Alkuun esittelen hieman itseäni. Olen kolmikymppinen mies Pohjois-Suomesta. Minulla on kolme veljeä. Olen naimisissa saman ikäisen naisen kanssa, meillä ei ole lapsia. Olen kasvanut fundamentalistisessa kristinuskoisessa kodissa ja saanut kasvatuksen sen mukaisesti. Vaimoni on normi luterilainen. Jos joku ei tiedä millaista on kasvaa fundamentalistiperheessä, kannattaa tutkia vaikka UUT Ry:n nettisivuja ja eri foorumeita.
Kasvatukseeni on sisältynyt monien kirjoittamattomien sääntöjen opettelu, joskus kantapään kautta. Nämä säännöt liittyvät uskontoon. Tämä aiheutti jo lapsesta asti ristiriitaa sisälläni. Yhteiskunnan normien lisäksi piti yrittää noudattaa sääntöjä, joita ei voinut kunnolla ennalta tietää. Lapsi ei voi tietää mitä kaikkea mahdollista "kunnon uskovaisen" elämään kuuluu tai ei kuulu.
Tämän seurauksena olen elänyt ristiriitaista elämää itseni kanssa. En ole päässyt kunnolla kehittymään siksi persoonaksi, joka olen. Tästä on taas seurannut päämäärättömyyttä. Koulut meni melko heikosti, koska minulta puuttui päämäärä elämässäni. Pelkkä elämää varten opiskelu tuntui turhalta. Nyt on menossa uusintakierros, ja lukion lisäksi olen suorittamassa AMK tutkintoa, onneksi.
Kun olimme menossa naimisiin, halusi tuleva vaimoni kirkkohäät. Siihen asti olin pystynyt milloin milläkin verukkeella välttämään liittymästä mihinkään seurakuntaan. Hieman vastahakoisesti, mutta vanhempieni reaktiota peläten päätin liittyä kotoa saamani opin mukaiseen seurakuntaan jotta kirkkovihkiminen onnistuisi. Se oli yksi pahimpia virheitäni.
Jokin aika sitten seurakunnan toiminnassa mukana ollessani silmäni alkoivat avautua. Se miksi lapsesta asti olin tuntenut ulkopuolisuuden tunnetta ja vastenmielisyyttä seurakuntaa ja sen opetuksia kohtaan, alkoi konkretisoitua. Seurakunnan toiminta on suurimmalta osin huijausta ja aivopesua. Jos jotain esimerkkiä voi antaa, niin Helsingissä järjestetty Herzogin stadion tapahtuma kuvaa touhua aika hyvin.
Olen lapsesta saakka kärsinyt tietynlaisesta identiteetti ongelmasta ja nyt, kun sen syy paljastuu huijaukseksi, on sisällä aika tyhjä olo. Tätä tyhjyyttä on kestänyt jo jonkin aikaa. Mikään ei tunnu oikein miltään. Tai jos tuntuu niin lyhyen aikaa. En tunne mielihyvää enää samoista asioista kuin ennen, kun taas pienikin asia saattaa masentaa pitkäksi aikaa. Olen ihan hukassa itseni kanssa. Jos pidän jostain tai en pidä, niin miksi? Pidänkö oikeasti vai vaan siksi että niin kuuluu tehdä. Kävin lyhyen keskusteluhoitojakson, mutta en minä sitä kautta itseäni löydä.
Nyt on alkanut tuntua, että kaikki tekemäni valinnat täytyy punnita uudelleen. Tämä aiheuttaa lisäahdistusta, koska olen tosiaan naimisissa. Vähän olen vaimoni kanssa tästä puhunutkin, muuta ei sen syvällisemmin. Meillä on hyvä koti ja asuntolainaa ei ole paljoa jäljellä.
Mietin tätä avioliittoa, ja sen jatkoa. Haluaisin olla ehkä yksin, en tiedä tai voi olla varma siitä. Haluaisin muuttaa pois täältä jonnekin suurkaupunkiin, jossa voi sekoittua ihmisvilinään. Muuttaa osoitteen ja puhelinnumeron salaisiksi, niin että kukaan entinen tuttu tai sukulainen ei voisi minua jäljittää. Voisin aloittaa puhtaalta pöydältä ja yrittää löytää itseni. Sen verran arvostan vaimoani, että haluaisin maksaa asuntolainan loppuun, niin että jos tästä jonnekin lähden niin ei siitä koidu hänelle taloudellisia ongelmia.
Ajatus tuo lohtua, mutta samalla se tuntuu raukkamaiselta. Kuitenkin ihmiset välittävät ja tällainen katoaminen särkee niiden sydämet. Mutta jos se on ainut vaihtoehto itsemurhalle, niin silloin ei auta muu kuin kerätä rohkeutta ja voimia toteuttaa se.
Kasvatukseeni on sisältynyt monien kirjoittamattomien sääntöjen opettelu, joskus kantapään kautta. Nämä säännöt liittyvät uskontoon. Tämä aiheutti jo lapsesta asti ristiriitaa sisälläni. Yhteiskunnan normien lisäksi piti yrittää noudattaa sääntöjä, joita ei voinut kunnolla ennalta tietää. Lapsi ei voi tietää mitä kaikkea mahdollista "kunnon uskovaisen" elämään kuuluu tai ei kuulu.
Tämän seurauksena olen elänyt ristiriitaista elämää itseni kanssa. En ole päässyt kunnolla kehittymään siksi persoonaksi, joka olen. Tästä on taas seurannut päämäärättömyyttä. Koulut meni melko heikosti, koska minulta puuttui päämäärä elämässäni. Pelkkä elämää varten opiskelu tuntui turhalta. Nyt on menossa uusintakierros, ja lukion lisäksi olen suorittamassa AMK tutkintoa, onneksi.
Kun olimme menossa naimisiin, halusi tuleva vaimoni kirkkohäät. Siihen asti olin pystynyt milloin milläkin verukkeella välttämään liittymästä mihinkään seurakuntaan. Hieman vastahakoisesti, mutta vanhempieni reaktiota peläten päätin liittyä kotoa saamani opin mukaiseen seurakuntaan jotta kirkkovihkiminen onnistuisi. Se oli yksi pahimpia virheitäni.
Jokin aika sitten seurakunnan toiminnassa mukana ollessani silmäni alkoivat avautua. Se miksi lapsesta asti olin tuntenut ulkopuolisuuden tunnetta ja vastenmielisyyttä seurakuntaa ja sen opetuksia kohtaan, alkoi konkretisoitua. Seurakunnan toiminta on suurimmalta osin huijausta ja aivopesua. Jos jotain esimerkkiä voi antaa, niin Helsingissä järjestetty Herzogin stadion tapahtuma kuvaa touhua aika hyvin.
Olen lapsesta saakka kärsinyt tietynlaisesta identiteetti ongelmasta ja nyt, kun sen syy paljastuu huijaukseksi, on sisällä aika tyhjä olo. Tätä tyhjyyttä on kestänyt jo jonkin aikaa. Mikään ei tunnu oikein miltään. Tai jos tuntuu niin lyhyen aikaa. En tunne mielihyvää enää samoista asioista kuin ennen, kun taas pienikin asia saattaa masentaa pitkäksi aikaa. Olen ihan hukassa itseni kanssa. Jos pidän jostain tai en pidä, niin miksi? Pidänkö oikeasti vai vaan siksi että niin kuuluu tehdä. Kävin lyhyen keskusteluhoitojakson, mutta en minä sitä kautta itseäni löydä.
Nyt on alkanut tuntua, että kaikki tekemäni valinnat täytyy punnita uudelleen. Tämä aiheuttaa lisäahdistusta, koska olen tosiaan naimisissa. Vähän olen vaimoni kanssa tästä puhunutkin, muuta ei sen syvällisemmin. Meillä on hyvä koti ja asuntolainaa ei ole paljoa jäljellä.
Mietin tätä avioliittoa, ja sen jatkoa. Haluaisin olla ehkä yksin, en tiedä tai voi olla varma siitä. Haluaisin muuttaa pois täältä jonnekin suurkaupunkiin, jossa voi sekoittua ihmisvilinään. Muuttaa osoitteen ja puhelinnumeron salaisiksi, niin että kukaan entinen tuttu tai sukulainen ei voisi minua jäljittää. Voisin aloittaa puhtaalta pöydältä ja yrittää löytää itseni. Sen verran arvostan vaimoani, että haluaisin maksaa asuntolainan loppuun, niin että jos tästä jonnekin lähden niin ei siitä koidu hänelle taloudellisia ongelmia.
Ajatus tuo lohtua, mutta samalla se tuntuu raukkamaiselta. Kuitenkin ihmiset välittävät ja tällainen katoaminen särkee niiden sydämet. Mutta jos se on ainut vaihtoehto itsemurhalle, niin silloin ei auta muu kuin kerätä rohkeutta ja voimia toteuttaa se.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voisitko ottaa aikalisän tilanteestasi näin kesän keskellä es. olemalla jossakin muualla itseksesi pari viikkoa? Siellä voisit pohtia sitä, mikä omassa olemisessa tällä hetkellä ei toimi ja mitkä asiat taas toimivat?
Aikalisän jälkeen Sinulle on ehkä selvempää mitkä asiat kaipaavat muutosta ja on helpompi toimia sen mukaan. Se mikä toiselle sopii, ei välttämättä sovi Sinulle.
Etäisyys tekee asiat selvemmiksi.
En voi käsittää että ihmiset sekoittavat pääkoppaansa joillakin uskonnoilla.
Keskity siihen elämiseen äläkä turhan miettimiseen, kuitenkin kaikki kupsahtaa lopulta.
Niin, oliskin helppoa vaan napsauttaa aivot pois päältä ja olla vaan. Se mikä tekee tästä vaikeaa ja ahdistaa on juurikin se, että esimerkiksi tämä uskonto on kulkenut suvussa jo useamman sukupolven ajan. Toisille se voi sopia, mutta selvästi ei kaikille. Alkoholistille tiukat rajat antava uskonto voi olla "pelastus", mutta kehittyvälle lapselle ei. Lapsi ei ymmärrä miksi pitää yrittää miellyttää näkymätöntä.
Usko tai uskonto ei sinällään ole ongelma enää, vaan minuuden puuttuminen. Olen vain tyhjä kuori, joka suoritta elämän eri rituaaleja koska niin kuuluu tehdä. Masennusta aiheuttaa lisää vielä kysymys, että olenko elänyt omaa elämääni haluamallani tavalla, vai jonkun toisen.
Vanhemmat vaikuttaa aina lapsen elämään tavalla tai toisella. Joillakin se voi olla uskonto, toisilla politiikka tai oikeastaan ihan mikä tahansa elämäntapa.
Kuitenkaan se ei vaikuta kaikkiin lapsiin samalla tavalla, kuten ei muutkaan kohdattavat asiat.
Olen omassa elämässäni monesti miettinyt sitä, kuinka paljon omien vanhempieni tekemät valinnat mm. koulutuksen ja muun elämisen suhteen ovat vaikuttaneet omiin valintoihini ja ovatko omat valintani olleet 'omiani' vai olenko tavallaan vain ajautunut niihin juurikin ym. johtuen.
Olisi jotenkin helpottavaa, jos sen vastauksen löytäisi, jotta voisi olla 'varma'.. mutta luulen, ettei niin tule käymään. On vain mahdollisuuksia eri teorioiden puolesta. Sen sijaan Sinulla on mahdollisuus löytää ns. järkevä tapa suhtautua uskontoon, uskonnollisiin vanhempiisi ja miettiä omaa suhtautumistasi asiaan. Voi olla, että olet liiankin ennakkoluuloinen uskoa kohtaan edeltävien kokemuksiesi vuoksi.
Ota aikalisä ja ''katoa'' hetkeksi. Vaellus Lappiin tai kylpylään esimerkiksi.
Tiedän tunteen olen lesta suvusta...