan et vaivu itsesääliin.
Jäi juttu pahasti kesken, mutta en jaksa kirjottaa enää.
En ole ammattilainen vaan puhun puoliksi kokemuksesta ja puoliksi mitä olen lukenut.
Voi hyvin ja pidä itsestäsi (ihmiset jotka todella pitävät itsestään ovat mukavimpia) äläkä arvioi itseäsi huonommaksi ujouden vuoksi.
En tietenkään voi olla täysin varma näkökulmastasi, mutta epäilyjä voin silti esittää. Meitä ujoja kun on erilaisia. Itselläni on parempia ja huonompia päiviä. Ja voit hyvinkin olla väärä henkilö vastaamaan, tai sitten et. Olet itse löytänyt ratkaisun omaan ujouteesi, mutta turha sinun on silti kuvitella että sama ajattelumalli iskostuisi samalla tapaa ja yhtä mahtavalla menestyksellä (että en enää panikoisi) minun pääkoppaani.
Enkä minä muiden ihmisten neuvoja suoralta kädeltä torjukaan. Olen siis jopa ajatellut aikaisempia sanomisiasi. Jostain syytä kuitenkin tunnen, että ratkaisu kyllä löytyy vähitellen.
Ja tuossa voin sanoa että olet väärässä kun sanot että hakemalla muilta lohdutusta ja sympatiaa olen vain oman käyttäytymiseni uhri. Sillä, oletkohan tuuminut että tuo juuri voisi rohkaista ujoa tulemaan ulos kuorestaan? Se että saa muilta kannustavaa palautetta ja sitä kautta ehkä enemmän itseluottamusta? Itse ainakin olen paljon vähemmän ujo kuin ennen, jolloin normaalien asioiden hoitaminenkin oli jännittämisen ja ujouden takia melkein mahdotonta. Tästä näkökulmasta käsin voin siis itsekin puhua kokemuksesta, että etenen pienin askelin, ja ihan omin neuvoin. Olen siis oppinut tekemään uusia rohkeita valintoja. Prosessissa olen saanut ihan palautettakin. Esimerkiksi opettajilta, jotka ovat sanoneet että jännitän paljon vähemmän. Ujous rajoittaa siis enää vain tällaisia tilanteita joissa odotetaankin edes jonkinasteista sosiaalisuutta. Nuo tilanteet vain jotenkin lukitsevat käytökseni kokonaan.
Ja tuossa olen täysin samaa mieltä! Niistä itseä tuhoavista ajatuksista pitäisi jotenkin vapautua. Eipä vaan ole nin helpppoa. Miten se tapahtuu? Ja juuri ujouden takia todellakin tunne itseni usein muita huonommaksi.
"En tietenkään voi olla täysin varma näkökulmastasi, mutta epäilyjä voin silti esittää."
- Totta kai.
"Meitä ujoja kun on erilaisia. Itselläni on parempia ja huonompia päiviä."
- Näin on varmasti ihan jokaisella.
"Ja voit hyvinkin olla väärä henkilö vastaamaan, tai sitten et."
- voinpa ollakin, mutta onko sillä väliä? Ei minulle. Mitä jos mielestäsi väärä ja oikea henkilö vastaisivat kumpikin täsmälleen samanlaisen vastauksen? Ei tuomita asioita vastaajan mukaan.
"Olet itse löytänyt ratkaisun omaan ujouteesi, mutta turha sinun on silti kuvitella että sama ajattelumalli iskostuisi samalla tapaa ja yhtä mahtavalla menestyksellä (että en enää panikoisi) minun pääkoppaani."
- Onhan se minun aika turha kuvitella sellaista.. en minä tuollaista ole kuvitellutkaan, olen vain kertonut ajatuksia, en yrittänyt iskostaa pääkoppaasi mitään. Ota mitä otat.
"Enkä minä muiden ihmisten neuvoja suoralta kädeltä torjukaan. Olen siis jopa ajatellut aikaisempia sanomisiasi. Jostain syytä kuitenkin tunnen, että ratkaisu kyllä löytyy vähitellen."
- Hyvä.
"Ja tuossa voin sanoa että olet väärässä kun sanot että hakemalla muilta lohdutusta ja sympatiaa olen vain oman käyttäytymiseni uhri. Sillä, oletkohan tuuminut että tuo juuri voisi rohkaista ujoa tulemaan ulos kuorestaan? Se että saa muilta kannustavaa palautetta ja sitä kautta ehkä enemmän itseluottamusta?"
- Voit sanoa että olen väärässä, mutta mitä minä teen sillä tiedolla että olen väärässä sinun mielestäsi? Olen omasta mielestäni oikeassa, ja niin olit sinäkin ja se riittää minulle. Ajattelimme eri tavalla.
- Ajattelin tapauksia, joissa potilas jopa vuosien ajan on käynyt terapiassa ja menee sinne kerta toisensa jälkeen itkemään ja hakemaan lohtua, kun maailmassa mikään asia ei oleoikein Auttaako se? Ei. Voisiko tämä ihminen nähdä itsensä edes terapiassa pohtimassa terapeutin kanssa miten hän itse voi edesauttaa itseään ulos umpikujasta. Tietysti on normaalia saada lohdutusta ja kannustusta kavereilta ja muilta, ei se kenestäkään uhria tee.
"Itse ainakin olen paljon vähemmän ujo kuin ennen, jolloin normaalien asioiden hoitaminenkin oli jännittämisen ja ujouden takia melkein mahdotonta. Tästä näkökulmasta käsin voin siis itsekin puhua kokemuksesta, että etenen pienin askelin, ja ihan omin neuvoin. Olen siis oppinut tekemään uusia rohkeita valintoja. Prosessissa olen saanut ihan palautettakin. Esimerkiksi opettajilta, jotka ovat sanoneet että jännitän paljon vähemmän. Ujous rajoittaa siis enää vain tällaisia tilanteita joissa odotetaankin edes jonkinasteista sosiaalisuutta. Nuo tilanteet vain jotenkin lukitsevat käytökseni kokonaan."
- Muistuttaa erittäin suuresti minua. Niin paljon, että olisin voinut kirjoittaa täsmälleen samat sanat! Olen myös aina uskonut omiin keinohin ja mennyt niiden avulla eteenpäin.
"Ja tuossa olen täysin samaa mieltä! Niistä itseä tuhoavista ajatuksista pitäisi jotenkin vapautua. Eipä vaan ole nin helpppoa. Miten se tapahtuu? Ja juuri ujouden takia todellakin tunne itseni usein muita huonommaksi."
- Tästä aiheesta, löytäisitkö kirjastosta Shad Helmstetter:n "What To Say When You Talk To Your-Self"?
- Mitä tahansa tapahtuukin, oli kuinka vaikea tilanne tahansa, joka saa sinut maanrakoon, häpeämään, jumiin, ahdistumaan, jne.. kuitenkin - pahoista tunteista huolimatta - toista itsellesi mielessä kannustavia sanoja "Uskon itseeni" "Luotan itseeni" "Olen sosiaalinen" "Toimin hyvin ihmisten kanssa" jne. niin mielesi omaksuu uudet ajatukset vähitellen. Jätä kokonaan pois haitalliset ajatukset. Kun huomaat jännittäväsi/ahdistavasi, anna sen olla mutta älä tietoisella ajattelullasi enää ruoki sitä, vaan puhu menestymisesi puolesta.
- Kun tunnet itsesi huonommaksi, sano itsellesi että olet arvokas, että ajatuksesi ovat arvokkaita. Näin et ainakaan tue huonoa tunnettasi, vaan kannustat arvostamaan itseäsi.
- Tämän kirjan mukaan, ei ole väliä uskotko vai etkö, mitä itsellesi sanot. Mutta kun toistat riittävän usein, niin aivosi uudelleenohjelmoituvat.
Tässä oli taas joitakin ajatuksia..
Ehkäpä lainaankin tuon kirjan jossain vaiheessa jos tämä tilanne vain tästä pahenee. En tiedä tuosta aivojen uudelleenohjautuvuudesta, itselläsi vissiin on ainakin jollain tapaa toiminut?
Yritän aina toisinaan hakeutumalla hakeutua tilanteisiin, joihin en ennen uskaltanut mennä. Jotenkin vaan tuolla yliopistomaailmassa tuntuu että on jatkuvan arvostelun kohteena. Tiedän, tiedän! Omaa kuvitelmaani vaan jonka olen pääni sisässä luonut. Ehkä siis löydän joskus elämässäni oman keinoni tuohon jännittämiseen. Luulin jo välillä löytäneeni sen kun nuo tavalliset asiat alkoivat sujua kuin itsestään, mutta johonkin se vain hävisi. Mihin?
Kyllä se siitä ajanmittaan paranee. Itsekkin olen melkoisen ujo, esimerkiksi esiintymistilanteet ovat minulle myrkkyä. Aina uuteen paikkaan meneminen jännittää niin paljon ettei pysty pariin päivään syömään mitään, mutta sitten se siitä laskee. Uskon sen tässä ajanmittaan menevän ohi, kun olet edes joidenkin samojen ihmisten kanssa tekemisissä niin uskallat ajallasi avata suusi. =)
Itse en enää edes yritä saada kavereita, vaan päinvastoin vältän kaikki mahdolliset sosiaaliset kontaktit. Pukeudun synkäksi ja käytän melko paljon koruja, ja todennäköisesti suurin osaa luulee minua joko friikiksi tai homoksi. Mutta ainakin saan rauhassa istua viimeisellä rivillä nurkassa.
Mustakin tuli nopeasti tietoisesti noiden sos. tilanteiden välttäjä, koska vihjauksia on tullut siihen suuntaan että "olet mukana toiminnassa kokonaan, tai et ollenkaan". Suututtaa kun "muka aikuiset" ihmiset käyttäytyy noin. Eivät koskaan mainitsekaan mulle tapahtumista mitään. Siksipä poistan nopeasti kaikista kissanristijäisistä kertovat mailit, niin ei tarvi ajatella asiaa enempää.
Se on vaan hienoo, että ihminen uskaltaa näyttää persoonalliselta. Mullakin on vähän friikahtava olo, joten ehkäpä pitäs alkaa korostaan sitä pukeutumisellakin... Ja menen aina viimeselle riville istumaan -sitä paitsi siel opetukseenkin pystyy keskittymään paremmin kun ei oo hälinää ympärillä (jos jotain hyvää haluaa hakee).
Joskus haaveilen et olis kiva lähtä opiskeleen mut oon niin tottunut itseeni ja sanon ettei siel oo muuta ku pinnallisia, itsekkäitä ihmisiä...eikä se paikka ole mulle. Mun mielestä sosiaaliset ihmiset on niitä ylpeitä. En koskaan halua olla niiden seurassa, eivät ajattele kuin vaan itseään. Katselen paremminki ne heikoimmat sielt ja valitettavasti nostatan heidän itseluottamusta niin kovasti et niistä tulee niitä ylpeitä sosiaalisia. Heh! Sanoisin vaan että ole oma itsesi! Onko sillä nyt niin väliä mitä he sinusta ajattelevat??? Osaathan sinä itsekin ajatella.
Kysy itseltäsi miksi haluat olla mukana järjestötoiminnassa, bileissä tai Kauppakadun approssa??? Onko se siksi että luulet että kaikki tärkeät ja niin erinomaiset ihmiset ovat siellä mukana vai miksi??? Menetätkö oikeastaan mitään jos et mene mukaan? Parhaimmat juorut? Pelkäätkö että siellä juorutaa juuri sinusta?
Poikaystäväni on juuri gradun teossa ja hänellä ei ole yhtään kaveria yliopistolla, eikä tarvi. Kovin arka ja hiljainen hän on ja päivän päätteeksi tulee luokseni purkamaan tunteitaan ja puhumaan opiskelustaan.
Juuri tuon huomasin! Että siellä ekan vuoden opiskelijat meillä ainakin on niin täynnä itteesä, vaikka tässä vaiheessa ei mun mielestä ole syytä. Joka vaiheessa kun tuolla joutuu esitteleen ittensä, huomasin että kaikki muut tykkäävät kertoa ittestään ummet ja lammet, itse mainitsen vain pari asiaa - ne joita kysyttiin. Yleensäkään en ole tuolla näyttämässä muille jotain, suhtaudun hyvin nöyrästi siihen että pääsin haluamalleni alalle opiskeleen (vieläkin ihmetys on suuri). Mäkin olen yleensä ollut niiden vähemmän sosiaalisten seurassa, meillä vain tunnun olevan ainoa. Juu, en ole muuuttamassa itteäni. Poikaystävälle aina haukun ne ihmiset kun iltaisin palaan kotia.
Järjestötoiminta (väärä sana, valiokuntia tarkoitin!) kiinnostaa mua nimenomaan yhteisen hyvän vuoksi, omaan alaani liittyen. Ei siis niinkään meidän oma ainejärjestötoiminta mikä on vaan sitä ittensä esille tuomista ja kirottua small-talkia, mikä ei tällaisen aidon suomalaisen käytöstapoihin kuulu.
Ja Kauppakadun appro kiinnostaa ihan kokemuksena, mutta mahdollisesti ensi vuonna opiskelemaan pääsee parikin pitkäaikaista hyvää ystävää joiden kanssa voi pitää hauskaa. Tuskin siellä ketään tärkeitä ja erinomaisia ihmisiä (?) silloin kaipaa, hauskaa lähinnä ajattelin lähteä pitämään. Ei ole aikomustakaan lähteä huonossa seurassa, siihen ei auta ees ryyppääminen. Ja kallistakin se touhu on.
Sinäpä sen sanoit. Väliäkö hällä mitä ne musta ajattelee. Olin jo jonkin aikaa sellainen että ei kiinnostanut, en ymmärrä miks taas oon alkanut välittämään. Ehkä se liittyy tähän että olen kuitenkin vähän herkkä. Olin lukukauden alussa yksissä tutustumisiltamissa josta pakenin tekosyyn varjolla ja vannoin että ei koskaan enää!
Että en usko toisaalta menettäväni mitään. Ehkä mua eniten turhauttaa se, kun valitsemani ala ei ollutkaan täynnä sellaisia aitoja ja lämpimiä ihmisiä kuin ajattelin (tiedä sitten olenko itse sellainen, mutta ainakin enemmän kuin ne).
Lykkyä poikaystävällesi gradun tekoon. Kunpa sitä itsekin jaksaisi vaan puurtaa.
..kuinka moni on lukenut kirjoittamasi viestin!
Luulen, että ujoja ihmisiä on Suomen yliopistoissa PALJON. Minulle on myös tuttua ulkopuolisuuden tunne. Jossain vaiheessa kuitenkin tutustun ihmisiin. Olen varma, että sinullekin käy niin. Anna ajan kulua, älä hermostu turhista.
Olenha pariin ihmiseen tutustunutkin. Hyvä niin. Ja nyt hoidin asian niin, etten joudu omien pääaineopiskelijoideni kanssa tekemisiin. Ehkä kuulostaa radikaalilta mutta oloni on nyt sen takia mukavampi. Etenen hieman erilaista reittiä opinnoissani joten mielikin on jälleen iloinen. Ehkä tutustun näiden parin ihmisen avulla muihinkin.
Eihän sille mitään voi, että aistii ehkä herkemmin ne ihmiset, joiden kanssa tietää tulevansa toimeen. Vaikka niitä hyvin harvakseltaan löytyykin.