Laitoin tuon vapaa lainausmerkkeihin nimimerkissä, koska aloitin opiskelut syksyllä Jyväskylän yliopistossa, enkä ole tutustunut kehenkään. Ystäviä kyllä on, mutta yliopiston seinien ulkopuolella. Poikaystäväkin löytyy. En haluaisi olla näin vapaa, sitoutumaton minkäänlaisiin kontakteihin, jotka useiden painotusten mukaan "hyödyttävät tulevaisuudessa", tosin en tuollaisia kontakteja kaipaile, luulin vaan että yliopistossa olisin luonut uusia antoisia ystävyyssuhteita. Perusilmeeni on vakava, joten en ole kai tarpeeksi helposti lähestyttävä. Aina kun yritän, menen lopulta ihan lukkoon, ja tuntuu että sekin jota lähestyn, perääntyy. Olen tällainen ihan nätti nuori nainen, että en edes ole mikään mörkö! ;) Tuntuu että yliopistossa edellytetään jatkuvaa sosiaalisuutta. Minusta ei siihen ole, olen hiljainen pohdiskelija - mutta tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö pitäisi hauskaa kuten muutkin ikäiseni.
Yksin yliopistossa
"vapaa"
225313
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
täälläkin Oulussa. Mullakin on ystäviä yliopiston ulkopuolella mutta täällä mun pitää käydä aina yksin ruokalassa syömässä. Harmi, että oot Jyväskylässä ...
En itse edes käy ruokalassa syömässä. Tulen kotiin ja teemme poikaystävän kanssa ruokaa. Tosin hän on tolkuttanut, että tulisi halvemmaksi kun söisin ruokalassa. Yksikseen ei vaan innosta. Ruokakin varmaan maistuisi paremmin hyvässä seurassa. Juu, olisi kiva kun olisit täältä. No, yritetään edes toisinaan ajatella niin, että kuinka mukavasta seurasta jäävätkään paitsi.
Kallistapa ruokaa teette jos meinaa että halvemmalla pääsis ruokalassa. Tosin mä olenkin perusnuuka pohjalaanen :).
BTW: mä opiskelen myös jkl yo:ssa mutta mä olen niiiin erakko että se siitä :D.
Juu, en mäkään tuota ymmärrä, mun laskujen mukaan halvemmaks tulee näin. No jaa, enkä voi väittää että ruoka ei olisi kotona parempaa. Ei me mitään sisäfileepihvejä paistella, vaan ihan normi kotiruokaa laitellaan. :)
Ehkäpä mä totun tähän erakkoelämään, voihan sitä niinkin ajatella...välillä vaan turhauttaa, kun ei tiedä keneltä kysyisi ihan jostain pienistä käytännön jutuista. Mut ei mitään ylitsepääsemätöntä.
Ehkäpä niitä ystävyyssuhteita tulee joku vuosi tuolla luotua. Tai ehkäpä erakoidun täysin omiin oloihini.
Jos vähän rohkeämpi olet.Kokeile jokus mennä syömään siiheen pöytään kun luokakaversi. Jos et ole varma, voit kysyä esimerkiksi saanko istua teidän kanssa? :-)
Ei ole pakko puhua, ole vain siellä, naurat kun muut nauravat jne...mutta näin ihmiset tutustuvat sinuun, ehkä seuravalla kerralla kun syöt yksin, joku luokkakaveri tulee ja kysyy saanko olla sun pöydällä?
Toiselta jos muut ajattele kuin sinä, niin jokaisella pöydällä löytyy vain yksinäisiä ihmisia?:-)
Tämä jännitäminen on vaan niin sietämätöntä. Luulen että voisinkin joskus mennä yksin syömään, voihan sitä kokeilla. Voihan se olla, että siellä voisi tutustua uusiin ihmisiin, sillä näytti siellä olevan niitä yksin syöviäkin immeisiä. Mutta nuo meidän ryhmäläiset, en osaa sanoa. Varmaan vaan tuijottaisivat jos yhtäkkiä tunkisin heidän joukkoonsa. Se on niin vaikeaa tällaiselle super-jännittäjälle!
Voi kun mäkin uskaltaisin joskus syömään ruokalaan...Olis terveellistä ruokaa ainakin joka päivä...Mulla vaan on aina jotenkin sellanen olo että luennon jälkeen on päästävä mahdollisimman äkkiä kotiin piiloon ettei kukaan vaan huomaa kuinka yksin ja outo olen..
Kuvittelin että saisin yliopistossa uusia ystäviä, mutta olenkin kokoajan yksin..Muut varmaan luulevat että olen hirveän ylpeä mutta oikeasti en vain uskalla mennä heidän luokseen juttelemaan. Kun en tiedä mitä sanoisin ja mihin katsoisin..
Olen huomannut että mietin vaan joka ilta kuinka yksin olen. Eilen itkin kun tunsin olevani niin yksin. Olen kaukana perheestäni ja kaikki vanhat ystävät ovat jossain muualla opiskelemassa.
Voi kun vain olisi rohkeutta uskaltaa.
Ei se yksinsyöminen niin kauheaa ole, usko pois. Tiedän kokemuksesta (olen ujo), että aluksi se tuntui vähän ahdistavalta, mutta nykyään siinä ei ole mitään ongelmaa, paitsi jos ruokala on täynnä eikä meinaa löytää istumapaikkaa. Jos ahdistaa, niin mene syömään johonkin vähän epätavallisempaan aikaan, jolloin siellä ei ole paljon ihmisiä. Sillon siellä on muutenkin paljon yksinsyöviä, eli rohkeasti sinne sekaan vaan.
Tuo kaverien saaminen on minullakin ollut aina vaikeaa (varsinkin nykyään, kun olen jotenkin ujompi kuin ennen). Kaikista ahdistavimpia tilanteita on yleensä tilanteet, joissa on ikäänkuin pakko puhua jotain, esim. istuu kahvilla jonkun puolituntemattoman kanssa. Monesti on käynyt niin, että olen hyvän kaverin ja hänen tyttöystävänsä kanssa kahvilla, ja pystyn olemaan aivan rennosti, ja puhua pälätän mitä ihmeellisimpiä asioita, mutta sittenkun kaverini menee esim. käymään vessassa, ja jään sinne hänen tyttönsä kanssa kaksin, niin menen aivan lukkoon, enkä keksi mitään sanottavaa. Paljon helpompaa minusta on tutustua uuteen ihmiseen tilanteessa, jossa ei ole ns. pakko puhua kokoajan, eli esim. harrastaessa jotain urheilua. Siinä ei ole pakko keksiä kokoajan jotain juttua, vaan voi keskittyä siihen urheiluun, ja siitähän sitä juttuakin sitten keksii helpommin. Eli menet rohkeasti johonkin yliopiston urheilu/harrastus -toimintaan mukaan, vaikka pelaan sählyä tai mistä ikinä pidätkään. Niitähän on vaikka minkälaisia, eli varmasti löydät itsellesikin mieluisan. Minäkin löysin hiljattain itselleni sopivan, ja se on kyllä todella hienoa. Olen vasta kerran ollut siellä, enkä nyt hirveän puhelias siellä ollut, ei kyllä muutkaan (eli ei tarvitse pelätä, että pitäisi kokoajan jotain juttua keksiä), mutta uskon kyllä, että pikkuhiljaa alan heihin tutustua, ja menisin koska tahansa sinne uudestaan (kunhan käytännönjärjestelyt saadaan hoidettua).
Kuule, jos sinä tänä syksynä olet aloittanut siellä yliopistossa, niin nyt aluksi sinun olisi TOSI TÄRKEÄÄ yrittää olla ryhmäläistesi kanssa, sillä myöhemmin se vasta vaikeaa on mukaan päästä...
Minulle kävi niin, että kun nyhjäsin poikakaverin kanssa eka vuoden, (ja annoin kai vaikutelman että kurssikaverit eivät merkinneet mulle mitään sillä olihan oikea elämäni muualla...), en pysynyt jutuissa mukana, joten kolmantena vuonna olinkin TODELLA yksinäinen, ja sitten esiintymisjännitys kasvoi niin suureksi että lopetin koko opiskelun, ainakin toistaiseksi...
Myöhemmin olen ajatellut, että kyllä olisi pitänyt pitää niistä kavereista kiinni, moni olisi ottanut mukaan jos olisin myös itsestäni jotakin antanut. Mutta ku en uskaltanut päästää ketään tutustumaan paremmin. Älä tee samaa virhettä!
Vaikka tuntuisi, että toiset pitäisivät outona tai mitä tahansa, niin kyllä sinä itse tiedät, että olet ihan yhtä hyvä kuin muutkin. Rohkeasti mukaan vaan... Tiedän, se on vaikeaa jännittäjälle... mutta yritä kuitenkin! Koskaan ei tiedä kuinka hyvään ihmiseen tutustuu.
Yritän, yritän...en vaan uskalla tunkea toisten joukkoon. Aina kun tulee se tunne että "tässä on paha olla, ahdistaa ja haluan pois" se tunne ei vaan kaikkoa, vaan pysyy mielessä hyvinkin terävänä. Kaiken huippu on yksi tutustumisSAUNAilta, sehän se ujon ihmisen paikka onkin. Nooh, ehkä mun ei sieltä tartte alottaa. Olen ollut ihan ystävällinen parille ihmiselle jotka on "joutuneet" parikseni ryhmätöissä, yrittänyt jutella ja näin, mutta samat ihmiset eivät kuitenkaan ole pahemmin muuten kanssani tulleet jutskaamaan. Tuollaisista kokemuksista lähtee se tunnekin, että en tunne olevani kovin mielenkiintoista seuraa heidän mielestään. Vaikka olenhan minä, en vaan tiedä miten sen näyttäisin.
Haluan vielä lisätä sen, että en nyhjää omasta tahdostani poikaystäväni kanssa - uskon että edes jotkut noista ryhmäläisistä on ihan mukavia, ainakin jollain tavalla. Haluaisin kyllä tutustua mutta tämä jännitys on aika sietämätöntä. He eivät ehkä voi kuvitellakaan kuinka kova olen puhumaan jos muhun tutustuis...eihän mulla muuten näitä ystäviä muualla ois! :)
Eli taidan olla jo tehnyt virheeni. Enkä tiedä saanko enää korjattua. Multa ei löydy sitä tarvittavaa röyhkeyttä tunkea mukaan ihmisten seuraan. Ei yksin.
Luin tuota viestiä ja ihmettelin pitkään, että en muista tuollaista kirjottaneeni, mutta olisin voinut aika lailla samoin höpötellä.
Se oli vain tuo yksi päivä, kun ajattelin, että jospa menisin yksin ruokalaan. Esim. tänään ei tullut mieleenkään. Totuuden nimissä on sanottava että en ole käynyt siellä kuin kahdesti syömässä...
Luennon jälkeen mäkin haluan ekaks pois yliopistolta. Sama on tuokin tunne, että haluaa piiloon muitten katseilta kun meen yksin joka paikkaan. Aina! Onhan niitä päiviä useinkin kun teen sen pää pystyssä kun olen niin tottunut, mutta iltaisin kotona päässä alkaa usein pyöriä, että "miksi olen tämmönen, näin outo, näin epäsosiaalinen".
Ja tuo just! Muut varmaan luulevat, että olen ylpeä, etten tahdo tutustua yms. Pidän esim. hyvää huolta siitä miltä näytän, että ei musta välttämättä se ujous näy niin selkeästi, ennen kuin avaan suuni tai joudun tilaan jossa olen yksin kun muilla on yksi tai useampi kaveri seurassaan.
Munkin kaverit on muuttaneet opiskelujen perässä minne kukin. Onhan niitä edelleen, mutta kukaan heistä ei ole yliopistossa täällä...oon vain minä, pieni pääni isoine yksinäisine ajatuksineen.
Olen mäkin tätä tilannettani yksin itkeskellyt pariin otteeseen viikossa, enkä oikeestaan kellekään ole pystynyt puhumaan. Tuntuu, kuin se olisi suuri häpeä, kun on yksin. Ainakin itse tunnen itseni tosi luuseriksi. Parhaalle kaverilleni vuodatin kyllä tuntojani, minkä jälkeen oloni oli hetkisen parempi. Olisipa yhtä ihania ihmisiä tuolla yliopistossa. Itse en sellainen nähtävästi ole, kun yksin tuolla taaperran edelleen.
En ole syönyt kertakaan koulussa, en ylä-asteella, en lukiossa, enkä yliopistossa. En vain pysty syömään jos joku katsoo, ja koulussa tuntuu että kaikki tuijottavat. Ja ruokakin on yleensä peestä.
Hyvä puoli tässä on, että rahaa säästyy, ja paljon, yleensä mulle riittää yksi 0,5l limupullo 6-8h koulupäiväksi, kotona sitten syön jotain.
Vuosien aikana tottuu olla syömättä päivisin, aamulla kahvi ja sitten kouluun, illalla lämmin ateria, jos jaksaa tehdä, tai pussi sipsejä :) Painokin pysyy hyvin kurissa :)
>en pysynyt jutuissa mukana, joten kolmantena vuonna olinkin TODELLA yksinäinen, ja sitten esiintymisjännitys kasvoi niin suureksi että lopetin koko opiskelun, ainakin toistaiseksi...
Itse ainakin pärjään asenteella: EVVK, mitä te minusta ajattelette, tiedän itsekin että olen surkea, joten painukaa vittuun kaikki.
Rohkeutta tuli lisää, ja huomasin etten olekaan surkein.
>Pidän esim. hyvää huolta siitä miltä näytän, että ei musta välttämättä se ujous näy niin selkeästi, ennen kuin avaan suuni tai joudun tilaan jossa olen yksin kun muilla on yksi tai useampi kaveri seurassaan.
Jep pukeutumisella voi tosi hyvin peittää ujouden, ja pukeutuminen lisää myös rohkeutta ja itsevarmuutta. Itse pukeudun "rohkeammin" kuin yksikään "kova" tyyppi, ehkä jopa liian rohkeasti, ehkä jotkut jopa luulevat minua homoksi tai friikiksi. Mutta kun en tunne ketään, enkä puhu kenenkään kanssa, niin EVVK mitä joku ajattelee minusta. :)
PS: Kunpa minä uskaltaisin edes välitunneilla olla yliopistolla, yleensä silloinkin katselen mieluummin maisemia ulkona, puhumatta siitä, että yleensä lähden luennoilta ensimmäisenä bussipysäkille kohti kotia.
Enpä ole siellä syömässä käynyt, tosin eipä houkutellutkaan sen jälkeen kun sain niillä 2 kerralla vatsani kipeäksi! Ihme on sitä paitsi jos menen. Tuo oli sellanen valosampi pvä kun aattelin että kyllä tää tästä. Niin varmaan. =(
Muutin uuteen opiskelukaupunkiin innostusta ja odotusta potien. Nyt toinen vuosi yliopistolla menossa, ja tuntuu, ettei helpota ollenkaan.
Miten oppisi lähestymään ihmisiä? Lähinnä tuntuu kamalan teennäiseltä ja turhalta aina. Ja sitten kotona iltaisin nysvään ja joskus itkenkin, kun huomaan, etten ole päivän aikana vaihtanut sanaakaan muiden kanssa.
Vielä enemmän tuskastuttaa se, että kaverit "aiemmasta elämästä" näyttää solmivan uusia, mukavia tuttavuuksia hyvinkin nopeasti. Mihin minä siinä rytäkässä joudun? Joskus tuntuu, että tulen elämään koko loppu elämäni yksin, vaikka parisuhteessakin elän (-kaukosellaisessa). Onko nämä jotain kasvukipuja? Voiko arkuudesta jotenkin oppia pois?
Tulevaisuus pelottaa, kun jo nyt tuntuu niin vaikealta. Kirjoitelkaa kaikki samassa tilanteessa vellovat...
Ehkä se helpottaisi oloa puolin ja toisin.
[email protected]
Siis edellisten kirjoitukset ovat kuin suoraan omasta elämästäni. Pääsin pari vuotta sitten toivomaani kouluun. Syksyllä aloitin opiskelun toiveikkaana, jos vaikka saisi uusia mukavia ystäviä kun vanhat ovat muuttaneet toisille paikkakunnille opiskelemaan. Mutta kuiskas kävikään...
Alussa yritin mennä parin tytön purukkaan mukaan mutta jossain vaiheessa menin tavallaan lukkoon, rupesi ahdistamaan aina kun joku tuli seuraani ja olisi pitänyt keksiä puhuttavaa vaikkei edes tunne toista. En mennyt bileisiin vaikka pyydettiin kun nyhjäsin poikaystävän kanssa himassa (olimme tuolloin seurustelun alussa joten nyhjäys lienee normaalia ;)
Mikäköhän siinä on, vanhojen ystävien kanssa ei ole mitään ongelmaa jutella ja olla normaalisti eikä oikeastaan koulun ulkopuolellakaan vaikka olisi tuntemattomampia tyyppejä. Mutta koulussa en vain osaa tutustua keneenkään. Lukiossa se jo alkoi, en saanut yhtään uutta ystävää ja palloilin yksin tunnilta toiselle. Tosin samassa lukiossa sattui olemaan pari vanhaa kaveria joiden seurassa saattoi viettää välillä aikaa mutta nykyisessä koulussa ei ketään... Välillä saattaa mennä viikkokin etten sano sanaakaan kellekään. Syömässä en yksin viitsi käydä ja koulun jälkeen on kiire päästä kotiin, tai pois vaan... Ryhmä- tai paritöitäkin on inhottavaa tehdä kun en tiedä mihin ryhmään itseni tunkisin, niinpä teenkin usein yksin juttuja jotka muut tekee porukassa ja joudun siis näkemään paljon enemmän vaivaa. Olen myös krooninen jännittäjä, esitelmät yms on ihan tuskaa enkä uskalla tunnillakaan avata suutani jos ei ole mitään pakollista sanottavaa.
Pidin ensimmäisen vuoden jälkeen välivuodenkin kun tuntui etten jaksanut enää muiden oudoksuvia katseita ja yksinäisyyttä. Tänä syksynä kuitenkin päätin ottaa itseäni niskasta ja palasin pitkin hampain koulunpenkille, sillä itseäni vartenhan mä siellä opiskelen enkä muiden takia. Pari vuotta vielä pitää jaksaa pakertaa ja sitten mulla on ainakin kunnon koulutus.
Tosi normaalia, heh. En oikeastaan jaksa itkeskellä "kohtaloani" vaan ajattelen että kyllä minäkin vielä joskus opin tutustumaan ihmisiin, ehkä valmistuttuani ja siirryttyäni työelämään tai joskus jostain harrastuksesta tms.
Tai sitten vaan yritän viihtyä omassa seurassani. On mulla mies mutta eihän se voi ystäviä korvata. Sitäpaitsi eihän suhde välttämättä ole ikuinen, ystävyyssuhteet yleensä kestävät usein kauemmin kuin seurustelut...
>Miten oppisi lähestymään ihmisiä? Lähinnä tuntuu kamalan teennäiseltä ja turhalta aina. Ja sitten kotona iltaisin nysvään ja joskus itkenkin, kun huomaan, etten ole päivän aikana vaihtanut sanaakaan muiden kanssa.
Sama täällä, paitsi että voi olla, että parinkin viikon aikana en ole sanonut sanakaan :) En tunne ketään, en edes etunimellä, ja kolmas vuosi menossa. :) heh heh.
Ehkä parempi niinkin, mitä vähemmän tuttavia, sitä vähemmän ongelmia, sitä vähemmän noloja tilanteitä. Opiskelu on vain vaikeampaa, kun ei voi edes keneltäkään kysyä mitään. Ja kun yritän välttää vielä kaikki ryhmätyöt ja laskarit, niin pitää saada kokeista enemmän pisteitä että pääsisi edes kursseista läpi. Mutta ehkä tämä on vapauden hinta?
Tottunut olen, eikä yksinäisyys ole enää mikään ongelma, lukionkin aikana onnistuin saaman vain yhden tuttavan, ja ystäviä minulla ei ole koskaan ollutkaan.
Mustakin sellainen "tuppautuminen" tuntuu kauheen teennäiseltä. Ja sitten, eikös niissä toisissakin, "avoimissa" ihmisissä ole jtn. häikkää kun eivät ota kaikkia huomioon...ihan vain ajatus. Eli ehkä olen todella niin outo sitten ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa lähestyä minua.
Sitten se, mitä olen miettinyt, moikkailetteko te niille teidän pääaineopiskelijatovereille? Kun se on mulle aina ihan ylivoimaista. En tiedä kuuluuko se ns. kuvioon vai ei, kun ei sanaakaan koskaan vaihdeta.
Mullekin poikaystävä on sanonut etä kävisit joskus jossain - lähinnä hoidan muita ihmissuhteitani nykyään puhelimessa kun tää tilanne masentaa ja saa tuntemaan itseni niin omituiseksi. Voisi todellakin auttaa jos vaihdettaisiin ajatuksia.
kohtalontoveri... olen reilu parikymppinen likka ja aloitin tänä syksynä ammattikorkeakoulun. suuret oli odotukset ennen kouluun menoa, mutta petyin pahemman kerran. en ole saanut yhtään kaveria vaikka olen mielestäni sosiaalinen ja muutenkin ulospäinsuuntautunut. masentaa nyt tuo koulunkäynti ja tämä tilanne kun on uudessa kaupungissa ja ei oikein tunne ketään. (ainoastaan poikaystävän) en varmaan koskaan pääse "opiskelija elämän makuun" jos ei kaverisuhteita synny... :(
Mäkin itse asiassa olen sosiaalinen kunhan vain ohitan tuon kauhean tutustumisvaiheen. Harmi vaan että sitä ei aina saa ohitettua - ollenkaan. Olen kova puhumaan melkein mistä vaan mutta kun jos musta vähänkään tuntuu siltä, että ihmiset vain luovat mua kohti arvostelevia katseita, siitä voi valitettavan usein päätellä (kokemus puhuu)että ne ivät vain ole arvostelevia KATSEITA, heillä on tod. näk. ennakkoluuloja muutenkin. En jaksa ymmärtää miksi AIKUISET ihmiset tekevät tuollaista...
Yläasteella ja lukiossa mulla ei ollut yhtään tosi ystävää, kavereita kyllä, muttei sellaisia, joita olisin tavannut vapaa-ajallani. Olin aika yksin etenkin lomalla, joskus tapasin jotain kaveriani kerran koko kesäloman aikana, muuten olin yksin. Lukion jälkeen sain eräästä kämppiksestäni ensimmäisen hyvän ystävän vuosiin, vieläkin ollaan ystäviä, vaikka aikaa on kulunut jo 9 vuotta. Yliopistosta toivoin ja uskoin saavani lisää samanhenkisiä ystäviä, mutta ei. Mäkin seurustelin ensimmäisenä opiskeluvuotena ja vietin viikonloput poikaystävän kanssa enkä opiskelukaverieni kanssa. Se oli kyllä virhe. Ainoastaan yhden ystävän olen saanut kurssikaveristani, mutta hänkään ei lukenut samaa pääainetta. Olen ollut mukana opiskelijayhdistyksissä, mutta mukaan on tarttunut vain tuttavia, ei varsinaisia ystäviä. Itsekään en ole sellainen, että tyrkytän seuraani enkä jaksa jauhaa tyhjää vieraiden ihmisten kanssa. Tykkään kyllä jutella ja olen ystävällinen ja iloinen pienessä piirissä, mutta suuremmassa seurassa en kestä olla. Onneksi opiskeluajoilta jäi kuitenkin pari kolme hyvää ystävää. En ole kuitenkaan ajoittaisen yksinäisyyden antanut rajoittaa menemisiäni. Syön yksin, olen mennyt baareihin ja yökerhoihinkin yksin. Matkustanut yksin. Ja nauttinutkin yksinäisyydestä välillä. Mutta täysin yksin olisi kamalaa olla. Rajoitteistani huolimatta onnistuin hankkimaan muutaman ystävän, mikä minulle varmaan riittää. Ei ole energiaa pitää yllä useampaa ystävyyssuhdetta ellei tyyppi ole erityisen spesiaali. Älkää antako yksinäisyyden liiaksi rajoittaa elämäänne. Ei kukaan oikeasti katso teitä säälien, jos menette kahville yksin, ei ketään kiinnosta. Tällainen harhakuva on yleensä vain ihmisen omassa päässä.